Avainsana-arkisto: Rakkaus

Elämän pituinen matka

Vastaa

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Lapseni

Vastaa

Vavahduin hereille Tapaninpäivän vasta käydessä ensimmäistä tuntiaan. Makasin sängyllä. Vesisade oli tauonnut ja tuuli oli poissa. Päässäni risteili haja-ajatuksia, kunnes jostain, aasinsiltana, ajatukseni lensivät lapsieni luo. Otin vieressäni olevasta pehmolelusta tiukan otteen.

Ajatukset oikeastaan lensivät kaikkien lasten luo. Ja äitien. Miksei isienkin. Mietin elämääni taaksepäin. Aikaan, jolloin menetin lapseni. Niin usein ajatukseni siellä viipyvät, päivittäin. Mietin millainen tiiliseinä minun ja lapseni väliin laitettiin. Sinä sateisena heinäkuun aamuyönä, yli seitsemän vuotta sitten. Heräsin silloin kovaan ukonilmaan pikkutunneilla. Menimme mieheni kanssa nostamaan puutarhatuolien päällä olevat pehmusteet sateelta suojaan. Ja kuuntelimme hetken ukkosta verannalla. Silloin en tiennyt, että hengitän viimeisiä tunteja samaa ilmaa tyttäreni kanssa. Vain pari kolme tuntia tuosta hetkestä, tyttäreni lensi pois.

Edellisenä iltana hän oli olemassa. Kaikki asiat tapahtuivat tavalliseen tapaan. Oli kesäloma. Oltiin saaressa. Mie, mieheni ja pikkupojat. Isommat, aikuiset lapseni olivat mantereella, Meripäivillä. Kaikki oli tavallista. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tavallista. Monet edeltävät vuodet elin pelossa. Tyttäreni oli jo kolmesti yrittänyt itsemurhaa. Sellaisen läpikäyneenä ei voi enää elää tavallista elämää. Kuitenkin, jossain syvällä sydämessä toivoin, että hän jaksaisi elää. Että tulisi päivä, jolloin hän tuntisi onnen ja ilon. Ja toisaalta, pelko piti otteessaan, jatkuvasti.

Kun minulle soitettiin sunnuntaiaamuna, että tyttäreni on kuollut, tiiliseinä putosi eteeni välittömästi. Se erotti minut lapsestani, lopullisesti. Ainiaaksi. Ei annettu aikaa jäähyväisille, ei annettu aikaa sanoa mitään. Ei koskettaa, ei edes itkeä. Painajaismainen pelko oli muuttunut todeksi. Muistan niin monet kerrat, kun puhuin asiasta ennen tyttöni kuolemaa, kuinka minulle vähäteltiin pelkoani. Ei sellaista tietenkään tapahdu. Silti, sisälläni, syvällä sydämessäni tunsin pelon. Tunsin realiteetit. Koetin saada apua lapselleni, en sitä kuitenkaan saanut. Ajoissa.

Vuosia hänen poismenon jälkeen olen hakannut tiiliseinää. Tuloksetta. Tai no, olen saanut arvet nyrkkeihini. Lopulta otin tiiliseinän avukseni ja piilouduin sen taakse kaikelta, ja kaikilta. Mitä enemmän aikaa kului tuosta tuskaisesta päivästä, sitä tiukemmin katosin kaikkialta. Lopulta hävisin koko systeemistä, kauas saaristoon. Töissä käyn ja minulla on pieni kourallinen ystäviä, joihin pidän yhteyttä. Muuten olen yksin. Ulospäin en anna pienintäkään merkkiä siitä, että olen henkisesti käpertynyt erakoksi. Sometan, juttelen työpaikalla kamujen kanssa, olen olemassa. Ja kuitenkaan en ole. Olen todella mainio näyttelijä. Ulospäin kaikki ok näyttäessäni saan ympärilleni suojamuurin, kukaan ei pääse katsomaan rikkonaista sisintäni. Se tuska, jota kannan sisälläni, ei katoa. Ei ole olemassa mitään aikaa, joka parantaa haavat.

Mietin vanhempia, jotka menettävät lapsensa. Toisille käy niinkuin minulle. Lapsi revitään pois, ilman mahdollisuutta sanoa näkemiin. Sitten on vanhempia, jotka saavat mahdollisuuden hyvästeihin. Ei se helppoa ole sittenkään. Pala jää kurkkuun, loppuelämäksi heillekin. Äitinä tiedän, mitä on, kun on lapsi. Ja mitä on, kun häntä ei enää ole. Tunnen sen raastavan tunteen, kun etsii ja etsii mutta ei löydä. Kun haluaisi kaiken olevan pahaa unta mutta onkin kokoajan hereillä. Kun ruoka ei maistu, kun ei saa itseään ylös sohvalta. Kun kaikki ilo, mitä tuntee, on vain sivuseikka. Tiedän mitä on, kun huomista ei ole. Tiedän myös mitä on, kun menneisyys revitään kappaleiksi. On asioita, jotka tuovat lohtua, menneisyydessä. Lopulta kuitenkin menneisyyden ihmiset jatkavat elämäänsä. Ja jään yksin. Olisi edes joku, joka ojentaisi kätensä menneisyydestä ja kuuntelisi. Mutta kaikilla muilla elämä jatkuu. Mie elän yhä siellä jossain, ties missä vuodessa.

Pojat kasvavat ja heistä näen, että elämä jatkuu. Pelko on jäänyt minuun ikuisesti. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan, ettei tällaista tapahdu enää koskaan. Siksi pelkään 24/7. Olen koettanut olla puhumatta peloistani pojille, jotta he voivat nauttia elämästään. Olen pelkoni kanssa täysin yksin. Ja juuri näinä yön pitkinä tunteina, ja nimenomaa vapaaöinäni, makaan sängyssä itkien käpertyneenä solmuun tyynyn ja pehmolelun kanssa. Vapisen, pelkään ja tunnen niin voimakasta tuskaa, että sillä siirtäisi juuri niitä vuoria. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka hellät käsivarret kietoutuvat ympärilläni. Mieheni on herännyt viemään minut hetkeksi kauemmas peloistani.

Lapsi kuin lapsi saa minut tuntemaan voimakkaasti. Uimalassa olen saanut mahdollisuuden jutella pienten tyttöjen ja poikien kanssa. Heille tärkeistä asioista. Nuo hetket ovat minulle suuria hetkiä. Tunnen kuinka täytän tehtävääni tässä maailmassa. Olemalla korvana lapsille, joilla on asiaa. Pieniä arkisia juttuja. Ei tarvitse olla huolta tai murhetta, kunhan on asiaa, jonka haluaa kertoa. Toinen paikka, jossa näitä lapsia näen ja juttelen heidän kanssaan, on lääkärin vastaanoton odotustilat. Niin lääkäriasemilla kuin sairaalassakin, jossa valitettavasti joudun itse paljon olemaan terveyteni takia. Oikeastaan ei lopulta niin valitettavastikaan, sillä ilman näitä käytejäni siellä, jäisi lasten kanssa juttelemiset vähemmälle.

Äideille ja isille, jotka vapaaehtoisesti päästävät irti lapsestaan. Älkää päästäkö. Lapsi on persoona, joka tarvitsee ympärilleen vanhemmat, jotka rakastavat häntä. Myöhemmin hänen ei tarvitse pohtia, miksi hänet hylättiin tai miksei hän kelvannut vanhemmilleen. Nämä kaksi lausetta seuraavat lasta koko hänen elämänsä ajan. Hänelle saatetaan kertoa faktoja, miksi näin kävi. Kukaan ei kuitenkaan liimaa takaisin sitä juurta, joka hänestä on irrotettu, kun vanhemmat ovat poissa hänen elämästään. Kirjoitan nämä lauseet kokemuksesta. Itse olen elänyt yli 50 vuotta vain toisella juurella. Kuinka paljon kyyneleitä olenkaan vuodattanut, kun en ole kelvannut toiselle vanhemmistani. Kuinka monta vaikeaa tilannetta on käytännössä tullut mm. terveyteni kanssa, kun en ole pysynyt selittämään geneettistä taustaani. Kuinka paljon on jäänyt ymmärtämättä itsestäni, kun en ole saanut elää siinä ympäristössä, josta olen rakennettu.

Äidin sylissä on lapsi. Vieressä seisoo isä. Mitään tiiliseiniä ei ole. Ei ole sairauksia, ei onnettomuuksia, ei väkivaltaa. Piirrän vahvan ympyrän isän, äidin ja lapsen ympärille. He ovat turvassa. Kukaan ei muuta tuota asetelmaa. Nukahdan.

Vauvan tuoksua

Vastaa

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.

Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.

Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.

Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.

Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.

Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.

Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.

Ole läsnä – omana itsenäsi

Vastaa

Herään lapsen itkuun. Väsyneenä kömyän pedistä ylös ja menen pienokaisen luo. Nostan nyytin syliini ja juttelen sille lempeästi. Vaihdan vaipan, annan maitoa ja istun pikkuinen sylissäni lopulta olkkarin sohvalle. Silitän hänen harvoja hiuksiaan ja jatkan hiljaa juttelemista hänelle. On sydänyö. Kaikki muut nukkuvat. Olisin itsekin tarvinnut unta mutta pienen vauvan tarpeet menevät äidin unien edelle.

Vuosikymmeniä myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä, lämmitellen sormiani juuri kuppiin kaadetun teen höyrytessä kasvoilleni. Katselen ikkunasta ulos. On sydänyö. Minua ei herättänyt lapsen itku, ei puhelin, eikä edes kova tuuli. Heräsin kaipuuseen lapsieni luo. Olen neljän lapsen äiti. Heidän kanssaan olen viettänyt yli puolet koko elämästäni. Nuo ajat eivät aina ole olleet ruusuisia. Ne ovat olleet välillä täynnä surua, kipua, itkua, huolta mutta yhtä lailla iloa, onnistumisia, rakkautta ja yhdessäolemisen riemua.

Elämä kuljetti minut kuitenkin eroon arjesta lapsieni kanssa. Esikoinen muutti enkeliksi Taivaaseen yli seitsemän vuotta sitten. Vanhin poikani elää itsekseen, pitäen harvakseltaan yhteyttä. Kaksi nuorimmaista asuvat mantereella isänsä kanssa. Nuorimmat pojat pitävät päivittäin minuun yhteyttä ja näen heitä myös, kun he kavereiltaan, kouluiltaan ja töiltään ehtivät luokseni käymään. Vaikka roolini läsnäolevasta äidistä on muuttnut etä-äidiksi, rakkauteni ei ole muuttunut poikiani kohtaan. Olen aina kiinnostunut kuulemaan heidän päivän puuhansa, herättelen nuorimmaisen joka arkiaamu kouluun puhelimitse, autan tarvittaessa, kun heillä on pulaa jostakin. He ovat yhä, ja aina, lapsiani, vaikkei minulla ole mahdollisuutta heitä nähdä, edes viikoittain.

Äitiys on ainutlaatuinen side, yhtä ainutlaatuisiin lapsiin. Jokainen meistä on omanlaisensa ja jokaiselle äidille ja isälle on soviteltu heidän lapset, heidän elämään. Äidinrakkautta, yhtä hyvin kuin isänkin rakkautta, ei pitäisi kenenkään viiltää. Jokainen vanhempi tietää, tuntee ja kokee oman lapsensa yksilönä kaikkein parhaiten. Lapsen kasvaessa, hänen maailmaansa tulee muitakin tärkeitä ja vaikuttavia aikuisia. Mutta omat vanhemmat ovat he, joista nuori ihminen on rakentunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ollen kuitenkin oma arvokas itsensä.

Uusperheissä törmätään tähän herkkään siteeseen lähes päivittäin. On minun lapset, sinun lapset ja sitten ne meidän lapset. Mitä nuorempia lapset ovat uusperheen syntyessä, sen helpompi on kaikkien mukautua uuteen arkeen. Olen itse elämässäni elänyt liki 20 vuotta uusperheessä. Tiedän, kuinka vaikeaa on ottaa vastuu tasapuolisesti kaikista lapsista ja toisaalta kunnioittaa ei-oman-lapsen sitä vanhempaa, joka ei ole uusperheessä läsnä. Mutta kuinka tärkeää tuo kunnioitus onkaan juuri lapselle! Lapsen näkökulmasta oma äiti ja isä ovat ne rakkaimmat. Uusperheen kokoonpanossa toinen aikuinen on vieras lapsen silmissä. Jos tuossa vaiheessa uusi aikuinen koettaa jyrätä lapsen oman etävanhemman roolin lapselle tärkeänä ihmisenä, mennään metsään ja lujaa.

Olen pohtinut näitä ihmisiä, jotka astuvat uuteen perheeseen, uutena aikuisena lapsille. Hyvän itsetunnon omaava aikuinen ei koskaan puhu pahaa lapselle hänen vanhemmistaan. Vielä vähemmän sitä tekee ihminen, jolla on omia lapsia. Jokainen vanhempi ymmärtää, kuinka tärkeät omat vanhemmat lapsille ovat. Kun aikuinen ryhtyy mollaamaan lapselle hänen etävanhempaansa tai koettaa jopa asettua hänen housuihinsa, ollaan suurissa ongelmissa. Syitä siihen, miksi lapselle mustataan hänen omaa äitiään tai isäänsä, on varmaan monia mutta suurin syyllinen lienee juuri heikko itsetunto ja pelko hylkäämisestä. Mustasukkainen ihminen koettaa omia ja hallita koko uutta perhettä, jotta häntä ei hylättäisi. Hän koettaa lunastaa paikkansa puolisonsa ja puolison lasten silmissä olemalla jotain, mihin hänen ei edes tarvitse kyetä. Hän ei ole saattanut maailmaan näitä ei-hänen-omia -lapsiaan. Hänellä ei ole sellaista tunnesidettä heihin, mitä lapsien omilla vanhemmilla on: hänellä, joka on heidän kanssaan päivittäin ja hänellä, joka ei heitä jatkuvasti näe.

Tapasin tässä hiljattain poikieni isän tyttären. Siis entisen mieheni esikoisen, ensimmäisestä liitostaan. Tämän tytön kanssa elimme toistakymmetä vuotta uusperhe-elämää. Hän ei asunut luonamme mutta toki tapasi isäänsä, minua ja lapsia säännöllisesti. Minulle tuo tyttö oli, ja on edelleenkin, hyvin tärkeä. Oma tyttäreni ja tämä tyttö olivat läheisiä. He pitivät toisiaan siskoinaan. Tuo kertoo paljon lasten välisestä kemiasta. Tavatessamme halasimme pitkään. Minun silmäni kostuivat ilosta nähdä hänet, vuosien jälkeen. Tyttö ei tietenkään enää ole tyttö vaan aikuinen nainen. Silti tuossa hetkessä oli viivähdys yli vuosikymmenen taa. Juttelimme hetken ja totesimme, että on se hyvä, kun on sosiaalinen media. Sieltä käsin voimme seurata toisiamme ja käydä lukemassa vaikka tätä blogia.

Tuon hetken jälkeen mietin pitkään omaa suhtautumista uusperhe-elämään. Ja siihen, mitä itse sain ja koin niinä vuosina, kun elin uusperhe-elämää livenä. Miten valtava lahja on tuntea lapsi pienestä pitäen ja kasvaa hänen tahdissaan, vaikkei lapsi oma olekaan. Kuinka suuri rikkaus juuri tämä tyttö oli omille lapsilleni. Ja onhan hän sitä yhä, kaikille kolmelle pojalleni. Ei se arki aina helppoa ollut mutta hyvinkin kasvattavaa ihmisenä. Ja tuo tapaaminen kertoi minulle, kuinka hyvinä välit ovat pysyneet, vaikkemme enää näe kuin sattumalta.

Olen usein nostanut hattua veljelleni ja teen sen taas. Hänellä on viisi omaa lasta, ja yksi uusperhelapsi. Entisiä puolisoja on useampi. Veljeni, hänen nykyinen puoliso, kaikki ex puolisot nykyisine puolisoineen, yhteisine- ja uusperhelapsineen ja heidän puolisoineen (luku on todella iso – sekoan itse jo laskuissakin) pitävät yhtä ja he kaikki mahtuvat, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti, saman pöydän ääreen. Elämä antaa, elämä ottaa. Tunteet ovat vaikea laji mutta yhteydenpito ja hyvät välit ovat huippujuttu niiden ihmisten kesken, joiden kanssa on viettänyt elämästään vuosia. Ja joiden kanssa on yhteisiä lapsia. Kun miettii pitkän liiton jälkeistä aikaa, ei ole edes tarvetta kuopata hyviä tunteita. Ne ovat niitä, jotka kantavat eteenpäin. Kuinka tärkeää on osoittaa, että toinen on yhä tärkeä. On se toinen sitten oma lapsi, puoliso, ex puoliso, naapuri tai vaikka kissa. Yhteinen historia ei katoa kumittamalla eikä se katoa myöskään, vaikka uusi ihminen elämään astuukin. Historia on se, joka meistä on muokannut meidän nykyversion.

Miksi nalle istuu vanhassa myssyssä?

1 vastaus

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Tuo ihmisen mieli. Miten se vaihtelee. Yksi sanoo jotain ja toinen on täysin erimieltä. Syntyy ristiriita, jonka tuoksinassa usein tulee tunne, että meidän kaikkien pitäisi olla samasta puusta veistetty myös ajatustasolla. Kokemus kertoo kuitenkin omaa tarinaansa. Ihmisen pitää voida olla sellainen kuin haluaa, tietenkään ketään toista ei saa tietoisesti vahingoittaa.

Joku ei pidä materiasta. Hänellä on vain välttämättömiä tavaroita ja huonekaluja, jotta pärjää. Ehkä sänky, pöytä, hella ja muutama vaatekerta. Hän haluaa elää siten ja se on aivan ok. Hän ei loukkaa valinnallaan ketään ja on itse onnellinen. Joku toinen on aivan päinvastainen. Hän kerää kotiinsa kaikkea mahdollista, tykkää sisustaa, vaihtaa vaatteitaan useasti ja pitää siitä, että on tavaroita. Hänkään ei loukkaa ketään, tosin tarkimmat voivat väittää, että hän kuluttaa luonnonvaroja kohtuuttomasti. Mutta joka tapauksessa yksilötasolla hänkin on onnellinen. Sitten tulee se ristiriita. Ei-materialisti saattaa loukata sanallisesti materialistia. Tai toisinpäin. Eli toisen elämänvalintojen kunnioitus puuttuu. Tietääkö toinen, miksi toinen on valintansa tehnyt? Tietääkö toinen, miksi joku rikkimennyt piirustus, nalle tai vanha vaatekappale on toiselle koko elämä. Joskus toisilleen lähimmätkään ihmiset eivät mieti, miksi toinen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Kun erosin lapsieni isästä, ero oli pitkä ja vaikea. Vaikka järkitasolla pesäero oli tehty ja kumpikin eli omillaan, tunnetasolla mitään eroa ei ollut syntynyt. Tuollaisessa tilanteessa noita toisen loukkaamisia tuntui löytyvän joka taskusta ja laatikosta. Isku tuli siihen kohtaan, jonka tiedettiin olevan toiselle se vaikea. Mitä näillä täsmäiskuilla sitten luultiin saavutettavan? Jos kerta toimeen ei enää tultu niin, että ei ollut järkeä enää jatkaa samassa taloudessa asumista, miksi pyrittiin siihen, että toisella on mahdollisimman vaikea olla eron jälkeen?

Ehkäpä ihminen purkaa epäonnistumistaan toiseen. Siihen, joka on läheisin ja jonka tuntee. Ja jolta odottaa edes jonkinlaista vastausta. Lopulta kuitenkin lähteminen on omista jaloista kiinni. Ja päätös pitkän liiton purkamisesta lähtee omasta päästä. Miksi siis aiheuttamaan toiselle pahaa mieltä, jos kuitenkin takana on liki kaksi vuosikymmentä yhteistä elämää? Siksi, koska tunteet ja järki eivät kulje samassa tahdissa. On helpompi lähteä järkisyistä kuin tunnesyistä. Ja kun järki tekee päätöksen ja muuttaa uuteen paikkaan, tunne jää asumaan entiseen taloon.

Eroaminen ei koskaan ole helppoa. Mitä kauemmin aikaa toisen olet tuntenut, sitä vaikeampaa se on. Irrottautua siitä arjesta, jota olet tottunut elämään, vaikka se ei aina olisikaan ollut helppoa tai järkevää. Irrottautua niistä lähimmäisistä, jotka ovat luoneet sinulle verkoston. Eron jälkeen tietyt asiat pysyvät ja tietyt asiat muuttuvat, ja sitten tulee niitä aivan uusia juttuja elämään. Ero ei kuitenkaan koskaan ole lopullinen. Vaikka saman katon alla ei enää olla, tunneside säilyy. Onko se sitten välinpitämättömyys, ikävä, viha, välittäminen, ystävyys tai vaikkapa vain lasten asioiden hoitoon liittyvää yhteydenpitoa, tunneside on ja pysyy.

Eroamista on myös toisenlaista kuin parisuhteessa tapahtuva ero. On olemassa sitä lopullista eroa, johon kukaan ei kysy sinulta lupaa eikä siihen liity mitenkään järjellä tehtävät päätökset. Tunneside sen sijaan on siinäkin voimakas. Kun läheinen kuolee, tai lemmikki, tai vaikkapa kotitalo puretaan, ero menneeseen katkeaa konkreettisesti. Et voi enää nähdä, kuulla, koskettaa. Et voi edes kiukutella niin, että toinen vastaanottaa tunteesi, reagoiden niihin. Konkreettisesti jotain lakkaa olemasta, eikä ole enää kanavaa ohjata siihen liittyviä tunteita mihinkään. Tie, jota lähdet sen jälkeen kulkemaan, on tuntematon. Kaikki vastaantuleva on uutta. Tunteet, ympäristö, arjen sujuminen.

Kuoleman viedessä oman lapsen, myös vanhemman oma sisin muuttuu täysin. Ei ole pelkästään uutta tietä, on myös uusi tiellä kulkija. Selviämistä eteenpäin ei voi mitata. Ei ole totuutta, että olen selvinnyt lapseni kuolemasta, sillä sitä ihmistä, joka oli ja eli ennen lapsen kuolemaa, ei enää ole. On vain päivä, joka muutti kaiken. Itse olen luonut ympärilleni suojamuurin. Minkä kyvyn teatterimaailma on minussa menettänytkään, sillä niin pitkään olen pystynyt vetämään ulospäin roolia, että olen jaloillani. Sisimmässäni edelleen asun ihmisen sisällä, jota en edes tunne. Kun ihminen on täysin lyöty alas, voi pienikin lause sivaltaa niin, että paikattavaa ei enää ole. Kaikki sirut ovat pitkin maailmaa.

Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan, vaikka ulkoisesti olemme samoista jäsenmääristä veistetyt, ainakin periaatteessa. Vaikeiden vuosien jälkeen kuljen eteenpäin, tosin se tunneside menneisyydestä on kiinnitettynä tiukasti vuosien, vuosien taa. Yksi suurimmista haasteista on uskoa huomiseen. Minusta kuitenkin pidetään huolta. Tämä on niin tärkeää. Ketään ei saa jättää yksin. Sillä hetkellä, kun en enää jaksanut ojentaa kättäni pyytääkseni apua, tunsin vahvat kädet ympärilläni. Minut nostettiin pystyyn kuopassani. Kädessäni rikkimennyt piirustus, nalle ja vanha vaatekappale. Kukaan ei väkisin repinyt minua ylös surustani vaan pystyynnostaja laskeutui kuoppaan, tukien minua joka hengenvedossani. Tällä tiellä olen yhä, rakas mieheni vierelläni.

Anna käsi niin mennään

Vastaa

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.