Avainsana-arkisto: lapset

Lapseni

Vastaa

Vavahduin hereille Tapaninpäivän vasta käydessä ensimmäistä tuntiaan. Makasin sängyllä. Vesisade oli tauonnut ja tuuli oli poissa. Päässäni risteili haja-ajatuksia, kunnes jostain, aasinsiltana, ajatukseni lensivät lapsieni luo. Otin vieressäni olevasta pehmolelusta tiukan otteen.

Ajatukset oikeastaan lensivät kaikkien lasten luo. Ja äitien. Miksei isienkin. Mietin elämääni taaksepäin. Aikaan, jolloin menetin lapseni. Niin usein ajatukseni siellä viipyvät, päivittäin. Mietin millainen tiiliseinä minun ja lapseni väliin laitettiin. Sinä sateisena heinäkuun aamuyönä, yli seitsemän vuotta sitten. Heräsin silloin kovaan ukonilmaan pikkutunneilla. Menimme mieheni kanssa nostamaan puutarhatuolien päällä olevat pehmusteet sateelta suojaan. Ja kuuntelimme hetken ukkosta verannalla. Silloin en tiennyt, että hengitän viimeisiä tunteja samaa ilmaa tyttäreni kanssa. Vain pari kolme tuntia tuosta hetkestä, tyttäreni lensi pois.

Edellisenä iltana hän oli olemassa. Kaikki asiat tapahtuivat tavalliseen tapaan. Oli kesäloma. Oltiin saaressa. Mie, mieheni ja pikkupojat. Isommat, aikuiset lapseni olivat mantereella, Meripäivillä. Kaikki oli tavallista. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tavallista. Monet edeltävät vuodet elin pelossa. Tyttäreni oli jo kolmesti yrittänyt itsemurhaa. Sellaisen läpikäyneenä ei voi enää elää tavallista elämää. Kuitenkin, jossain syvällä sydämessä toivoin, että hän jaksaisi elää. Että tulisi päivä, jolloin hän tuntisi onnen ja ilon. Ja toisaalta, pelko piti otteessaan, jatkuvasti.

Kun minulle soitettiin sunnuntaiaamuna, että tyttäreni on kuollut, tiiliseinä putosi eteeni välittömästi. Se erotti minut lapsestani, lopullisesti. Ainiaaksi. Ei annettu aikaa jäähyväisille, ei annettu aikaa sanoa mitään. Ei koskettaa, ei edes itkeä. Painajaismainen pelko oli muuttunut todeksi. Muistan niin monet kerrat, kun puhuin asiasta ennen tyttöni kuolemaa, kuinka minulle vähäteltiin pelkoani. Ei sellaista tietenkään tapahdu. Silti, sisälläni, syvällä sydämessäni tunsin pelon. Tunsin realiteetit. Koetin saada apua lapselleni, en sitä kuitenkaan saanut. Ajoissa.

Vuosia hänen poismenon jälkeen olen hakannut tiiliseinää. Tuloksetta. Tai no, olen saanut arvet nyrkkeihini. Lopulta otin tiiliseinän avukseni ja piilouduin sen taakse kaikelta, ja kaikilta. Mitä enemmän aikaa kului tuosta tuskaisesta päivästä, sitä tiukemmin katosin kaikkialta. Lopulta hävisin koko systeemistä, kauas saaristoon. Töissä käyn ja minulla on pieni kourallinen ystäviä, joihin pidän yhteyttä. Muuten olen yksin. Ulospäin en anna pienintäkään merkkiä siitä, että olen henkisesti käpertynyt erakoksi. Sometan, juttelen työpaikalla kamujen kanssa, olen olemassa. Ja kuitenkaan en ole. Olen todella mainio näyttelijä. Ulospäin kaikki ok näyttäessäni saan ympärilleni suojamuurin, kukaan ei pääse katsomaan rikkonaista sisintäni. Se tuska, jota kannan sisälläni, ei katoa. Ei ole olemassa mitään aikaa, joka parantaa haavat.

Mietin vanhempia, jotka menettävät lapsensa. Toisille käy niinkuin minulle. Lapsi revitään pois, ilman mahdollisuutta sanoa näkemiin. Sitten on vanhempia, jotka saavat mahdollisuuden hyvästeihin. Ei se helppoa ole sittenkään. Pala jää kurkkuun, loppuelämäksi heillekin. Äitinä tiedän, mitä on, kun on lapsi. Ja mitä on, kun häntä ei enää ole. Tunnen sen raastavan tunteen, kun etsii ja etsii mutta ei löydä. Kun haluaisi kaiken olevan pahaa unta mutta onkin kokoajan hereillä. Kun ruoka ei maistu, kun ei saa itseään ylös sohvalta. Kun kaikki ilo, mitä tuntee, on vain sivuseikka. Tiedän mitä on, kun huomista ei ole. Tiedän myös mitä on, kun menneisyys revitään kappaleiksi. On asioita, jotka tuovat lohtua, menneisyydessä. Lopulta kuitenkin menneisyyden ihmiset jatkavat elämäänsä. Ja jään yksin. Olisi edes joku, joka ojentaisi kätensä menneisyydestä ja kuuntelisi. Mutta kaikilla muilla elämä jatkuu. Mie elän yhä siellä jossain, ties missä vuodessa.

Pojat kasvavat ja heistä näen, että elämä jatkuu. Pelko on jäänyt minuun ikuisesti. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan, ettei tällaista tapahdu enää koskaan. Siksi pelkään 24/7. Olen koettanut olla puhumatta peloistani pojille, jotta he voivat nauttia elämästään. Olen pelkoni kanssa täysin yksin. Ja juuri näinä yön pitkinä tunteina, ja nimenomaa vapaaöinäni, makaan sängyssä itkien käpertyneenä solmuun tyynyn ja pehmolelun kanssa. Vapisen, pelkään ja tunnen niin voimakasta tuskaa, että sillä siirtäisi juuri niitä vuoria. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka hellät käsivarret kietoutuvat ympärilläni. Mieheni on herännyt viemään minut hetkeksi kauemmas peloistani.

Lapsi kuin lapsi saa minut tuntemaan voimakkaasti. Uimalassa olen saanut mahdollisuuden jutella pienten tyttöjen ja poikien kanssa. Heille tärkeistä asioista. Nuo hetket ovat minulle suuria hetkiä. Tunnen kuinka täytän tehtävääni tässä maailmassa. Olemalla korvana lapsille, joilla on asiaa. Pieniä arkisia juttuja. Ei tarvitse olla huolta tai murhetta, kunhan on asiaa, jonka haluaa kertoa. Toinen paikka, jossa näitä lapsia näen ja juttelen heidän kanssaan, on lääkärin vastaanoton odotustilat. Niin lääkäriasemilla kuin sairaalassakin, jossa valitettavasti joudun itse paljon olemaan terveyteni takia. Oikeastaan ei lopulta niin valitettavastikaan, sillä ilman näitä käytejäni siellä, jäisi lasten kanssa juttelemiset vähemmälle.

Äideille ja isille, jotka vapaaehtoisesti päästävät irti lapsestaan. Älkää päästäkö. Lapsi on persoona, joka tarvitsee ympärilleen vanhemmat, jotka rakastavat häntä. Myöhemmin hänen ei tarvitse pohtia, miksi hänet hylättiin tai miksei hän kelvannut vanhemmilleen. Nämä kaksi lausetta seuraavat lasta koko hänen elämänsä ajan. Hänelle saatetaan kertoa faktoja, miksi näin kävi. Kukaan ei kuitenkaan liimaa takaisin sitä juurta, joka hänestä on irrotettu, kun vanhemmat ovat poissa hänen elämästään. Kirjoitan nämä lauseet kokemuksesta. Itse olen elänyt yli 50 vuotta vain toisella juurella. Kuinka paljon kyyneleitä olenkaan vuodattanut, kun en ole kelvannut toiselle vanhemmistani. Kuinka monta vaikeaa tilannetta on käytännössä tullut mm. terveyteni kanssa, kun en ole pysynyt selittämään geneettistä taustaani. Kuinka paljon on jäänyt ymmärtämättä itsestäni, kun en ole saanut elää siinä ympäristössä, josta olen rakennettu.

Äidin sylissä on lapsi. Vieressä seisoo isä. Mitään tiiliseiniä ei ole. Ei ole sairauksia, ei onnettomuuksia, ei väkivaltaa. Piirrän vahvan ympyrän isän, äidin ja lapsen ympärille. He ovat turvassa. Kukaan ei muuta tuota asetelmaa. Nukahdan.

Uutisia

Vastaa

Katselen päivittäin uutisia. Siis katselen, en lue. En lue, koska se on minulle vaikeaa. Tai no, jotain uutisia selaan myös lukemisen oloisessa tilassa: Urheilua, etenkin jalkapalloa, yleisurheilua ja hiihtoa sekä luontoon liittyviä uutisia. Nämä uutiset ovat usein lyhyitä tai täynnä numeroita, joiden omaksuminen keskeltä tekstiä on helppoa. Numeropaljous lyhentää itse kirjoitettua tekstiä. Muista uutisista silmäilen vain otsikot. Joitakin uutisia tietoisesti kartan, kuten ulkomaat ja finanssiuutiset. Ne ahdistavat minua.

Se, miksen lue uutisia, johtuu pitkälti keskittymisongelmastani, ADHD:sta. Tätä on kompannut vuosikymmeniä oppimisongelma. Kun en ole selvillä maailmaa kannattelevista palkeista, en pysty tajuamaan esimerkiksi politiikkaa, uskontoja, sotien syitä tai rahavallan koukeroita. Olen suurimmaksi osaksi ulkona kaikesta tajuamisesta, koska en pystynyt kouluaikana oppimaan noita asioita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen koettanut oppia jotain noista, jotta pystyisin keskustelemaan omien lapsieni kanssa nykymaailman menosta ja siihen vaikuttavista asioista. En koe, että lapseni tai muu maailma olisi järkiperäisesti minua edellä. En koe siis itseäni tyhmäksi. Olen vain olosuhteiden uhri siinä mielessä, ettei minulle ole annettu palikoita oppia asioita lukemalla. Eikä minulla ole koskaan ollut kykyä keskittyä kuuntelemaankaan opetusta. Minun tehtäväni on tehdä asioita.

Mieheni opettaa minua kärsivällisesti näissä asioissa. Kyselen häneltä lähes päivittäin syitä ja seurauksia kuin pieni tyttö. Olen sen verran sisäänpäin kääntynyt, etten kysele yleisesti muilta ihmisiltä näistä asioista. Tiedostan itse ongelmani, mieheni tietää sen ja tietenkin myös lapseni. Jos ottaisin tietämättömyyteni puheeksi hyvänpäiväntuttujen kanssa, voisin saada joukon epäilyttäviä katseita. Ja lopulta minun pitäisi alkaa selostamaan historiaani siitä, miksen ymmärrä aivan tavallisia, jokapäiväisiä kytköksiä yhteiskunnasta.

Yhdessä asiassa olen erittäin hyvä. Se on tekemisen kautta oppiminen. Kun saan itse tehdä, opin yllättävänkin nopeasti ja hyvin asiat. Itse tehtynä olen oppinut mm. veneilyn taidot, veneen huoltamisen taidot, autolla ajamisen, urheiluun ja terveyteen liittyvät monet, monet asiat. Myös lastenhoidon, heidän kanssa kommunikoinnin ja heidän mielipiteidensä kuuntelun ja käsittelyn olen oppinut tekemällä. Neljän lapsen äitinä liki kolmessakymmenessä vuodessa tilanteita, tapahtumia ja asioita on tullut kyllä riittämiin.

Lasten kanssa eteen tulee pakostikin myös tilanteita, joita ei toivoisi tulevan. Neljä erilaista persoonaa kehittyy eritahtisesti ja erilaisia asioita kokeillen. Niitä uutisia en voi karttaa. Niiden kanssa eletään ja otetaan vastaan kunkin lapsen ilot ja surut sellaisina kuin ne annetaan. Kun kotimaan ja maailman uutiset tuottavat tuskaa, lasten elämän ei-niin-toivotut -tapahtumat kasvattavat tuskan kautta rakkautta. Lapsi on yhtä rakas, tapahtui mitä tahansa. Emme voi muuttaa lapsiemme kokemia ja kokeilemia asioita mutta voimme tukea heitä vaikeissa tilanteissa. Olemalla yhtäaikaa järkeviä (nuoren mielestä saarnaavia) aikuisia ja ymmärtäviä samoihin housuihin asettuvia kanssaeläjiä. Tämä koskee kaikkia lapsia ja nuoria, ei vain omia.

Vaihtaisinko koskaan neljä lastani neljään marsuun tai akvaariokalaan? Kuinka helppoa elämä olisi, kun laittaisi päivittäin ruokaa marsun häkkiin tai ripottelisi vedenpinnalle ruokahippuja. Marsujen kanssa voisi seurustella ja laittaa ne sitten häkkiinsä takaisin ja lähteä muille asioille. Kalojen kanssa seurustelukin puuttuisi. Kerran viikossa vaihtaisi pahnat häkkiin tai imuroisi vesi-imurilla pohjahiekan puhtaaksi. En vaihtaisi. Kukaan ei ymmärtäisi helppoudesta yhtään mitään, jos aina ja kaikki olisi helppoa. Ei ole päivää ilman yötä, eikä lämmintä ilman kylmää. Ei ole myöskään iloa ilman tuskaa. Ja rakkautta ei olisi ilman rakastamisen kohdetta.

Vauvan tuoksua

Vastaa

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.

Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.

Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.

Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.

Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.

Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.

Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.

Ole läsnä – omana itsenäsi

Vastaa

Herään lapsen itkuun. Väsyneenä kömyän pedistä ylös ja menen pienokaisen luo. Nostan nyytin syliini ja juttelen sille lempeästi. Vaihdan vaipan, annan maitoa ja istun pikkuinen sylissäni lopulta olkkarin sohvalle. Silitän hänen harvoja hiuksiaan ja jatkan hiljaa juttelemista hänelle. On sydänyö. Kaikki muut nukkuvat. Olisin itsekin tarvinnut unta mutta pienen vauvan tarpeet menevät äidin unien edelle.

Vuosikymmeniä myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä, lämmitellen sormiani juuri kuppiin kaadetun teen höyrytessä kasvoilleni. Katselen ikkunasta ulos. On sydänyö. Minua ei herättänyt lapsen itku, ei puhelin, eikä edes kova tuuli. Heräsin kaipuuseen lapsieni luo. Olen neljän lapsen äiti. Heidän kanssaan olen viettänyt yli puolet koko elämästäni. Nuo ajat eivät aina ole olleet ruusuisia. Ne ovat olleet välillä täynnä surua, kipua, itkua, huolta mutta yhtä lailla iloa, onnistumisia, rakkautta ja yhdessäolemisen riemua.

Elämä kuljetti minut kuitenkin eroon arjesta lapsieni kanssa. Esikoinen muutti enkeliksi Taivaaseen yli seitsemän vuotta sitten. Vanhin poikani elää itsekseen, pitäen harvakseltaan yhteyttä. Kaksi nuorimmaista asuvat mantereella isänsä kanssa. Nuorimmat pojat pitävät päivittäin minuun yhteyttä ja näen heitä myös, kun he kavereiltaan, kouluiltaan ja töiltään ehtivät luokseni käymään. Vaikka roolini läsnäolevasta äidistä on muuttnut etä-äidiksi, rakkauteni ei ole muuttunut poikiani kohtaan. Olen aina kiinnostunut kuulemaan heidän päivän puuhansa, herättelen nuorimmaisen joka arkiaamu kouluun puhelimitse, autan tarvittaessa, kun heillä on pulaa jostakin. He ovat yhä, ja aina, lapsiani, vaikkei minulla ole mahdollisuutta heitä nähdä, edes viikoittain.

Äitiys on ainutlaatuinen side, yhtä ainutlaatuisiin lapsiin. Jokainen meistä on omanlaisensa ja jokaiselle äidille ja isälle on soviteltu heidän lapset, heidän elämään. Äidinrakkautta, yhtä hyvin kuin isänkin rakkautta, ei pitäisi kenenkään viiltää. Jokainen vanhempi tietää, tuntee ja kokee oman lapsensa yksilönä kaikkein parhaiten. Lapsen kasvaessa, hänen maailmaansa tulee muitakin tärkeitä ja vaikuttavia aikuisia. Mutta omat vanhemmat ovat he, joista nuori ihminen on rakentunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ollen kuitenkin oma arvokas itsensä.

Uusperheissä törmätään tähän herkkään siteeseen lähes päivittäin. On minun lapset, sinun lapset ja sitten ne meidän lapset. Mitä nuorempia lapset ovat uusperheen syntyessä, sen helpompi on kaikkien mukautua uuteen arkeen. Olen itse elämässäni elänyt liki 20 vuotta uusperheessä. Tiedän, kuinka vaikeaa on ottaa vastuu tasapuolisesti kaikista lapsista ja toisaalta kunnioittaa ei-oman-lapsen sitä vanhempaa, joka ei ole uusperheessä läsnä. Mutta kuinka tärkeää tuo kunnioitus onkaan juuri lapselle! Lapsen näkökulmasta oma äiti ja isä ovat ne rakkaimmat. Uusperheen kokoonpanossa toinen aikuinen on vieras lapsen silmissä. Jos tuossa vaiheessa uusi aikuinen koettaa jyrätä lapsen oman etävanhemman roolin lapselle tärkeänä ihmisenä, mennään metsään ja lujaa.

Olen pohtinut näitä ihmisiä, jotka astuvat uuteen perheeseen, uutena aikuisena lapsille. Hyvän itsetunnon omaava aikuinen ei koskaan puhu pahaa lapselle hänen vanhemmistaan. Vielä vähemmän sitä tekee ihminen, jolla on omia lapsia. Jokainen vanhempi ymmärtää, kuinka tärkeät omat vanhemmat lapsille ovat. Kun aikuinen ryhtyy mollaamaan lapselle hänen etävanhempaansa tai koettaa jopa asettua hänen housuihinsa, ollaan suurissa ongelmissa. Syitä siihen, miksi lapselle mustataan hänen omaa äitiään tai isäänsä, on varmaan monia mutta suurin syyllinen lienee juuri heikko itsetunto ja pelko hylkäämisestä. Mustasukkainen ihminen koettaa omia ja hallita koko uutta perhettä, jotta häntä ei hylättäisi. Hän koettaa lunastaa paikkansa puolisonsa ja puolison lasten silmissä olemalla jotain, mihin hänen ei edes tarvitse kyetä. Hän ei ole saattanut maailmaan näitä ei-hänen-omia -lapsiaan. Hänellä ei ole sellaista tunnesidettä heihin, mitä lapsien omilla vanhemmilla on: hänellä, joka on heidän kanssaan päivittäin ja hänellä, joka ei heitä jatkuvasti näe.

Tapasin tässä hiljattain poikieni isän tyttären. Siis entisen mieheni esikoisen, ensimmäisestä liitostaan. Tämän tytön kanssa elimme toistakymmetä vuotta uusperhe-elämää. Hän ei asunut luonamme mutta toki tapasi isäänsä, minua ja lapsia säännöllisesti. Minulle tuo tyttö oli, ja on edelleenkin, hyvin tärkeä. Oma tyttäreni ja tämä tyttö olivat läheisiä. He pitivät toisiaan siskoinaan. Tuo kertoo paljon lasten välisestä kemiasta. Tavatessamme halasimme pitkään. Minun silmäni kostuivat ilosta nähdä hänet, vuosien jälkeen. Tyttö ei tietenkään enää ole tyttö vaan aikuinen nainen. Silti tuossa hetkessä oli viivähdys yli vuosikymmenen taa. Juttelimme hetken ja totesimme, että on se hyvä, kun on sosiaalinen media. Sieltä käsin voimme seurata toisiamme ja käydä lukemassa vaikka tätä blogia.

Tuon hetken jälkeen mietin pitkään omaa suhtautumista uusperhe-elämään. Ja siihen, mitä itse sain ja koin niinä vuosina, kun elin uusperhe-elämää livenä. Miten valtava lahja on tuntea lapsi pienestä pitäen ja kasvaa hänen tahdissaan, vaikkei lapsi oma olekaan. Kuinka suuri rikkaus juuri tämä tyttö oli omille lapsilleni. Ja onhan hän sitä yhä, kaikille kolmelle pojalleni. Ei se arki aina helppoa ollut mutta hyvinkin kasvattavaa ihmisenä. Ja tuo tapaaminen kertoi minulle, kuinka hyvinä välit ovat pysyneet, vaikkemme enää näe kuin sattumalta.

Olen usein nostanut hattua veljelleni ja teen sen taas. Hänellä on viisi omaa lasta, ja yksi uusperhelapsi. Entisiä puolisoja on useampi. Veljeni, hänen nykyinen puoliso, kaikki ex puolisot nykyisine puolisoineen, yhteisine- ja uusperhelapsineen ja heidän puolisoineen (luku on todella iso – sekoan itse jo laskuissakin) pitävät yhtä ja he kaikki mahtuvat, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti, saman pöydän ääreen. Elämä antaa, elämä ottaa. Tunteet ovat vaikea laji mutta yhteydenpito ja hyvät välit ovat huippujuttu niiden ihmisten kesken, joiden kanssa on viettänyt elämästään vuosia. Ja joiden kanssa on yhteisiä lapsia. Kun miettii pitkän liiton jälkeistä aikaa, ei ole edes tarvetta kuopata hyviä tunteita. Ne ovat niitä, jotka kantavat eteenpäin. Kuinka tärkeää on osoittaa, että toinen on yhä tärkeä. On se toinen sitten oma lapsi, puoliso, ex puoliso, naapuri tai vaikka kissa. Yhteinen historia ei katoa kumittamalla eikä se katoa myöskään, vaikka uusi ihminen elämään astuukin. Historia on se, joka meistä on muokannut meidän nykyversion.

Pieni tyttö

Vastaa

Veljestäni tuli jonkin aikaa sitten isoisä. Hänellä on viisi lasta, joista toiseksi nuorimmaisin sai nyt vihdoin odotettua perheenlisäystä. Olimme kaikki tietysti innoissamme tapahtuneesta. Omassa sisarusparvessamme pohdimme ajanvirtaa seuraavan sukupolven ilmestyttyä nyt kuvioihin. Veljeni ja siskoni ovat minua vanhempia, joten jatkumo olikin odotettua veljeni puolelta. Äidistäni tuli sitten isomummi, veljeni tyttären tyttären myötä.

Miten hyvin pienistä asioista tuleekin jotain hyvin suurta, kaikkein suurinta, mitä vanhemmuus voi meille antaa. Kun miettii, miten pieni ihmisalku kaiken kaikkiaan on ja sitten häviävän pienestä alkiosta kehittyy äitinsä sisällä näkevä, kuuleva, tunteva ja liikkuva ihminen. Jo raskaus sinänsä on ihme. Ja sitten se jokaisen äidiksi ja isäksi tulevan huippuhetki, lapsen syntymä. Ne kaikki sitä ennakoivat oireet. Muistan kyllä vieläkin ensimmäisen lapseni odotuksen. Ja sen, miten marraskuisena sunnuntai-iltana laitoimme paperille ylös supistusten keston ja tiheyden. Mietimme, milloin on aika lähteä laitokselle. Esikoiseni syntymäsairaala oli reilun 30 kilometrin päässä, joten jouduimme hieman ennakoimaan lähtemistä sinne.

Jokainen synnytys on erilainen, samalla äidilläkin. Monilapsiset tietävät sen. Itse olen käynyt läpi synnytyksiä neljä, joista jokainen hyvinkin erilaisia keskenään. Lopulta kuitenkin lapsen tulo maailmaan on hyvin lyhyt hetki ja sen jälkeen alkaa taival uuden ihmisen kanssa, uuden ihmisen tahdissa. Tietyt asiat seuraavat jokaista lasta, ja sitten on niitä asioita, jotka nimenomaa tekevät lapsesta persoonan, omanlaisensa äidin ja isän kasvattajan. Ja juuri näinpäinhän se menee. Me vanhemmat emme suinkaan ole niitä kasvattajia, vaan lapsi kasvattaa vanhemmat uuteen rooliinsa. Lapsi on oma yksikkönsä, ilman muutoksia, me vanhemmat muututaan lapsettomasta olotilasta lapselliseen.

Pohdimme siskoni kanssa sitä, miten uuden sukupolven tulo antaa meille siihen asti nuorinta sukupolvea edustaville uuden roolin. Voimme vapauttaa itsestämme tiettyjä odotuksia uuden tulokkaan turvin. Suku jatkuu, geenit ovat siirtyneet uusille vuosikymmenille. Lapset kasvavat ja luovat suunnan omille tarpeilleen vuosien päästä. Meillä on tiennäyttäjän rooli. Olla tukena, pitää huolta, iloita, surra ja olla mukana sillä tiellä, jota lapsi kulkee. Ja myöhemmin polulla, jota hän aikuisena itselleen tamppaa.

Pienen nyytin tulo maailmaan saattaa luoda pieniä paineita vanhempiensa muihin sisaruksiin. Ehkä heilläkin on jo ajatuksissa suvun jatkaminen? Yhtä kaikki, jokainen vuorollansa. Kaikki eivät lapsia halua tai vaikka haluaisivatkin, eivät niitä saa. Heilläkin on roolinsa tässä maailmassa.

Isoisyys ja mummius on suuri saavutus. Veljeni rento asenne kaikkeen uuteen tekee hänestä omanlaisensa isoisän. Varmasti erittäin hienon isoisän. Isovanhemmuus on jotain, mitä itsekin odotan, sitten joskus tulevaisuudessa, kun sen aika on. Minulle itselleni on juuri tärkeää geenien jatkumo. Mutta koska minun elämässäni on alusta asti ollut perinteisestä malliperheestä poikkeava perhemoodi, arvostan geenien siirymisen rinnalla yhtä paljon sitä rakkautta, huolenpitoa ja hyväksymistä, mitä lasten vierellä kulkevat ei-biologiset vanhemmat antavat. Lopulta se, kenen sukusoluista lapsi on saanut alkunsa ja se, miten lapsen kanssa eletään, on se pääoma, minkä me kaikki voimme tuleville sukupolville antaa. Oli sitten itse lapsekas tai ei. Kun rakkautta lapselle antaa ihminen, joka ei ole hänessä kiinni geenein, se on sitä rakkautta, jota tämä koko universumi niin kipeästi tarvitsee.

On kuitenkin käsinkosketeltavan lämmin se ajatus, joka uuden tulokkaan luokse lentää. Tervetuloa elämään pikkuinen tyttö.

Siemen, seitti ja merenaallot

Vastaa

Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.

Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.

Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?

Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.

Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.

Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan.  Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.

Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.

Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.

Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.

Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.

Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.

Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Vastaa

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Tikarisateessa

Vastaa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Joka vuosi on juhannus

Vastaa

Haja-ajatusten työstäminen blogikirjoitukseksi tuntuu vaikealta. Kun päässä pyörii kaikennäköistä mutta väsymys estää tuottamasta tekstiä, lopputulos on vääjäämättä kaaos tai vähintään tajunnanvirtaa. Ne kumpikaan ei anna lukijalleen mitään. Itselleni kaaostekstin tuotto ja lukeminenkin on helppoa. Elänhän pääkoppani kanssa jatkuvasssa kaaoksessa. Kerrankin kun tuskailin erään paperilappusen löytymistä, armas mieheni tokaisi: Ei olisi kannattanut siivota tuota paperikasaa. Muiden silmissä suunnaton sekasotku on sinulle järjestys. Tämä blogi on pitkälti ajatussilppua. Toivottavasti saatte juonesta kiinni.

Hyvää Juhannusta!

Tänään on juhannus. Ihmiset sankoin joukoin siirtyvät kaupungista saariin viettämään juhannusta. Toiset telttailemaan, toiset mökeille, ja kuka minnekin. Kunhan pääsee pois rutiinista, syömään ja juomaan hyvässä seurassa. Kotisaaremme on suurikokoinen. Uskon, että täälläkin on juhannuksen viettäjiä omilla mökeillään, vierailijoita metsissä telttaillen tai merenrannalla loikoillen. Ketään ei kuitenkaan näy missään. Mitään lisä-ääniä ei kuulu eikä tuntemattomia ihmisiä kävele kylätiellä vastaan. Ihmismassa katoaa saaren sisään.

Kävin juhannusaatonaattona viemässä naapurillemme juhannusluettavaa. Lähin naapurimme on eläkeläispariskunta, joka asustaa täällä lähes vuoden ympäri. He ovat mukavia ihmisiä ja touhuavat jatkuvasti jotain. Se miellyttää ikiliikkujan mieltä. Minusta on hienoa katsella, kun heidän pihallaan käyskentelevät sulassa sovussa hanhet ja sorsat poikasineen kissan katsellessa laiskana verannalta lintujen touhuja. Viedessäni lehtiä, tapasin rouvan siivouspuuhissa. Juttelimme muutaman sanan ja lähdin sitten kapuamaan mäkeä takaisin omalle tontille. En ole itse kovin seurallista tyyppiä. Minusta on mukava kyllä vaihtaa sananen silloin tällöin mutta muuten viihdyn erakkona omalla tontilla. Ja se, että lähimmät naapurit kunnioittavat tätä erakkomaisuutta, pitämättä minua outona lintuna, lämmittää mieltä. Tiedän, että apua on saatavissa milloin tahansa mutta silti oma hiljaisuus on taattua. Voisi siis summata, että meillä on loistonaapurit.

Poikani eivät tulleet tänä juhannuksena saareen. Nuorin halusi hengata kamujensa kanssa ja puuhailla moponsa kimpussa. Keskimmäinen taas löi minut ällikällä ilmoittaessaan viikko takaperin lähtevänsä Norjaan tyttöystävänsä kanssa. Vanhin poikani on pysytellyt jo vuosia omissa oloissaan. Olin tietenkin hyvin iloinen nuorien halusta ja mahdollisuudesta reissata mutta samaan aikaan pohdin sitä, miten aika juoksee.

Pojat kotirannassa leikkimässä kymmenen vuotta sitten.

Juhannus tulee joka vuosi. Se on kuitenkin joka kerta erilainen, sillä perhe, joka sitä viettää, muuttuu. Tämän pohtiminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen nostaa kaltaiselleni herkälle sielulle kyyneleet silmiin. Juhannusaattoaamuna makoilin petissä ja kaipasin poikiani. Heidän ääniään, puuhailujaan, lähelläoloaan. Mielessäni kertailin vuosia takaperin olevia tunnelmia pienistä shortsihousuisista pojannappuloista, jotka onkivapoineen viilettivät aattoaamuna rantaan. Siellä vietettiin useampi tunti kalastaen, uiden ja viettäen yhdessä aikaa. Tuota aikaa ei saa takaisin mutta ehkä jotain saa sen tilalle? Vaikka tänä juhannuksena ei pojat täällä olekaan, olen kuitenkin saanut pitkin kesää nauttia heidän läsnäolostaan. Perhe on muuttunut suuremmaksi, kun poikani tyttöystäväkin on käynyt jo visiitillä täällä.

Niin se aika, joka juoksee. Mieheni on viime viikkoina useaan otteeseen sanonut tuntevansa itsensä vanhaksi. Tuo leiskautus ei ole ollut tyypillistä huulenheittoa. Meillä on ollut töissä kovaa kiirettä. Meidän ikäisten elimistö alkaa jo huomauttelemaan kovan fyysisen rasituksen vaikutuksista. Ja nimenomaa palautuminen hidastuu, kun ikää tulee lisää. Sitä jaksaa painaa hyvän kunnon turvin kuten nuoremmatkin mutta palautuminen vaatii enemmän aikaa, unta ja hyvää ravintoa. Itse en vielä tunne rajoittavia muutoksia palautumisessa tai fyysisessä jaksamisessa. Joskus lääkärit ja hoitajat muistuttavat minuakin, etten enää ole nuori. Toimin kuitenkin aina sen mukaisesti, mitä elimistö ilmoittelee, en sen mukaan, missä kohtaa kalenteria kuljetaan.

Kun tarpeeksi lujaa siipiänsä räpyttelee, pysyy lennossa. Joskus askeleet tuntuvat kuitenkin menevät sinua edellä…

Vanheneminen ei lopulta tule onneksi rytinällä. Tätä edesauttaa valtava eteenpäin menemisen haluni ja jääräpäisyyteni, joka ei anna ajatustakaan ikääntymiselle. Minullakin on tietysti omat rajoitteeni, jotka eivät suoranaisesti liity ikään mutta ne pahus soikoon hidastavat etenkin vapaa-aamujani. Ylösnoustessani saatan suoda hetkellisen ajatuksen sille, että okei, olen hieman köpö. Sukkien laittaminen jalkaan on mahdotonta ja muutenkin pukeminen hidasta. Mutta kyllä se siitä, kun aikansa tekstiilien kanssa taistelee. Näin kesäisin on helpompaa, kun päällelaitettavaa on niukasti. Lopputulos on kuitenkin joka kerta puetun oloinen, kesät talvet. Ikä ei ole kuin luku. Liki 90 vuotiaan äitini menoa peilaten: Lonkkaleikkauksesta toivuttuaan meillä lapsilla on jälleen ollut äidin perässä pysymisen kanssa ongelmia.

Tavoittele

Vastaa

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.