Aihearkisto: Veneily

Taisteluväsymystä ja odottelua

Kun jotain oikein odottaa, voi joutua pettymään.

Keväällä, jäiden tehdessä lähtöä, odotimme Marun laskemista mereen. Kun vene sitten vihdoin pulahti laineille, alkoi vapaus, jonka turvin oletimme kulkevamme omassa tahdissa pitkän kauden, vuoden loppuun asti ilman aikataulujen mukaan juoksemista. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan. Pari viikkoa ajeltuamme, Marun nivelakseli alkoi täristä voimakkaasti. Mitä kovemmat kierrokset, sen hurjempi tärinä. Muutaman päivän tilannetta seurattuamme, veimme Marun huoltoon. Tuomio oli kova. Painelaakeri oli kappaleina.

Koska huollossa ei ollut mahdollisuutta tehdä mittavaa remonttia veneeseen heti, saimme Marun takaisin ajoon, väliaikaisella tuunauksella. Kierroksia ei saanut nostaa kovin isoiksi, joten normaali alle 50 min kotimatka vaihtui liki tunnin mittaiseksi. Maru on toiminut moitteettomasti ja näillä näkymin 2-3 päivän mittainen telakointi tapahtuu kesäkuun alkupäivinä. Maru joudutaan nostamaan ylös, akseli vedetään ulos ja ulkokautta tehtävä petin kiinnipulttaus vaatii vielä kuidutuksen uusimista. Onni onnettomuudessa tässä tapauksessa oli toinen onnettomuus. Olemme voineet säästellä Marulla ajamista, vähentääksemme väliaikaisen tuunauksen käyttöä ja lisäämällä sen kestämistä paikoillaan, sillä olen ollut huollossa käynnistä asti sairaslomalla ja olen ajanut Marulla vain välttämättömät ajot. Mieheni matkustaa Otavalla ja elää valitettavasti jälleen aikataulujen tahdissa.

Tuolle sairaslomalle on pitkä historia. Tammikuussa minulle sattui töissä työtapaturma, jossa oikean käteni etusormi vääntyi yli ääriasennon. Tapaturman jälkeen jatkoin töitä, vaikka sormi oli hankala. Menin lääkäriin vasta pari viikkoa tapahtumasta, kun sormen vamma alkoi häiritsemään nukkumistani kovan säryn takia. Sormi kuvattiin röntgenissä, ei murtumia. Niveleen pistettiin viikon välein kortisonia, joka hieman helpotti kipua mutta ei tehnyt sormesta tervettä. Ensimmäisen kortisonin piston jälkeen jäin yhdeksäksi päiväksi sairaslomalle. Ja sen jälkeen lähes heti alkoikin pitkä loma.

Etusormi oli tämän näköinen tapaturman sattuessa 5.1.2021.

Kuukauden lomalta palattuani, sormi alkoi jälleen oireilla töihin palattuani todella voimakkaasti. Nivel turposi ja särky oli kovaa. Muutaman viikon sitä siedettyäni, menin jälleen lääkäriin. Sormi passitettiin magneettikuviin. Tulos oli selkeä: sormesta oli repeytynyt nivelsiteitä ja kämmenen puolella olevia jänteitä. Jäin sairaslomalle ja sain ajan käsikirurgille reilun parin viikon päähän. Tästä hetkestä alkaen siis myös Maru oli puolitehoinen.

Odotin vastaanottoaikaa kovasti. Ajattelin mielessäni, että sinne päästyäni sormeni hoidetaan pian kuntoon ja etenkin kivuttomaksi. Sormi vaikeuttaa tavallista arkielämääni valtavasti. Olen oikeakätinen. En pysty tekemään mitään ilman kipua. Vasen käteni on tullut avuksi asioissa, joita se ei ole koskaan tehnyt. Olen tullut aika taitavaksi vasuriksi. Eniten kuitenkin sormen kivut vaivaavat untani, joka on ollut tapaturmasta asti hyvin katkonaista ja tuskaista. Välillä olen ottanut selkääni tarkoitettuja kipulääkkeitä päästäkseni uneen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ylipäätään jaksoin painaa töissä lähes koko tammikuun sekä koko maalis- ja huhtikuun nukkumatta kunnolla yhtenäkään päivänä tuona aikana.

Kun vihdoin koitti aika tavata käsikirurgi, olin jo henkisesti varautunut pikaiseen leikkaukseen ja kivun loppumiseen. Lääkäri kertoi kuitenkin, että sormea ei voitukaan leikata heti. Nivelessä on voimakas turvotus, joka ei tule helpottumaan kirurgisen operaation myötä. Tuo turvotus on siis este leikkaukselle. Sormi on onneksi suhteellisen vakaa, joten sen puolesta leikkauksella ei ole myöskään kiire. Tämä on tietenkin hyvä, ettei lähdetä leikkaamaan, jos siitä ei ole nyt suoranaista apua. Mutta. Konservatiivisen hoidon huono puoli, ja iso sellainen, on kivun jatkuminen. Oikeastaan mitään varsinaista hoitoa ei sormeen edes anneta, vaan seurataan tilannetta muutama kuukausi.

Voin palata töihin jossain vaiheessa kokeilemaan, miten sormi reagoi todelliseen rasitukseen. Jos tuntuma on siedettävä, saan jatkaa töissäoloa. Jos taas nivel riehaantuu ja turpoaminen lisääntyy tai kivut yltyvät, töistä on siirryttävä takaisin sairaslomalle. Tarkoitus on se, että nivelen turvotus saataisiin laskemaan, jotta saan sormeen normaalit liikeradat. Tämän jälkeen pystytään tutkimaan, tarvitaanko leikkausta palauttamaan sormen täysi toimintakyky. Sormi saattaa palautua pitkän ajan päästä suht normaaliksi ilman leikkaustakin. Kipu on nyt se avainsana, leikataanko sitä vai ei. Pinsettiote kertoo, onko nivelsiteet palautumassa luonnon ja odottamisen keinoin kuntoon.

Sormi on ollut kivulias nyt 4,5 kuukautta ja yhtä pitkä aika on mahdollisesti vielä edessä ennenkuin on edes odotettavissa paluuta kivuttomaan arkeen. Lokakuussa on tarkoitus tehdä päätös leikkauksesta. Jos silloin vielä sormi kipuilee rasituksessa eikä pinsettiote onnistu kivuitta tai sormi ei toimi muutoin normaalin rajoissa, edessä on operaatio. Tuossa operaatiossa ranteestani tai kämmenselästä otetaan jänteestä siivu ja siirretään se sormeen. Apujänne ankkuroidaan sormen luihin kiinni. Toipuminen tuosta kestää 2-3 kuukautta. Jos kipuja ei enää syksyllä ole, homma on siten paketissa ja leikkausta ei tule. Vajaakuntoista sormea en kuitenkaan itselleni soisi jäävän. Toivon todella, että luonto korjaa sormeni.

Tammikuinen meri

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Elämää saaressa

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Vapauden tuulet

Meren väreily sieppaa pienen siivun auringonsäteestä peilaten sen veneen keulakaareen. Meren pienet aaltolapset saavat kylpeä sinisessä. Ne sekoittavat liikehtiessään värit turkoosiin, vihreään ja kirkkaisiin välkehtiviin pisteisiin. Silmiä täytyy hieman siristellä. Aurinko jatkaa leikkiään, pysäyttäen kevään kauneimman hetken valokuvaksi. Näen laiturissa jotain hyvin tuttua.

Maru valmiina kauteen 2019.

Maru on valmiina lähtemään ja viemään meidät kotiin. Neljän ja puolen kuukauden odotus on päättynyt. Ja tuon ajan viimeiset viikot olivat todellista odottamista. Talven luminen maisema, meren jäinen peitto, pakkaset ja metsäteillä väsyneenä kulkemiset haihtuvat mielestä kuin synnytyskivut saatuani vastasyntyneen käsivarsilleni. Vene ei suinkaan ole vastasyntynyt mutta sen voimanpesä on. Sisällä uusi sydän, uusi moottori. Pohdimme tätä ostosta pitkään, jo viime syksystä lähtien. Mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi, oravarukat ovat sen joutuneet ammoisina aikona tuta liiankin kipeästi. Kaikella on hintansa. Kuitenkin tämä investointi Maruun on tuntunut alusta asti oikealta.

Asentaja ohjeistaa meille uuden koneen käyttöä. Käymme testiajossa. Ja sitten. Istahdan ruorin taakse uudestaan, käynnistän veneen ja Maru irtoaa laiturista. Kuulostelen uutta ääntä konehuoneesta. Tasainen dieselin nakutus, niin rauhoittava. Siirrän vaihteen vapaalle. Maru lipuu vielä hetken taaksepäin. Ja sitten. Vaihde eteen ja matka voi alkaa. Keli on huhtikuuksi lämmin. Aurinko paistaa, mittarissa + 16 astetta ja meri on lähes tyyni. Pinnalla väreilevät aaltolapset huiskuttavat meille. Ne ottavat Marun keulasta vauhtia, ponkaisevat monivärisinä pisararyöppyinä hetkeksi ilmaan ja kikattaen ne pärskähtävät merenpintaan jatkaen huvimatkaansa.

Aistin meren tuoksun. Tunnen tuulen hivelevän lempeästi kasvojani. Tunnen värinän. Sen, mikä vie meitä eteenpäin. Sen, mikä on vapauden syke. Katselen merta, moikkaan vastaantuleville merelläkävijöille. Taakse jäävät pölyiset kadut, työn tuoksu, ihmiset, kaupunki. Mieheni katselee yhtä hiljaisena merelle. Meidän vapaus, meidän tunne. Mahdollisuus kulkea omalla aikataululla kotiin ja kulkea töihin. Olla erossa kaikesta, mikä tuottaa painetta. Mahdollisuus antaa suuren meren keinuttaa, kuljettaa, pitää otteessaan. Meren, jota kunnioitan. Meren, joka on minulle väylä, vapaus olla minä. Ilman sitä en ole mitään.

Meri antaa laskupäivänä parastaan. Keli tasoittuu entisestään, ollen loppumatkasta plägä. Tunnin merimatkan jälkeen saavumme kotilaiturille. Vaikka allamme on muiden silmissä vain lasikuidutettu vene, meille se on Maru. Sen jokainen kaari, sen värit, sen tuoksu. Sen keinahdukset, sen hypyt kovilla keleillä. Sen moottorin ääni. Sen suoma itsenäisyys meille, jotka olemme valinneet kodin autoteiden ulottumattomiin. On vaikea kertoa, mitä oma vene merkitsee saarelaiselle. Sen tunteen kokee vasta, kun asuu täällä. Kun tiedostaa, että oma vapaus on yhtäkuin oma vene. Ja moottoritienä on meren aallot.

Meri – saaristolaisen valtatie.

Paljon olen kuullut puhetta, että saaressa asuvat ja viihtyvät ihmiset ovat tietynlaisia erakkoja, syrjäytyneitäkin. Osittain nyökytän tuon lauseen perään mutta sen kielteinen sävy pitäisi maalata uudestaan kanssaihmisten mutusteltaviksi. Saaressa asuminen on luonnon mukaan elämistä. Kuljetaan kelien mukaan. Kotipolulla ei käy talvisin aura-autot. Kauppaan ei mennä, kun tekee mieli kahvipullaa. Vettä ei tule hanasta, vessaa ei tyhjennetä nappia painamalla. Naapuriapu on itsestäänselvyys, yhteisöllisyys jotain käsinkosketeltavaa. Silti, ketään ei koskaan näy missään. Oma rauha, jonka hintana on luonnonolojen kunnioitus ja niiden mukaan eläminen. Ei hifiä, ei glitteriä vaan lämmin sauna, linnunlaulu ja jääkenttien kauneus. Ja oma vene laiturissa. Vapaus elää omana itsenä.

Sairaspetiltä työkiireisiin

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Tuulen tuomaa

Talven viimat toivat tullessaan vipinää. Itsenäisyyspäivänä iltasella, kun lähdimme ajelemaan mantereelle, selasin mietteliäänä sääennustuksia. Ilmatieteenlaitoksen merisää-sivu on luetuin sivu minun kännykässä. Se on auki ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä. Ilman sen informaatiota asuminen saaristossa olisi hyvin hankalaa. Juuri nuo illan ja yön sääennustukset tiesivät talven kolkuttelevan ovelle, joulupukkia aiemmin.

Linnanjuhlia seuratessamme tuuli kääntyi lounaasta pohjoisen kautta koilliseen ja tyyntyi. Plussakeli vaihtui mitättömän tuntuiseen pikkupakkaseen. Mitätön ehkäpä mutta riittävä siihen, että nolla-asteinen meri sai jääkaton kylänlahdella. Tuulten suunta vielä edesauttoi tätä prosessia. Kun sitten perjantaiaamuna ajoimme kotiinpäin, Vassaarensalmen jälkeen vastassa oli jää. Ei mikään paksu teräsjää mutta sen verran kuitenkin, että raudoittamaton Marun keula oli vaarassa saada rumia jälkiä. Käänsin veneen ympäri ja ajoin laituriin, joka oli avoimelle ulapalle päin. Samaan aikaan tuuli oli kääntänyt itseään kaakkoon ja alkoi voimistua. Tiedossani oli, että edessä oli muutama päivä navakkaa tuulta etelä-kaakosta. Kiinnitettyäni Marun vieraaseen laituriin ja varmistettuani kiinnitykset, nappasimme Napin ja reput mukaan ja kävelimme metsätietä kolmisen kilometriä kotiin. Kotiin päästyämme haimme vielä mönkijällä loput tavarat Marusta.

Kun vene jää silmien ulottumattomiin, vieraaseen rantaan, on aina hieman huolissaan. Lämpötila pysytteli nollassa ja se tiesi sitä, että konetta oli käytettävä muutaman kerran päivässä, jotta merivesijäähdytyspumppu ja letkut eivät jäätyisi. Ajelin siis päivällä ja iltasella myöhään useamman kerran katsomaan Marua ja käytin sitä riittävän usein. Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin pikkutunneilla Marussa sitä käyttäen. Tuuli piiskasi siinä vaiheessa jo puuskissa 15 m/s ja keinuminen oli kohtalaisen kovaa. Kun mitään ei näkynyt pimeydessä, ei kajuutassa nähnyt olevansa laiturissa kiinnitettynä. Kuuntelin moottorin tasaista nakutusta ja tuulen laulua alastomissa puissa. Oli kuin olisin ollut merellä keinumassa. Vain pollareiden natina laiturin ja Marun välissä kertoi minulle, ettei ruoriin tarvinnut tarttua. Kurssi pysyi oikeana ilmankin. Laituri täyttyi hiljalleen lumesta ja viimeiset kaislat katkeilivat ja uivat salmessa etsien paikkaa rantautumiseen.

Lauantaiaamuna 8.12.2018 valmistautumassa siirtämään Maru omaan laituriin.

Yöllä käväisin sitten myös omassa rannassa ja aaltojen lyödessä pikimustalta mereltä rantaan, tiesin jäiden saaneen äkkilähdön lahdelta. Oli aika siirtää Maru omaan laituriin, heti aamun valjetessa. Tuuli tempoili yhä kiihtyvään tahtiin. Irtauduttuamme salmensuulla olevasta laiturista, käänsin peräsimen linkkuun, jotta kokka kääntyisi kotiinpäin. Tuulen voima käänsi kuitenkin veneen täysin vastaiseen suuntaan ja teimme pienen kierroksen ennen ajoa vastalaineeseen. Omaan laituriin pääseminenkin oli tarkkaa touhua, sillä tuuli työnsi Marua poispäin laiturista täydellä voimalla. Halusin varmistaa turvallisen olemisen laiturissa ja ajoin Marun tuulen vastaiselle puolelle. Näin vältin laituriin hakkaamisen. Kiinnitykset oli kuitenkin varmistettava molemmista päistä, jotta vene pysyi siinä, missä sen pitikin. Varmistin myös rannasta tulevalla liinalla vielä laiturin pysymisen paikoillaan. Tuulen voima on uskomaton. Ei siinä pieni ihminen paljoa vastaan voi pistää, kun tuuli tarttuu 4 tonniseen veneeseen. Siksipä juuri pitää ennakoida ja tehdä varmistuksen varmistukset, jotta kaikki pelittää.

Maru on saapunut omaan laituriin kaakkotuulen tuivertaessa. Kuvasta näkee, miten paljon uivalaituri on siirtynyt kovan tuulen vaikutuksesta kiinteään laituriin nähden.

Tuuli nousi huippuunsa seuraavana yönä. Keskituuli ujelsi 12 m/s ja puuskissa jopa 18. Marun liike laiturissa oli voimakasta. Kävin passissa useamman kerran yössä. Öisin kovassa myrskyssä laiturilla oleminen on mystistä. Uivalaituri velloo edestakaisin, laakonki natisee ja vene nykii laiturin tolppia täydellä voimalla. Pimeydestä saapuvat aallot lyövät kannen yli, kastellen kaiken. Aaltojen virta on jatkuvaa, niitä tulee satoja ja taas satoja. Ne soittavat mollivoittoista sävelmää, tuoden mukanaan talven. Kylmyyden, pimeän, sateet ja lopulta hiljaisuuden. Tuota hiljaisuutta juuri sinä viikonloppuna odotin enemmän kuin mitään muuta. Useaan otteeseen Marulla käydessäni sanoin ääneen, että riittäisi jo. Rauhoitu tuuli. Mutta se vaan puhalsi, puhalsi kovempaa ja kovempaa.

Akut olivat kovilla jatkuvista käyttämisistä. Laturi ei ehdi ladata niitä siinä lyhyessä ajassa, minkä koneen lämpimäksi saaminen edellytti. Kun vielä jouduin käyttämään pilssipumppua vuotavan pakosarjanpöntön takia, oli lopulta turvauduttava käynnistysmokkulaan. Tuo pieni musta mötikkä on kyllä syksyisen merenkulkuni paras apuri. Aina pärähtää diesel käyntiin, oli tilanne mikä tahansa. Ikäni merellä olleena, ovat apuvälineet tulleet tutuiksi iän myötä vähitellen. Vaikka perheessä on aina ollut miehiä; isä, veli, puoliso ja kolme poikaa, olen halunnut tietää ja pärjätä myös itsekseni veneen kanssa. Toisin on auton kanssa. Annan mielihyvin miesten laitella sitä kuntoon ja asetun itse olemaan vain se, joka ei-tiedä-mistään-mitään. Merellä kuljen kuitenkin paljon yksin ja jos jotain sattuu, on oltava se, joka-tietää-kaikesta-ainakin-sen-välttämättömän ja enemmänkin. Rakastan merta ja veneitä, etenkin Marua. Mikään ei tuo samaa tunnetta vapaudesta kuin meri. Sitä pitää vain osata kunnioittaa ja turhia riskejä ei tule ottaa.

Lopulta ja vihdoin maanantaina aamupäivällä tuuli alkoi rauhoittumaan. Se kääntyi itään ja antoi meille sopivan raon ajaa mantereelle. Ajo olikin ennalta sovittu ja jälleen ääneen puhelin ylöspäin, sillä kertaa kiitokset. Aaltojen soittama laulu oli kuin ennakkoon kirjoitettu sovitus. Maanantaina oli näet päivä, jolloin Marun oli aika päästä talviunille. Tuleva viikko oli ennusteissa täynnä sinisiä miinusmerkkisiä lämpötilalukemia ja myös tuulien talvisävelet saivat jatko-osia. Veneen nosto on aina yksi merkkipaalu talvelle. Meillä vene on vedessä jäiden tuloon asti ja tänä kautena nyt sitten muutama päivä sen ylikin. Maru nousi ylös tänäkin vuonna Tulikukon rampilta Sapokasta. Iloiseksi mielen saa nosto- ja laskutilanteissa Kotkan Moottoriveneseuran ystävälliset ja avuliaat traktorikuskit ja kenttävastaava. Tiimityötä, kirjaimellisesti, jossa jokaisella on oma paikkansa. Noston jälkeen tehtiin pari tuntia talvitelakoinnin kannalta välttämättömiä huoltoja ja toimenpiteitä. Pressun Maru saa ylleen parin päivän päästä. Hyviä unia uskollinen Maru, keväällä taas tosi toimiin.

Maru nousemassa talviunille maanantai-illan hämärässä 10.12.2018.

Maru odottaa pressutettuna kevättä 13.12.2018.