Avainsana-arkisto: saaristo

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.

Puhutaan säästä

Sää on turvallinen aihe aloittaa keskustelu, ventovieraankin kanssa. On sitä ilmoja pidellyt. Päivitellään, sadatellaan, ihastellaan tai muuten vain todetaan, että tällaista on. Säätila on aistittavissa tässä ja nyt. Sää on ollut tänä talvena hyvin poikkeuksellinen täällä etelärannikolla. Ei lunta, ei pakkasia, vettä tulee taivaalta solkenaan, meri on auki ja pilvimassat estävät tehokkaasti aurinkoa näkymästä.

Saaressa eletään luonnon ja säiden mukaan. Erityisesti tuulet ja meriveden korkeus näyttelevät pääosia tässä episodissa. Rankat vesisateet ovat, toisin kuin kaupungissa, hyvinkin tervetulleita. Saunavettä riittää ja kesäisin puutarha kukoistaa. Ellei sitten tule vettä niin paljon, että tarvitaan kumisaappaita vessareissuakin varten. Kahlaaminen puutarhassa ei liene kenenkään toivoma harraste. Helteet eivät tunnu täällä samalta kuin mantereella. Joskus, kun oikein kovalla helteellä lähtee käymään cityssä, mereltä rantautuessa helle tulee vastaan kuumana seinänä. Sellaista efektiä ei saaressa ole. Siitä pitävät huolen meren läheisyydessä aina liikkuvat tuulet, plägälläkin.

Tuulet määrittävät merellä liikkujalle suunnan ja reitin, jota käyttää. Plägässä, tuulen uinuessa, meri on seesteinen. Pinta on tasainen, pikku saaret peilautuvat kauniisti pinnan toimiessa peilinä. Kevyen lokin laskeutuessa lennosta uimaan, kaksi toisistaan eroavaa lainekaarta houkuttaa tarttumaan kameraan. Meren kauneus pysäyttää. Mitä hanakammin tuuli puhaltaa, sitä tarkempaan on tehtävä reittisuunnitelma. Ja syksyn tullen meriveden viiletessä, järjenkäyttöä on suositeltavaa lisätä. Merta ja sen voimakkaita tyrskyjä ei tarvitse pelätä. Mutta niiden kunnioittaminen on sanomattoman halpa henkivakuutus. Mikään, mikään ei ole niin tärkeää, että tarvitsee lähteä merelle, joka raivoaa valkoisia vaahtopäitä, kääntelee venettä kuin korkkia ja vihmoo jo rannassa mennessään puista oksia, lehtiä ja natisuttelee laiturin kiinnikkeitä nostaessaan uhmaansa yhä voimakkaammaksi.

Vedenkorkeus on saaressa mittari, jota seuraamalla päivitetään jääkaapin sisältökin. Kesäisin ja avoveden aikaan, jolloin oma vene on meressä, vedenkorkeus vaikuttaa lähinnä reittivalintoihin. Kapeista, matalista salmista ei ajeta alle nollaveden. Isolla vedellä on taas oltava tietoinen niistä tutuistakin kivistä, jotka ovat hävinneet horisontista ja väylän varrelta. Siellä ne maamerkit ovat, näkymättömissä. Lienee sanomattakin selvää, etteivät ne kuitenkaan siellä ole sitä varten, että kalarauta pitää niissä hioa puhtaaksi näkinkengistä. Matalalla vedellä, avovesikaudella, toinen seurattava asia on oma ranta. Kun vesi tarpeeksi pakenee, on syytä siirtää venettä merellepäin. Muutoin voi matalissa rannoissa tulla pohja pohjaa vastaan. Ja siinähän sitä sitten kökötetään, kuivilla.

Kun siirrytään oman veneen kaudesta yhteysaluksen asiakkaaksi, meriveden korkeus määrittelee sen, milloin se jääkaapin sisältö päästään päivittämään. Saariston rannat ovat kiviset ja väylät tänne matalat. Pääväylä Mulliin on ruopattu mutta kun vastassa merenpohjassa on peruskallio, jää tämäkin väylä tiettyyn mittaan ja liian matalaksi. Otava, eikä myöskään astetta pienempi Tekla, pääse Kuutsaloon, kun meri putoaa -50 senttiin. Viime syksystä eteenpäin näitä pikkuvesiä ei ole vastaan tullut. On sen sijaan tullut toinen ääripää, erittäin korkea vesi. Tässäkin tulee seinä vastaan yhteysaluksilla, kun aletaan huidella lähemmäs metristä isoa vettä. Alus pääsee kyllä rantaan mutta alukseen ja aluksesta ei pääse pois. Näin ollen se ruokapäivitys on syytä tehdä normaalilla vedellä.

Säiden ja kelien mukaan elää myös muutkin asiat saaressa. Luonnossa elävät eläimet ovat täysin riippuvaisia säistä. Kovat pakkaset ja lumeton maa on monille eläimille, hyönteisille ja muille pikkuötököille pahin mahdollinen yhdistelmä. Samoin on vuoroin vaihtuva vesi- ja pakkaskeli. Eipä se meille ihmisillekään ole mikään ihanne ilma. Liukkaat, polanteiset metsätiet ovat työnantajan migreenikelit. Milloin soi puhelin ja työntekijä ilmoittaa olevansa paikattavana ja kykenemätön tulemaan töihin. Keväisin säät määrittelevät muuttolintujen tuloa, pesimisintoa ja poikasten selviytymistä kriittisistä päivistä kuoriuduttuaan.

Puhutaan siis säästä. Puhutaan siitä päivät päästyämme. Sää on tärkeä juttu, meille kaikille. Olen joskus miettinyt, mitä pikkulinnut visertävät toisilleen keväisin. Niin, asiantuntijat sanovat niiden ilmoittavan toisilleen reviiristään ja laulullaan ne myös kujertavat vastakkaista sukupuolta luokseen perheenperustamispuuhiin. Mutta yhtähyvin, hyvällä ja lapsenomaisella mielellä, voi olettaa, että kevään lämmittämä höyhenpuku saa tiaiset ja punatulkut livertämään seuraavan kymmenen vuorokauden sääennustetta. Toisaalla pitkän ja märän talven viettänyttä vanhaa varista ja sen raakkumista kuuntelevat silmät lautasina etelästä saapuvat västäräkit ja pääskyset. Vai että sellainen talvi täällä oli…