Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2019

Syksy heittää haasteen

Vastaa

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Jalkapalloa ja lajikirjoa

Vastaa

Jalkapallo on mielenkiintoinen laji. Siinä 11 pelaajaa koettaa joukkueena saada pallon vastustajan maalivahdin ohi maaliin. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että valmentajan on saatava koko joukkue kuntoon, ei vain yksittäinen yksilö. Eikä pelkästään kuntoon vaan myös taitavaksi ja pelisilmää omaavaksi porukaksi, joka ottelu ottelulta toimii kokonaisuutena.

Joukkuelaji, maalla, merellä tai ilmassa, tiimityötä, jossa monesta yksilöstä koostuu yksi kokonaisuus.

Käymme usein KTP:n jalkapallomatseissa. Tänä vuonna lisäsimme mukaan myös naisten jalkapallon. Katsomossa on usein toistatuhatta katsojaa, onpa välillä ollut jopa 3500. Niin intohimoinen en ole, että pukisin päälleni kotijoukkueen kaulaliinan tai paidan mutta silti seuraan joukkueen menestystä tarkkaan. Mieheni tuntee paremmin joukkueen pelaajat. Hän tietää, mitä jonkun loukkaantuminen tai muu poissaolo vaikuttaa kokonaisuuteen. Itselleni on otteluissa tärkeää seurata joukkueen taitoa pelata yhteen, syöttöjä ja tilannetajua, sitä pelisilmää. Eniten kuitenkin seuraan yksilöiden urheilullista suoritusta. Kykyä juosta kovaa, reagoida nopeasti, käsitellä palloa ja syöttää tarkasti. Kun sitten yhdistän tähän intohimoni eli kuvaamisen, kakku on valmis.

KTP:n naisjuokkue työntouhussa Arto Tolsa areenalla.

Minulla on myös pieni sivuraide seuratessani pelejä. Katselen myös, miten pallotytöt ja -pojat toimivat kentän sivussa. He ovat tulevaisuuden pelaajia. KTP:n junnutyö kiinnostaa. Otteluiden erätauolla on välillä junnuja pallottelemassa. Sieltä ne teemupukit nousevat ja niittävät mainetta maailmalla. Meillä on suunnitelmissa joku päivä mennä seuraamaan junnujen harkkoja jos sellaiset osuvat ajallisesti sopivasti kaupunki-iltaan. Nuoret lupaukset näkyvät juoksuradoilla ja pistävät silmään, samoin myös jalkapallossa pienet taitajat huomataan. Kaikista ei kuitenkaan tule tähtiä. Junnujalkapallossa pitäisi keskittyä lasten pelaamisen iloon. Liiallinen yksilöityminen yhteen lajiin lapsena ja nuorena on vahingollista. Jo hermostollisesti vaihtelevuus ja monien lajien taitaminen on pelkästään plussaa. Itsekin, tällaisena taviskuntourheilijana, olen pitänyt koko 40-vuotisen ‘urani’ ajan vähintään viittä lajia mukana viikkotreeneissä, vaikka juoksijana itseäni pidäkin.

Itse en ole koskaan pitänyt jalkapallon pelaamisesta. Se vähä, mitä koulussa futaa pelattiin, meni kyllä ok mutta myöhemmin en ole jalkapallokentällä palloa potkinut. Neljästä lapsestani kaksi on pelannut, vanhin poikani kaikkein pisinpään. Olen koettanut saada tartutettua lapsiini liikkumisen ilon. Tässä tunnen onnistuneeni 25-50 prosenttisesti. Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa liikkumattomienkin lasteni into liikkumiseen herää. Onhan heidän geeneihin piirretty liikkumisen halu.

Luonnossa on liikettä, minussa on liikettä, niin kauan kuin siivet kantaa.

Perheeni, ystäväni ja tuttavani tuntevat minut intohimoisena liikkujana. Joskus tämä ‘maine’ painaa. Itse olen kuitenkin itseni pahin ruoskija. Ystäväni eivät koskaan oleta mitään ja tiedostavat fyysiset ongelmani. Välillä tuntuu, että vaikka monipuolisuus on kuulunut valintoihini aina liikkumisen suhteen, olen liiallisesti kuitenkin takonut yhtä lajia. Tai olen piirtänyt itseni vain yhteen piirustukseen: juoksemaan mäkiä ylös ja alas. Jalkapalloilijoilla on monipuoliset fysiikkatreenit. Olen tutkaillut treenien sisältöjä, sekä paikallisilla pelaajilla, että maailman tähdillä. Kaikki fyysinen suorittaminen kiinnostaa minua. Olen nykyään tilanteessa, jossa fyysiset suoritteet on hyvä kääntää samalla kivun hoidoksi. Niinpä olen pohtinut ottavani kävelyn, juoksun, pyöräilyn, hiihdon, soudun, uimisen ja hulaamisen rinnalle vuosia sitten unohtamani salitreenin. Minulla on onnekseni hyvä ystävä, joka taitaa tämän lajin. Neuvoja on siis luvassa. Liike on lääke. En mie muuten tässä enää heiluisi.

Tikarisateessa

Vastaa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Vastaa

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Vastaa

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Piikkipusikon läpi

Vastaa

Mikä on kehityksen jarru? Tarkastelen sitä nyt lähemmin yksilötasolla. Voin heittää ainoastaan itseni esimerkiksi, muiden puolesta on huono sanoa mitään. Kaikilla ihmisillä ei suinkaan samat asiat estä kehittymistä. Tunnen kovin usein, etten kehity haluamissani asioissa. Poljen paikoillaan. Usein, liiankin usein vaihdan vaihdetta liian nopeasti, todeten törmääväni mahdottomuuteen. On varmaan useita pikkutekijöitä, jotka rakentavat tämän mahdottomuuden linnan minun ja kehittymiseni väliin. Eihän mikään kokonaisuus ole tehty vain parista osasta. Kuitenkin on kaksi suurempaa ilmiötä, jotka vaikuttavat omaan polskutteluuni kehittymättömyyden pintavesissä.

Henkisellä puolella ongelmani ovat nautintojen sallimattomuus. Ne ovat siis visusti kiellettyjä ja ainut tapa edetä on juosta piikkipuskan läpi. Mitä enemmän piiskaan itseäni eteenpäin, sitä varmemmin valitsen mahdollisimman leveän ja piikikkäistä piikikkäimmän pusikon, jonka läpi ängen. Mitä enemmän haastetta, sen tyytyväisempi olen. Mutta lopulta vuodan niin paljon verta kymmenistä pienistä haavoista, että joudun pysähtymään ja sitomaan itseäni. Tai jopa sidotuttamaan. Kun koen helpotusta saadessani haavani umpeen, tunnen yhtäaikaisesti vihaa. Kohtaan hetken, jolloin sallin itselleni nautinnon, joka taas sotii periaatteitani vastaan ja kierros alkaa alusta. Jos jatkuvasti kiertää ympyrää, palaten aina jossain vaiheessa alkuun, ei kehity.

Elämän labyrintti ei onneksi ole pelkkä ympyrä, vaikka silloin tällöin tuntuu, ettei tavoitetta saavuta millään. Kun sitkeästi jatkaa eteenpäin, kehittyy ja löytää uuden väylän.

Toinen, vielä suurempi möykky kehittymiseni edessä on keskittymiskyvyn puute tai sen lyhyys. Tämä on hyvin tuttu seuralainen. Kehityksen eksponentiaalisella radalla se on kuitenkin tasakattoinen este viivan liki kohtisuoralle kohoamiselle. Jos vielä piikipuskien koko ja niiden läpi menemisen vauhti on hallittavissani, keskittymiskyvyn ailahtelevuus ei ole. Vaikka kuinka istuisin nenä kiinni kirjassa, tuntikausia, mitään ei kulje sivuilta sisääni. Missään kohti eivät kirjojen lauseet muutu aivoissani kehittymisen siemeniksi. Tämä on asia, joka todella kaihertaa minua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisempi olen. Tajuan, mitä kaikkea tietoa ilman olen elämäni aikana jäänyt. Kehittymistä ei ole siis tapahtunut opiskelemallakaan.

Kehittymisen kalliokiipeily ja keskittymiskyvyn sileä seinämä. Minun suuri haasteeni elämässä.

Noiden kahden lisäksi on joukko pienempiä seuralaisia, jotka haluavat vain heitellä rantapalloa kuralätäkössä. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin. Saatan tehdä hyvinkin nopeasti päätöksiä asioissa mutta lopulta nuo pikapäätökset ovat kuin pituushyppääjän floppi. Kovan vauhdinoton jälkeen tussahdetaan lankulta hikisesti hiekalle, putsataan urheiluhousut ja lähdetään suihkuun. Ponnistusvaihe jää siis tekemättä, tilaisuuksiin en tartu tosissani, vaikka niitä editseni on vilissyt elämäni aikana. Myös suuruudenhulluus vaivaa minua toisinaan. Tämä jarruttaa kehittymistä, sillä piirrän suurta maalausta paperille mutten muuta sitä teoiksi. Kehittymistä ei jälleen tapahdu. Juutun myös liikaa yhteen projektin kohtaan. Jos siis on jokin, mistä pidän, pidän siitä liikaa. Tästähän voisi päätellä, että kehityn tuossa pitämässäni hommassa. Lopulta kuitenkin tuolle kehittymiselle käy kalpaten. Olen kuin ekaluokkalainen, jolla on uusi, komea pyyhekumi. Sillä on mukava pyyhkiä. Pyyhin, pyyhin ja pyyhin, kunnes kumista on jäljellä vain purut paperilla. Missä on se kuva, jonka piirsin? Missä on kehittymiseni hedelmä? Noh, ehkäpä kehityin mainioksi paperin valkaisijaksi.

Jotta haavani parantuisivat, olen oppinut ojentamaan käteni. Olen ottanut vastaan ja antanut taas eteenpäin.

Elämä opettaa toisinkin. Ei aina tarvita kirjoja. Eikä kultajuoksua kisoissa. Ei aina tarvitse olla se joukon välkyin, hauskin tai kaunein, komein ja filmaattisin. Joskus riittää, kun kykenee kirjoittamaan, puhumaan tai vaikka askartelemaan elämää. Itselleen. Lapsilleen. Rakkaimmalleen. Kun kykenee pohtimaan, millainen haluan olla, missä haluan elää, miten pystyn ojentamaan käteni auttaakseni, kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu. Systeemi tekee meille liian usein raameja. Raameja, jotka rajoittavat meidät samaan muottiin. Jos yksi on kuningas, toinen voi olla ratsu. Jos yksi kehittyy huimaksi nuorallatanssijaksi, toisesta tulee turvaverkko hänen suojakseen. Kun en pysty pääsemään eteenpäin kuin sen piikkipuskan läpi, nuollen haavojani jälkikäteen, pystyn kuitenkin puskemaan tuon raadollisen matkan nopeasti, auttaen muita haavoitettuja puskan toisella puolella.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla

Vastaa

Käyn hammaslääkärissä harvoin. Ei siksi, että pelkäisin sinne menoa, vaan siksi, että hampaidenhoito on ollut minulle pienestä asti tärkeä asia ja hampaani ovat hyvässä kunnossa. Koululaisena hoitoonmeno hoitui koulun kautta ja sittemmin aikuisena olen käynyt säännöllisesti tarkistuttamassa hampaani.

Hymy ja hampaat, miksei 🙂

Sain lapsena puuhakirjan, jossa oli hammastähtiä. Puuhakirja oli koko vuoden kirja, jota sai päivittäin täyttää. Sivut vaihtuivat viikottain. Joka sivulla oli 14 tähteä ja aina, kun oli harjannut aamulla hampaat, sai värittää yhden tähden. Samoin iltaisin. Tämä vuoden kestävä tähtien värittäminen sai istutettua minuun hienon tavan. Harjaan hampaani edelleen kaksi kertaa päivässä. Muistan, että minulla oli kaiken kaikkiaan kolme reikää hampaissa lapsena. Kaikki toiseksi takimmaisissa isoissa hampaissa. Tämän puuhakirjan saatuani, minulle ei tullut enää reikiä. Reiät paikattiin silloin paikka-aineena käytetyllä amalgaamilla. Eli suuni suureksi aukaistessani, mustat läiskät näkyivät hammasrivistössä.

Kansallis-Osake-Pankin kustantama huippupuuhakirja lapsille 70-luvulla. Pienestä se on kiinni, tuo hampaiden säännöllinen harjaus.

Aikuisena tosiaan kävin säännöllisesti kerran vuodessa hammaslääkärissä. Sain aina hampaiden kunnosta kehuja, jotka tietysti tuntuivat hyviltä. Noilla käynneillä poistettiin vain hieman hammaskiveä. Lopulta tuttu hammaslääkäri sanoi, että turhaan täällä joka vuosi ravaan, riittää kun käyn joka neljäs vuosi. Niinpä harvensin kertoja. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut käydä kuitenkin vaikkapa joka toinen vuosi. Nimittäin, kun selkäni hajosi ja jouduin syömään vahvoja kipulääkkeitä monta vuotta lähes päivittäin, hampaani joutuivat uuteen tilanteeseen. Lääkkeet ja hampaat eivät ensiajatuksella ole toisilleen vihollisia. Mutta lääkkeellä oli mieto mutta lopulta hampaille haitallinen sivuvaikutus. Se kuivatti suuta. Syljen eritys oli kortilla ja näin ollen hampaiden luonnollinen ph:n neutralisoija väheni huikeasti. Sain hampaaseeni reiän, joka ei kuitenkaan oireillut. Reikä tuli jo valmiiksi paikattuun, amalgaami hampaaseen.

Kun sitten menin normaaliin tarkastukseen, reikä löytyi ja hammas paikattiin. Musta amalgaami vaihtui hampaiden väriseen muoviseen paikkaan. Hammasrivistöni näytti aluksi hassulta ilman yhtä mustaa läiskää. Lopulta totuin näkymään. Onnekseni suuhun ei tarvitse jatkuvasti kurkistella. Juttelin hammaslääkärin kanssa kuivan suun tilanteesta ja hän kehoitti ostamaan apteekista syljeneritystä lisäävää ainetta, jota voisin käyttää aina kipulääkkeiden kanssa. Tein työtä käskettyä ja hampaani ovat jälleen pysyneet kunnossa, vahvasta lääkityksestä huolimatta. Mielenkiintoisen tästä tilanteesta tekee se, ettei yksikään vahvaa kipulääkettä kirjoittanut lääkäri ole maininnut sanallakaan reikiintymisen vaarasta. Hammasterveys on kuitenkin tärkeä alue ihmiselle.

Jos suuta kuivaa, apukin on lähellä.

Hampailleni, tai onnekseni vain yhdelle niistä, sattui tässä loman aikana hassusti. Söin leipää ja aloin ihmetellä, mitä kovaa leipäni päällä on. Nielastuani annoksen, kieleni osui toiseksi taaimmaiseen ylähampaaseen ja tunsin heti epätasaisen pinnan. Ylätakahampaiden näkeminen on hieman vaikeaa ja oletin ensin, että vanha amalgaamipaikka on lohjennut mutta asiaa enemmän tutkaillessani totesin, että paikka on tallella mutta hampaasta puuttuu takakulma. Minkään näköistä kipua, vihlontaa tai oiretta ei ollut. Mutta koska hampaani ovat minulle tärkeät, soitin välittömästi ajan hammaslääkärille.

Tänään sitten aamulla lähdin kuuden aikaan ajelemaan Marulla mantereelle. 7:45 istuin hammaslääkärin odotushuoneessa. Mieheni lähti mukaan. Meidän siinä istuessa, aulaan tuli nainen, joka vapisi voimakkaasti ja hengitti raskaasti. Mietin, että hän ehkä pelkäsi hammaslääkäriin menoa. Tiedän tuon tunteen, sillä pelko asuu minussa, kun olen menossa magneettikuvaukseen. Toivottavasti nainen sai rauhoittavaa lääkettä, sillä ahdistus on hirveä seuralainen hoitotoimissa. Lopulta pääsin hoitohuoneeseen ja vajaan puolen tunnin päästä suussani oli komeasti korjattu hammas. Enää siis suussani on yksi musta amalgaamihammas. Itse toimenpide ei tuntunut miltään. Vanhan paikan poisottaminen sujui muutamassa minuutissa. Hampaan ympärille laitettava metallinen muotti nipisti hieman ientä mutta muuten olo oli mukava. Joskaan en tiedä, onko kaikista mukava kuunnella työstölaitteiden meteliä. Hammaslääkäri kyllä selitti joka kerta, kun suuhuni jotain pisti, että mitä siellä kulloinkin puuhattiin.

Vaikka olen saarelainen, pääsin hammaslääkäriin nopeasti. Olisin päässyt sinne vieläkin nopeammin kuin minkä ajan lopulta sain. Mutta tämä myöhäisempi aika oli itseni valitsema, ei siis olisi tarvinnut odottaa kuin yksi yö niin halutessani. Särkytapauksessa olisin päässyt samana päivänä. Terveys ei ole kaupanhyllyltä ostettavissa oleva tuote. Vaikka hyllyt notkuvat ns. terveystuotteita, ne eivät ole se juttu, joiden avulla pysymme kunnossa. Itse voi tehdä paljon, niin hampaidensa kuin muunkin terveytensä eteen. Kun ikää alkaa tulla mittariin, on vielä tärkeämpää huolehtia terveydestään. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ottaa itsestään huolehtimisen jokapäiväiseksi asiaksi, sitä paremmin iän karttuessa jaksaa. Miksi tästä nyt sitten kirjoitin? Juuri siksi, että olen elävä esimerkki siitä, että vaikka vakavat terveysongelmat ovat osa arkeani (ovat sitä olleet jo kolmattakymmentä vuotta), olen pitänyt kunnostani huolta ja jaksan yhä tehdä töitä ja elää sellaista elämää, josta nautin. Rapakuntoisena olisin päätynyt jo vuosia sitten sairaseläkkeelle, en asuisi saaristolaisena enkä tekisi työtä, jota rakastan, vapaasta liikkumisesta puhumattakaan. Lenkki päivässä, sen omenan lisäksi, pitää meidät kunnossa 🙂