Avainsana-arkisto: koti

Koti asujia myöten

Vastaa

Minua välillä hymyilyttää, kun näen lehtien palstoilla juttuja kuvineen ihmisten kodeista. Paljon tilaa, värejä käytetty hienoin kontrastein tai suositaan pelkkää valkoista, on työhuonetta, ruokailutilaa, koriste-esineitä jne. Ei sillä, onhan siistit paikat kaunista katsella ja varmaan myös kaunista elää. Jokaisella on oikeus sisustaa kotinsa haluamallaan tavalla. Silti en ole nähnyt yhtäkään lehtijuttua kodista, joka olisi sisustettu edes osapuilleen sillä ‘tyylillä’ mitä itse suosimme. Olisi mukava nähdä, onko Suomessa muitakin meidän tyylillä eläviä. Tosin tyylimme voisi järkyttää ihmisiä liikaa.

Meillä eletään kokonaisvaltaisesti eläinten ehdolla. Kodissamme on tupa (olohuone), keittiö, makuusoppi ja sauna eteisineen. Varsinaista sisääntuloeteistä ei tuvan puolella ole. Sen korvaa ilmava (kylmätila) veranta. Seinät ovat puolipaneelia, ilman maalia tai muuta extraa. Tuvan seiniltä löytyy muutama taulu, upeista purjelaivoista. Makuusopen seinät täyttyvät lasten vanhoista piirroksista. Keittiöstä löytyy jääkaappi, pakastin, hella, vedenkeitin ja mikro. On meillä pesuallaskin mutta ei hanaa. Kantovesi nostetaan omasta kaivosta ja kuivuuden aikana tuodaan mantereelta tonkissa. Keittiössä on toki pöytä ja pirttipenkit. Yksi seinusta keittiössä on täynnä koiranruokasäkkejä (tyyliin kymmenen säkkiä rivissä/päällekkäin) ja astia avatulle säkille. Toisella seinustalla on suuri astia sanomalehdille. Kahden jakajan taloudessa niitä riittää. Toki niitä hyödynnettään mm. saunan uunin sytyttämisessä, roskiksena ja alusina sairaalle koiralle.

Tuvan puolella on kaksi suurta häkkiä. Toinen häkki toimii kissan vessan suojana, eli koirat eivät pääse tonkimaan sitä ja kissalla on rauha käydä asioillaan. Häkin toisella sivustalla on takka, jota ei käytetä. Toisessa päässä on sivupöytä, jonka suojissa kissalla on oma ruokailupaikka. Se on suojassa liian ahnailta koirilta. Toisella puolella tupaa oleva häkki on koirien lepopaikka. Se on kesällä viileä ja talvella lämmin. Koirat saavat vapaasti mennä sinne halutessaan. Häkki toimii myös väliaikaisena koiran olopaikkana sairastapauksissa, jolloin toipilas saa olla siellä omassa rauhassa. Tuvan pöydällä on paksu viltti kissalle. Se ei siis ole käytössä varsinaisena pöytänä ihmisille. Keskellä tupaa on iso pahvilaatikko, johon on tehty luukkuja. Se toimii kissamme leikkipaikkana. Pahvilaatikon päällä on kevyt raapimispuu kissalle. Yhden ikkunan edessä on pieni taso, josta kissa voi katsella ulos. Sitten löytyy sohva. Se on kokoajan peitettynä paksuin toppauksin ja viltein. Siihen ei siis pääse istahtamaan ennenkuin on purkanut tavarat pois päältä. Sohva on nuorimmaisen poikani sänky, kun hän on luonani käymässä. Toppaukset ja viltit suojaavat sohvaa kissan kynsiltä ja koirien karvoilta. Itse istumme sohvalla silloin, kun katselemme televisiota. Tätä tapahtuu suurin piirtein yhtenä päivänä kahdessa vuodessa.

Makuusopessa on parisänky, pieni senkki, vaatekaapit ja vanha isäni tekemä kerrossänky, joka toimii nykyään tavaroiden säilytystilana. Yläsänky on nopeasti avattu ja on keskimmäisen poikani sänky hänen käydessä kylässä. Liikumistilaa makuusopessa on neliön verran. Oman sänkymme päällä on koirille oma viltti, jonka päällä ne saavat olla, yöllä ja päivällä. Ulkona on suuri liiteri/ulkorakennus, jossa on kesätupa pojille. Siellä voi myös yöpyä ja toisessa päässä on verstas poikien mopo/mönkkäripuuhia varten. Liiteri on liiterin näköinen, tosin pinta-alaltaan se on suurempi kuin itse asuinrakennus. Liiteristä löytyy myös makuupaikkoja eläimille.

Sitten on se sauna eteisineen. Eteisessä säilytetään vesitonkat, pois menevät roskat ja tarha- ja sadevaatteet. Ulko-ovien pielissä on hakaset, joilla saadaan ovet pysymään kiinni, jos sisäkoirien halutaan pysyvän sisällä. Verhot löytyvät ikkunoista mutta ne eivät kyllä peitä ikkunoita milloinkaan. Täällä kun ei ole ketään, joiden katseet pitäisi saada pysyttyä poissa. Matot lattioilla vaihtuvat tiheään, koirille kun sattuu vahinkoja. Kesäaikaan mattoja pidetään todella harvoin, viileys on tervetullutta helteillä sisään. Sisään kulkeutuu auttamatta metsän humusta, neulasia, puunlehtiä ja vaikka mitä. Meillä on ajatuksena, että se lakaisee nurkat ja lattiat, jota ensin asia alkaa vaivata. Mitään siivouspäivää ei meillä ole. Kun tehdään yöt töitä ja matkaaminen kotiin/töihin vie kaksi tuntia merellä vuorokaudesta, siivoaminen ei ole se ensimmäinen asia, joka pitää hoitaa. Tämä ajatusmalli toimii, koska elämme samassa rytmissä molemmat ja arjessa on mielestämme tärkeämpiäkin asioita kuin jatkuva paikkojen puunaaminen kotona.

Verantaa kiertää hyttysverkko. Siellä on pieni pöytä ja kaksi tuolia, joilla istumme paljon kesäiltaisin. Kissalle on rakennettu verannan päähän katselutaso, jonka alla on vielä kasassa entisten kissojemme ruokailuputki. Verannan ovessa on koiranluukku, joka on sittemmin tukittu, ettei kissa lähde siitä yksin ulos. Entiset kissamme kulkivat luukusta tottuneina koirien kanssa ja viettivät ulkoelämää. Nappi-kissamme on niin arka, ettemme ole päästäneet sitä yksin ulos. Eikä se ulkoillessaan kyllä kovin pitkälle lähdekään. Kun menemme sisään, Nappi tulee perässä. Verannalta löytyy myös koirille viltit. Seinillä on kaksi naulakkoa. Ei meille ihmisille vaan toisesta löytyy kymmenen koiran pannat ja hihnat. Ja toisessa roikkuu huskyjen valjaat ja vetoliinat. Lisäksi on pieni kaappi koirien kupeille ja tarvikkeille.

Kotimme joka nurkasta löytyy jatkuvasti koirankarvaa. Matot, sängyn päälliset, viltit ja tuolit ovat koirankarvoilla koristellut. Ne kuuluvat meidän kotiin. Kaikki asiat ylipäätään on suunniteltu niin, että koirilla ja kissalla on mukavaa ja turvallista. Vesikuppeja eläimille löytyy sisältä kolme sekä makuuvilttejä ja patjoja lukematon määrä. Joskus meitä naurattaa, kun joku tulee kylään. On selvitettävä alusta asti, että meillä kannattaa istahtaa vain keittiön pirttipenkeille. Niihin kun ei karvat tartu. Myös tien ulkohuussiin neuvon heti ja sen, että sisään tai ulosmennessä pitää katsoa, ettei jätä mitään ovia edes rakoselleen, ettei kissa livahda omille teilleen. Joskus kauan aikaa sitten vielä stressasin, kun vieraita tuli käymään. Mietin, että taitavat tulla viimeistä kertaa, sillä meillä ei tosiaan eletä ihmisten määrittelemässä muodossa. Kaikki lapseni ovat kasvaneet koira-kissaympäristössä. Ei eläinallergioita sen enempää kuin kliinisissä kodeissakaan. Päinvastoin. Lapseni ovat olleet yllättävän terveitä kaikille lenssuille ja yliherkkyyksille, pienestä pitäen. Meitä ei häiritse koirankarvat ja elämisen (eläimien) näköinen koti. Meille on tärkeintä eläintemme hyvinvointi ja viihtyvyys. Kun eläimet ovat tyytyväisiä, me olemme tyytyväisiä. Mitäpä meidän arki olisi ilman koiria ja kissaa? Hyvin tylsää ja merkityksetöntä. Jokainen tyylillänsä, myös kotona 🙂 Meillä kun asuu kahden ihmisen lisäksi yhdeksän koiraa ja kissa.

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Vastaa

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.