Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2024

Kuumeilua

34 vuotta sitten minulla oli vauvakuume. Tuo kuume tupsahti minuun silloisen työkaverini alkaessa odottaa kolmatta lastaan. Tupsahti on juuri oikea sana kuvaamaan tuon ajatuksen alkua. Sitä ennen en, mitenkään tietoisesti ainakaan, ajatellut tulevani äidiksi. Olin enemmänkin sellainen poikatyttö. Siitä kuumeesta sitten seurasi esikoiseni odotus ja syntymä. Pikkulapsiarki. Esikoiseni syntyessä kotona oli häntä odottamassa kaksi koiraa ja kissa. Eli eläinrakas olen ollut aina ja oli luonnollista, että vauvakin eli eläinperhearkea täysillä.

Vuosia myöhemmin minulle syntyi vielä kolme muuta lasta. Hekin tulivat keskelle eläinperhearkea. Kaikki sujui kaikkien kohdalla hyvin. Olin onnellinen, että kaikista lapsistani tuli eläinrakkaita ja eläimiä kunnioittavia ihmisiä. Kuopukseni oli vuosia mukana rekikoiraharrastuksessa ja vieläkin hän auttaa tarpeen tullen koirien hoidossa.

Minulla on ollut tähän mennessä yhteensä 32 koiraa ja kahdeksan kissaa. Monenmoista tarinaa ja tapahtumaa on niiden kanssa eletty. Koirien kanssa olen lenkkeillyt kymmeniätuhansia kilometrejä. Olen harrastanut palveluskoirapuolella ja kisannutkin siellä. Olen käynyt paimentamassa lampaita ja yhdistänyt koirien liikunnan omaan rakkaaseen harrastukseeni juoksuun. Myös uiminen meressä on yksi koirieni ja mun yhteinen juttu. Huskyjen kanssa olen rekikoiraillut ja onpa tullut käytyä näyttelyissäkin.

Koirani ovat lähes kaikki tulleet minulle pentuina. Näin olen saanut tutustua pentuun ja ohjata sitä talon tavoille mutkattomasti. Kaikki koirani ovat olleet kiintyneitä minuun ja aina olleet myös ohjattavissa. Luottamus on ollut molemminpuolista. Ja sitten se elämänkaaren toinen, surullisempi pää. Minulla on periaatteena, että olen koirieni ja kissojeni vierellä, kun he lähtevät tästä maailmasta. Aina se ei ole onnistunut, sillä on ollut tilanteita, joissa eläin on kuollut nukkuessaan. Päätös lopettamisesta on aina vaikea mutta omistajan velvollisuus on päästää eläinystävä kivuistaan, kun sen aika on lähteä täältä.

Vaikka kuolemaa on vaikea käsittää ja ikävä tuntuu hyvin raskaalta, aina jostain tupsahtaa se uusi pentukuume. Aivan yhtä puskista kuin 34 vuotta sitten vauvakuume. Nytkin se ‘vaivaa’. Rotuvaihtoehtoja on vahvasti kaksi ja häilyvänä yksi. Jos olisi mahdollisuus, ottaisin kaikki kolme ja vieläpä yhtäaikaa. Mutta täytyy olla realisti ja keskittyä siihen yhteen. Mutta suunitelmia on hyvä olla, eikös? Sileäkarvaisen collien pentu on vaihtoehdoista ensimmäinen ja vahvin. Hyvänä kakkkosena tulee husky. Ja sitten se haavepentu olisi saksanpaimenkoira. Keväällä näistä kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta on odotettavissa astutuksia sellaisista kenneleistä, joista pennun haluaisin itselleni. Aika näyttää miten käy, sillä siihen hetkeen, kun pentu tulee kotiin menee monivaiheinen prosessi, joka kestää nelisen kuukautta. Ensin nartulla pitää alkaa juoksu. Sitten astutuksen on onnistuttava. Sen jälkeen jännitetään tiinehtymistä ja sen sujumista ongelmitta. Sitten tulee synnytys ja lopulta vielä pentuekoko. Ja siinä vielä se, että sitä haluamaansa sukupuolta syntyy. Itselleni olisi optimitilanne se, että pääsisi vielä useammasta yksilöstä valkaamaan itselleni sopivan pennun.

Näin talven keskellä, pakkasen paukkuessa ja maiseman näyttäessä hyvinkin valkoiselta, on hyvä makustella ajatuksissa pientä pentua ja sen tulemista kotiin. Mikäpä pitäisi mielen iloisempana kuin ajatus uudesta perheenjäsenestä kesällä 🙂

Hyytävän kylmästä nollakeliin

Aamuvarhainen teehetki. Katselen ikkunasta ulos, jossa näkyy pimeyden seassa kaksi lyhtyä terassin lumihangessa. Kynttilöiden valo tuo lämpöä sisimpään. Takana on parin viikon todella kylmä jakso pakkasineen ja hyytävine tuulineen. Vuosi alkoi paukkuvassa pakkasessa, lämpötila käväisi välillä plussalla, painuen sitten taas 15 – 20 pakkasasteen alapuolelle.

Talo on vaatinut jatkuvaa puulämmitystä. Näinä sähköä säästävinä aikoina pitää olla nyt kiitollinen lokakuun kaakkoismyrskyn kaatamista puista. Vaikka osa noista halotuista pölleistä on vielä kuivumassa ja odottamassa ensi syksyä, osaa sydänpuista on pystynyt hyödyntämään jo nyt lämmityksessä. Olen lomalla, joten halkoa on voinut heittää tulipesään ympärivuorokautisesti. Vain keskiyöllä on sähköpatteri tuonut lämpöä makuukamariin.

Olen kuitenkin iloinen, että talvet ovat yhä talvisia täällä etelärannikolla. Mieleen muistuvat lapsuuden talvet täällä Kuutsalossa. Paksu jää Kylänlahdella, hiihtoa, luistelua ja verkkokalastusta isän ja veljeni kanssa. Silloin nykyinen kotini oli lapsuuden perheeni kesämökki. Kotkan ja Kuutsalon välillä oli väyläsilta, jota armeijan miehet hoitivat. Siltaa pitkin pääsi päivittäin kulkemaan talvella Kuutsaloon. Kun laiva tuli väylälle, silta vedettiin jäälle, pois laivan edestä. Veljeni kanssa hiihdettin usein koulupäivän jälkeen mehulle Kuutsaloon mökille. Lapsena jaksoi puuhata ja koulupäivän jälkeen vielä hiihtää yli 10 kilometrin lenkin 🙂

Kerran lähdettiin hiihtäen äidin kanssa mökiltä mantereelle. Naapurin koira lähti meidän perään. Se jolkotteli välillä vieressä, välillä metsässä nuuskien. Koetimme saada sen kääntymään kotiin mutta Pipa-koira jatkoi uutterasti seuraamistamme. En muista tarkkaan kellonaikaa mutta väyläsilta oli menossa kiinni, joten emme voineet kääntyä viemään koiraa takaisin. Ehdimme sillalle ajoissa, Pipa perässä. Kun olimme Kotkan puolella, tajusimme, että koira oli siinä meidän kanssamme. Otin repustani vyön koiralle hihnaksi ja hiihdimme kotiin. Soitimme sitten kotoa naapureille Kuutsaloon, että Pipa on meillä yön mantereella. Naapurit naureskelivat, että jaahas, sinnekös se lähti.

Vesipönttöihin keittiön ikkunan edessä tippuu kiivasta tahtia vesipisaroita. Jotenkin hassu ääni tammikuussa, tulee mieleen syksy. Talveen tietysti kuuluu lauhatkin jaksot mutta jotenkin sitä jo tottui parin todella kylmän viikon aikana talven äänettömyyteen. Kun kävin kuvailemassa rannassa aamuisin, pilkkihaalarit tiiviisti päälläni, kaikkialla oli hiljaista. Ei linnunlaulua, ei meren ääniä, eikä hyttysiä. Kun tuulikin oli hiljaa, äänettömyys tunkeutui sisääni ja helli ajatuksia. Ottamiani kuvia selatessa katselin, että taivaan väristä jo huokui kylmyys, puidet oksat olivat jopa kuvissa pakkasesta jäykät ja kaikkialla leijui hyytävän kylmyyden värittämä ilmamassa.

Loma jatkuu, lenkit koirien kanssa ja säiden mukaan teen suunnitelmat joka aamu arjen toimiin. Kevättä ei ole vielä ikävä. Välillä käydään katsomassa Marua, joka nuokkuu talviunisena lumivaipan alla. Ehkä sitten, kun päivät lisää valostuvat, kevään lämpö alkaa helliä pipon alla kasvoja ja lintuset palaavat maisemiin. Ehkä sitten kevään polte on niin voimakas, että halu tavata vihreä ruoho, vapaa meri ja muuttolinnut on ylitsepääsemätön.