Avainsana-arkisto: selkä

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Suunnitelmat

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Pysähdys

Kävin tapaamassa fyssariani. Tarkoituksena oli miettiä, mitä voin tehdä selkäni hyväksi. Tunnen fysioterapeuttini liki 30 vuoden takaa ajalta, jolloin aloitimme ensimmäisen lapsemme kanssa vauvauinnit. Hänen kanssaan on siis luontevaa jutella. Ja puhe on puolin ja toisin suoraa. Tämä on se tapa, mistä mie pidän jutellessani ammattilaisten kanssa omasta terveydestäni ja sairauksieni hoidoista. Ennen tätä tapaamista oli tehty joukko tutkimuksia ja olin myös tavannut jälleen kipulääkärin. Kipupolilla laitettiin kokeiluun uusia kipulääkkeitä. Kun sitten istahdin fyssarini viereen, kävimme läpi niin labrat, mri kuvat kuin kipulääkkeetkin, unohtamatta selkäni nykytilaa ja suruani.

Fyssarini selitti ja näytti magneettikuvien tulosta. Yliliikkuva selkä on altis välilevypullistumille. Uusimman kuvan perusteella niitä on nyt kaksi alaselässäni ja ne ovat laajoja. Ne pitäisi poistaa leikkaamalla. Alempi on ollut siellä jo kaksi vuotta ja toinenkin, oireiden perusteella, yli puoli vuotta. Akuutit pullistumat tulevat, ovat voimakkaasti oireellisia ja useimmiten paranevat eli vetäytyvät takaisin levolla, tulehduskipulääkkeillä ja oikeanlaisella jumpalla muutamissa viikoissa. Minun tapauksessa ongelmallinen yliliikkuvuus provosoi pullistumia ja niistä on lopulta tullut kroonisia. Itsekseen nuo kaksi eivät siis enää palaudu. Molemmat aiheuttavat minulle oireita. Ajoittain mutta voimakkaasti. Akuutti pullistuma painaa hermoa/hermoja jatkuvasti. Minun selässäni olevat eivät tee sitä jatkuvasti. Ne provosoituvat tietyistä liikkeistä ja yliliikkuva selkä tekee sitä omineen. Se mihin uudempi pullistuma vaikuttaa on työni. Pullistuma on välissä, joka hermottaa etu- ja sisäreisilihaksia. Lihaksissa ei ole voimaa ja niinpä 35 hissittömän rappukäytävän urakoiminen töissä on hyvinkin ongelmallista. Nimenomaa siis rappuja ylöspäin mentäessä. Loput 35 hissillistä rappukäytävää eivät ole niinkään pahoja.

Labrojen suhteen kaikki on hyvin. En itse edes miettinyt, että veriarvoissani voisi olla jotain pielessä. Yhdessä päätimme, että teemme kehonkoostumusmittauksen, kävelytestin ja joukon lihastestejä, jotta voidaan kartoittaa, kuinka paljon selkä ja pullistumat vaikuttavat minuun ja arkeeni. Sekä töissä että vapailla. Se, että tutkiva fysioterapeutti tuntee tutkittavan, on etu. Luonteelleni on tyypillistä periksiantamattomuus ja se, että kestän kipua. Mieheni on usein sanonut, että kukaan toinen ei olisi noissa kivuissa töissä eikä etenkään vielä jatkaisi vapaa-ajallaan liikettä. Fyssarini sanoikin osuvasti, että minun tuntuu-vähän-kipua on toisille en-enää-liiku.

Kävelytestistä tuli erinomainen tulos. Testi tehtiin sairaalan käytävällä kävelemällä kuusi minuuttia niin reippaasti kuin pystyi. Sanonpa suoraan, että esim urheilukentällä tulos olisi ollut paljon parempi. Käytävällä kävellessä piti suuntaa vaihtaa 36 metrin välein. Piti väistellä muita potilaita, sairaalahenkilökuntaa ym kapeassa tilassa. Fyssarini piti kirjaa tuntemuksista ja seurasi askellustani, lonkan asentoa, kokonaisasentoa ym. Käveltyäni 1,5 minuuttia kipu selässä alkoi. Vauhti ei hidastunut mutta ammattilaisen silmään pisti asennon vaihtuminen. Vajaassa puolessa välissä reisilihaksista lähti voimat. Meno jatkui sitkeyteni ansioista mutta selkeät merkit saatiin ylös, ettei olotila todellakaan ole normaali edes tasamaalla kävellessä.

Kehonkoostumusmittauksen tulos oli mainio. Ei liikaa rasvaa, lihaksia sen sijaan reippaasti. Sisäelinrasvan määrä olematon. Hassua oli, että vasen käteni on vahvempi/lihasmassaltaan isompi kuin oikea. Olen siis oikeakätinen. Jaloissa lihasmassan osuudet olivat tasaiset. Lihaskuntotesteissä suurinta osaa näytteli selkäni. Tehtiin staattinen pito 5 kg:n painolla käsille. Testi keskeytyi hyvinkin pian selän kipuun. Sitten molemmille käsille erikseen 5 kg:n painoilla nostot olkavarren tasolta ylös. Vasen käteni lakkasi toimimasta vanhan olkapäävamman takia ensin, sitten oikea lopetti toiminnan selän kipujen yltyessä. Kyykyt oli paras osuus mutta siinäkin kipu ja lihasten voimien katoaminen tekivät testiin onnettoman lopun. Yhdellä jalalla seisominen keskeytyi myös samasta syystä.Vakavin ja minua pysäyttävin testi oli vatsalihasten rutistus. Selkämakuuasennosta apurin pitäessä nilkoista kiinni, jalat koukussa, istumaan nousu. En noussut ensimmäistäkään kertaa, en edes kymmentä senttiä irti lattiasta. Vatsalihasten puute ei ollut tässä syynä. Selkäni ei kestänyt nousta ylös.

Palasimme huoneeseen ja purkasimme tilannetta. Huolestuttavaa millaisilla tuloksilla teen fyysistä työtä. Ei siis siksi huolestuttavaa, etten olisi varsinaisesti työkuntoinen. Lihaksia on vaikka muille jakaa ja fyysinen kuntoni on huippu. Mutta. Selän tilanne aiheuttaa minulle koko työyön voimakasta kipua, jonka kuitenkin kivunsietoni kompensoi yhdessä vahvan periksiantamattomuuteni takia. Kakku ei kuitenkaan ole koristeltu vielä loppuun. Pitkäaikaisen fyysisen kivun lisäksi sisälläni asuu menetyksestä johtuva voimakas suru, ahdistus ja henkinen tuska. Ollaan yhtälössä, josta ei saada tulosta ilman toimenpiteitä. Fyssarini tietää, mistä narusta vetää. Hän sanoo nuo sanat, jotka laittoivat minut ajattelmaan. Ajattelemaan eteenpäin, ajattelemaan itseäni ja sitä kautta perhettäni. Ole rohkea, pysähdy, ennenkuin törmäät seinään ja sinut pysäytetään hallitsemattomasti.

Kivun kierre on vaikea. Töissä ollessani hoidan työni hyvin. Minuun kuitenkin koskee enemmän tai vähemmän koko vuoroni ajan. Kun lopetan työt ja menen ensin citykotiin ja sieltä sitten saarikotiin, liike jatkuu ja kipu pysyy vakaana. Kun lopulta pysähdyn syödäkseni ja käydäkseni nukkumaan, kiputaso nousee sietämättömäksi. Otan kipulääkkeen, jotta kykenen nukkumaan. Ilman sitä en nuku. Kipulääke pitää minut unessa luonnottoman pitkään ja kun herään, en pääse sängystä ylös. Mieheni pukee minulle vaatteita ja lähden liikkeelle hitaasti. Vapailla tilanne on myös vaikea. Liikun koirieni kanssa monipuolisesti ja mantereella ollessani käyn uimassa. Pystyn ottamaan illasta kipulääkken, kun ei ole töihin menoa. Mutta sama ongelma toistuu taas. Aamulla en pääse sängystä ylös ja viuhahtelen ulos Wilman kanssa. Talvella se on hieman viluinen koiranpissityskeikka… En siis kykene nukkumaan ilman kipulääkettä, syön mitä sattuu, itken paljon, olen tuskainen.

Tälle on saatava nyt loppu, ennenkuin pumppuni sanoo sopimuksen irti tai selkäni kömähtää liikkumattomaksi. Tarvitaan lepoa, vaikka töitäni rakastankin. Tarvitaan aikaa, jotta toisenlainen lääke alkaa purra ja kykenen aloittamaan fyysiset harjoitteet vahvistaakseni selän ja vatsan pienen pieniä tukilihaksia selkäni avuksi. Tarvitaan pysähdys, suruterapiaa ja etenkin sitä omaehtoista liikkumista, kivun sallimissa rajoissa. Ensin tokaisin, että juu, mullahan alkaa sunnuntaina loma, kolme viikkoa. Sehän tulee nyt sopivasti kohdalle. Fyssarini katsoi minua pitkään, pyöritteli päätään ja sanoi, että hei, nyt ei ole kyse kolmesta viikosta. Minulla ei ole burnouttia, en tarvitse masennuslääkkeitä, minun työkyvyssäni ei ole ongelmia. Minulla on kivun kierre, jonka katkaisuun, hoitoon ja elämän uudelleen rakentamiseen menee kuukausia. Kuukausia? Pysähdys? Omaehtoinen, kivun sanelema liikkuminen? Surun tapaaminen kasvokkain? Lepo?

Tämä ei ole helppoa. Rakastan työtäni, liikkumista öisin. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä. Autan muilla piireillä mieluusti, sillä olen nopea jakaja ja minulla jää aikaa auttaa omien piirieni jälkeen. Pahaa mieltä aiheuttaa ajatus, että jätän työkamuni ja yöesimieheni pulaan olemalla sairaslomalla. Töihin meno ja siellä oleminen ovat turvallinen rutiini. Tunnen olevani tarpeellinen. Helposti, niin helposti aletaan osoittamaan sormella, että jää kokonaan sitten pois, kun kerta et kykene töihin. Jos osaisin, kertoisin esimiehelleni, mistä on kyse. Mikä on se syvä syy siihen, että mun on pakko ajatella nyt itseäni. Minulla ei ole sanoja, koska olen kiltti ja koetan myötäillä aina työn tarpeita. Kuitenkin. Mun on saatava itseni henkisesti tasapainoon surun kanssa ja saatava kipu sairasloman aikana turrutettua lääkkein niin, että kykenen voimistamaan lihaksistoani pitääkseni kivun jatkossa vaimeampana. Ja kun lihakset tukevat selkää, yliliikkuvuuden aiheuttamat pullistumien ja nikamasiirtymien riskit vähenevät. Kaikki selkäni ongelmat eivät tietenkään poistu treenatuilla tukilihaksilla. Oiennut lordoosi on ja pysyy. Myös alkanut nivelrikko pysyy, joskaan toivottavasti ei pahene.

Kaiken tämän pitkähkön blogikirjoituksen jälkeen totean, että lopulta, lopulta kaikkein tärkeintä on, että ihminen jaksaa henkisesti hyvin. Kun päänuppi on balanssissa, kestää, jaksaa ja ymmärtää hoitaa fysiikkansa, työnsä, ihmissuhteensa, elämänsä. Minun päänuppi elää vielä vahvasti menneisyydessä. Tarvitsen nyt aikaa, lepoa ja voimia työstää suruani. Kahdeksan vuotta se on ollut sisälläni. Tuska, kaipuu, suru, usvainen elämä. Tunnen tarvetta auttaa. Autan, kun saan järjestettyä sydämeni.

Pieniä, suuria, yhtäläisiä

Joskus olisi mukavaa liikuttaa päässään pieniä asioita. Olla huolissaan jostain hyvin merkityksellisestä mutta samalla maailmaa kaatamatta olevasta asiasta. Kuten siitä, että aamuteetä kaipaillessa, teehylly kumisisi tyhjyyttään eikä näin ollen saisi kaipaamaansa teetä. Voisi ehkä hetken kiukutella itselleen, ettei muistanut sitä kaupassa käydessään ostaa tai tuntea hetkisen alakuloa siitä, että teekupponen jäi juomatta.

Näitä pieniä asioita en haluaisi tuntea siksi, että keräilisin epäonnistumisia tai haluaisin hehkuttaa niistä somessa. Enkä haluaisi edes purnata niistä läheisilleni. Haluaisin tuntea niitä siksi, että pienten asioiden ollessa niitä suurimpia huolenaiheita, en ehkä omistaisi suuria huolenaiheita ollenkaan. Voisin siirtyä kokonaan huolehtimaan pienistä jutuista. Jos ei olisi ollenkaan suuria huolia? Niitä, jotka laittavat miettimään elämää. Niitä, jotka antavat näkökulmaa suurelle tuntemattomalle, joka ympäröi meidät kaikki mutta mitä kukaan ei koskaan näe. Niitä, jotka muuttavat elämän suunnan, tarkoituksen ja sisällön.

Viime yönä töissä oli leppoisaa. Ei ollut kiirettä, lehdet lentelivät kuin itsestään luukkuihin ja laatikoihin. Välillä kuulin itseni jopa kysyvän lehtiä rappukäytävään laskiessani nipulliselta työkalujani, että kuinkas moni haluaa mukaan tähän ja tähän rappuun. Aika vaiti olivat. Ehkäpä niiden suuri elämäntehtävä alkoi vasta, kun olivat pudonneet asiakkaan eteisen lattialle tai laatikonpohjalle odottamaan, että ne nostettaisiin aamupalapöytään, niitä hypisteltäisiin ja luettaisiin. Yöllä töissä olin ajatuksissani. Sitten se tuli jostain, tuo elämää suurempi huolenaihe. Hyvin tuttu minulle viime vuosien varrella. En sitä luokseni silläkään kertaa kutsunut, se vain ilmestyi, kun tuskin havaittavissa oleva selän ylimääräinen liike löysi itsensä erästä rapunovea työntäessäni auki. Sen verran kulman takaa se taas tuli, ettei ollut aivan kaikki tukilihakset valmiina selässä jarruttamaan liikettä.

Tunsin hienoisen vihlaisun. Tuttua ja tiesin, että selkäni teki ylimääräisen liikkeen. Leppoisuus jatkui töissä, kivun kera. No, mitäpä siinä sitten olisin voinut muuta tehdä? Jatkoin työni loppuun. Se, mikä teki asiasta erilaisen alkuyöhön verrattuna, oli kipu. Sain työt tehtyä, ajoimme citykotiin, pakkasimme tavarat ja kävelimme Kuusiseen. Kipu yltyi. Tällä kertaa olimme Otavan kannella, koska Wilma oli mukana eikä sen kanssa voinut mennä matkustamoon sisään. Seisoin siis koira vierelläni reilu 20 minuuttia. Keli oli kohtalaisen kova ja Otava huojui tuulessa. Keinuminen oli kuitenkin hallittua, rauhallista ylös alas liikettä. Mukailin liikettä vartalollani ja tunsin kivun kokoajan yltyvän. Minulle seisominen kivun ollessa päällä on tuskaista. Kun sitten pääsimme Kuutsalon puolelle, edessä oli vielä 2,4 kilsan kävely pimeän metsän läpi.

Keskityin siihen, että jokainen askel lyhensi matkaa. Pimeässä ei näkyvyyttä luonnollisesti ollut muutamaa metriä enempää. Wilma asteli reippaasti edelläni ja mieheni käveli vieressäni. Olin kuitenkin kivun tuntemisen kanssa yksin, omassa kehossani. Keskityin. Pidin huolta, ettei yhtään enempää hallitsematonta liikettä tullut selkääni. Lihakset alkoivat loppumatkasta myös väsymään ja nekin kipeytyivät. Kotiin päästyäni otin välittömästi kovat kipulääkkeet ja tiesin, että puolen tunnin päästä alkaa helpottaa.

Kun kipu on päällä, noita suuria asioita alkaa ilmestymään paikalle muitakin. Tilanne on kuin markkinoilla. Yksi helppoheikki saa väen tulemaan liki, ja yhä vaan kasvavassa määrin. Päässäni asuva kaaos kasvaa ja lopulta paikalla on tungos. Mikään ei liiku enää eteen eikä taakse. Ajatukset ovat pakkautuneet kiinni toisiinsa. Vauhdikas mutta helpottava ajatusten arvaamaton sinkoilu on tukehtunut väenpaljouteen. Kipulääkkeen myötä ajatteluelimiini tulee lopulta tilaa, kaikkien kaatuillessa väsyneinä sijoilleen. Ei sinkoilua, ei ahtautta, ei tungosta. Silti koen, että lääkkeiden syönti ei ole järkevää eikä sitä, mitä arjeltani haluan. Liike on paras lääke mutta aina sitä ei voi tehdä. On tyydyttävä ei niin mukaviin vaihtoehtoihin.

Suuria huolenaiheita omistaessaan joutuu tekemään kompromisseja. Itsensä kanssa, töiden suhteen, harrastustensa suhteen, kaikessa. Siksi välillä on vaikeaa tajuta, että olemassa on toisenlaisiakin huolia. Niitä pieniä, merkityksellisiä mutta maailmaa kaatamattomia. Siis kenenkään maailmaa. En ole koskaan sortunut siihen, että vertailisin huolia. Ei sellainen ole mitattavissa oleva suurre. Se, mikä yhdelle on vihellys, voi olla toiselle yskänkohtaus. Ihmiset tuntevat erilaiset asiat erilailla, kokemuksensa mukaan. Pienelle lapselle haava sormessa on iso juttu. Aikuiselle amputoitu jalka on samaa kokoluokkaa. Molemmat, lapsi ja aikuinen, kokevat oman huolensa täytenä, hänen käsityskykyään silpovana ongelmana. Ei ole huolimittaria. On vain tunne, jota jokainen meistä käsittelee omassa kokemusmaastossaan.

Kun on joutunut kohtaamaan isoja huolia, pienien osuus ja merkitys häviää. Kun on joutunut kamppailemaan ei toivottujen ja ennalta-arvaamattomien muutosten riehuessa arjessa, käsittelee kaikkia kohtaamiaan asioita hyvin eritapaan kuin ennen tätä tapahtunutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä elämässä. Sanotaan, että muutos on ainut pysyvä olotila. Itselleni muutokset ovat kirosana. En näe niissä mitään kasvattavaa. Ehkä se johtuu muutosten mukanaan tuomista mausteista, joista kitkerimmät ovat tuska, yksinäisyys, menetys ja kipu. Surua en lue kitkeräksi. Suru on levollinen ja se kulkee vierellä, yhtä uskollisesti kuin suojelusenkelimme. Suru muokkaa ihmisyyttä, ihmismieltä ja käsitystämme kanssaihmisistä. Suru on avain rakkauteen, jota ei enää aistein ole havaittavissa.

Muuttunut tarkoitus

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.