Avainsana-arkisto: perhe

Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Vauvan tuoksua

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.

Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.

Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.

Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.

Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.

Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.

Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.

Ole läsnä – omana itsenäsi

Herään lapsen itkuun. Väsyneenä kömyän pedistä ylös ja menen pienokaisen luo. Nostan nyytin syliini ja juttelen sille lempeästi. Vaihdan vaipan, annan maitoa ja istun pikkuinen sylissäni lopulta olkkarin sohvalle. Silitän hänen harvoja hiuksiaan ja jatkan hiljaa juttelemista hänelle. On sydänyö. Kaikki muut nukkuvat. Olisin itsekin tarvinnut unta mutta pienen vauvan tarpeet menevät äidin unien edelle.

Vuosikymmeniä myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä, lämmitellen sormiani juuri kuppiin kaadetun teen höyrytessä kasvoilleni. Katselen ikkunasta ulos. On sydänyö. Minua ei herättänyt lapsen itku, ei puhelin, eikä edes kova tuuli. Heräsin kaipuuseen lapsieni luo. Olen neljän lapsen äiti. Heidän kanssaan olen viettänyt yli puolet koko elämästäni. Nuo ajat eivät aina ole olleet ruusuisia. Ne ovat olleet välillä täynnä surua, kipua, itkua, huolta mutta yhtä lailla iloa, onnistumisia, rakkautta ja yhdessäolemisen riemua.

Elämä kuljetti minut kuitenkin eroon arjesta lapsieni kanssa. Esikoinen muutti enkeliksi Taivaaseen yli seitsemän vuotta sitten. Vanhin poikani elää itsekseen, pitäen harvakseltaan yhteyttä. Kaksi nuorimmaista asuvat mantereella isänsä kanssa. Nuorimmat pojat pitävät päivittäin minuun yhteyttä ja näen heitä myös, kun he kavereiltaan, kouluiltaan ja töiltään ehtivät luokseni käymään. Vaikka roolini läsnäolevasta äidistä on muuttnut etä-äidiksi, rakkauteni ei ole muuttunut poikiani kohtaan. Olen aina kiinnostunut kuulemaan heidän päivän puuhansa, herättelen nuorimmaisen joka arkiaamu kouluun puhelimitse, autan tarvittaessa, kun heillä on pulaa jostakin. He ovat yhä, ja aina, lapsiani, vaikkei minulla ole mahdollisuutta heitä nähdä, edes viikoittain.

Äitiys on ainutlaatuinen side, yhtä ainutlaatuisiin lapsiin. Jokainen meistä on omanlaisensa ja jokaiselle äidille ja isälle on soviteltu heidän lapset, heidän elämään. Äidinrakkautta, yhtä hyvin kuin isänkin rakkautta, ei pitäisi kenenkään viiltää. Jokainen vanhempi tietää, tuntee ja kokee oman lapsensa yksilönä kaikkein parhaiten. Lapsen kasvaessa, hänen maailmaansa tulee muitakin tärkeitä ja vaikuttavia aikuisia. Mutta omat vanhemmat ovat he, joista nuori ihminen on rakentunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ollen kuitenkin oma arvokas itsensä.

Uusperheissä törmätään tähän herkkään siteeseen lähes päivittäin. On minun lapset, sinun lapset ja sitten ne meidän lapset. Mitä nuorempia lapset ovat uusperheen syntyessä, sen helpompi on kaikkien mukautua uuteen arkeen. Olen itse elämässäni elänyt liki 20 vuotta uusperheessä. Tiedän, kuinka vaikeaa on ottaa vastuu tasapuolisesti kaikista lapsista ja toisaalta kunnioittaa ei-oman-lapsen sitä vanhempaa, joka ei ole uusperheessä läsnä. Mutta kuinka tärkeää tuo kunnioitus onkaan juuri lapselle! Lapsen näkökulmasta oma äiti ja isä ovat ne rakkaimmat. Uusperheen kokoonpanossa toinen aikuinen on vieras lapsen silmissä. Jos tuossa vaiheessa uusi aikuinen koettaa jyrätä lapsen oman etävanhemman roolin lapselle tärkeänä ihmisenä, mennään metsään ja lujaa.

Olen pohtinut näitä ihmisiä, jotka astuvat uuteen perheeseen, uutena aikuisena lapsille. Hyvän itsetunnon omaava aikuinen ei koskaan puhu pahaa lapselle hänen vanhemmistaan. Vielä vähemmän sitä tekee ihminen, jolla on omia lapsia. Jokainen vanhempi ymmärtää, kuinka tärkeät omat vanhemmat lapsille ovat. Kun aikuinen ryhtyy mollaamaan lapselle hänen etävanhempaansa tai koettaa jopa asettua hänen housuihinsa, ollaan suurissa ongelmissa. Syitä siihen, miksi lapselle mustataan hänen omaa äitiään tai isäänsä, on varmaan monia mutta suurin syyllinen lienee juuri heikko itsetunto ja pelko hylkäämisestä. Mustasukkainen ihminen koettaa omia ja hallita koko uutta perhettä, jotta häntä ei hylättäisi. Hän koettaa lunastaa paikkansa puolisonsa ja puolison lasten silmissä olemalla jotain, mihin hänen ei edes tarvitse kyetä. Hän ei ole saattanut maailmaan näitä ei-hänen-omia -lapsiaan. Hänellä ei ole sellaista tunnesidettä heihin, mitä lapsien omilla vanhemmilla on: hänellä, joka on heidän kanssaan päivittäin ja hänellä, joka ei heitä jatkuvasti näe.

Tapasin tässä hiljattain poikieni isän tyttären. Siis entisen mieheni esikoisen, ensimmäisestä liitostaan. Tämän tytön kanssa elimme toistakymmetä vuotta uusperhe-elämää. Hän ei asunut luonamme mutta toki tapasi isäänsä, minua ja lapsia säännöllisesti. Minulle tuo tyttö oli, ja on edelleenkin, hyvin tärkeä. Oma tyttäreni ja tämä tyttö olivat läheisiä. He pitivät toisiaan siskoinaan. Tuo kertoo paljon lasten välisestä kemiasta. Tavatessamme halasimme pitkään. Minun silmäni kostuivat ilosta nähdä hänet, vuosien jälkeen. Tyttö ei tietenkään enää ole tyttö vaan aikuinen nainen. Silti tuossa hetkessä oli viivähdys yli vuosikymmenen taa. Juttelimme hetken ja totesimme, että on se hyvä, kun on sosiaalinen media. Sieltä käsin voimme seurata toisiamme ja käydä lukemassa vaikka tätä blogia.

Tuon hetken jälkeen mietin pitkään omaa suhtautumista uusperhe-elämään. Ja siihen, mitä itse sain ja koin niinä vuosina, kun elin uusperhe-elämää livenä. Miten valtava lahja on tuntea lapsi pienestä pitäen ja kasvaa hänen tahdissaan, vaikkei lapsi oma olekaan. Kuinka suuri rikkaus juuri tämä tyttö oli omille lapsilleni. Ja onhan hän sitä yhä, kaikille kolmelle pojalleni. Ei se arki aina helppoa ollut mutta hyvinkin kasvattavaa ihmisenä. Ja tuo tapaaminen kertoi minulle, kuinka hyvinä välit ovat pysyneet, vaikkemme enää näe kuin sattumalta.

Olen usein nostanut hattua veljelleni ja teen sen taas. Hänellä on viisi omaa lasta, ja yksi uusperhelapsi. Entisiä puolisoja on useampi. Veljeni, hänen nykyinen puoliso, kaikki ex puolisot nykyisine puolisoineen, yhteisine- ja uusperhelapsineen ja heidän puolisoineen (luku on todella iso – sekoan itse jo laskuissakin) pitävät yhtä ja he kaikki mahtuvat, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti, saman pöydän ääreen. Elämä antaa, elämä ottaa. Tunteet ovat vaikea laji mutta yhteydenpito ja hyvät välit ovat huippujuttu niiden ihmisten kesken, joiden kanssa on viettänyt elämästään vuosia. Ja joiden kanssa on yhteisiä lapsia. Kun miettii pitkän liiton jälkeistä aikaa, ei ole edes tarvetta kuopata hyviä tunteita. Ne ovat niitä, jotka kantavat eteenpäin. Kuinka tärkeää on osoittaa, että toinen on yhä tärkeä. On se toinen sitten oma lapsi, puoliso, ex puoliso, naapuri tai vaikka kissa. Yhteinen historia ei katoa kumittamalla eikä se katoa myöskään, vaikka uusi ihminen elämään astuukin. Historia on se, joka meistä on muokannut meidän nykyversion.

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.