Avainsana-arkisto: ilo

Joulun aikaan

Vastaa

Joulu saaressa on hiljainen. Tänä vuonna sattui vapaat niin, että meillä oli mahdollisuus olla neljännestä adventtisunnuntaista Tapaninpäivän iltaan asti kotona. Kulkeminen mantereelle olisi ollutkin mahdotonta, sillä yhteysalukset eivät liikkuneet joulupäivänä lainkaan ja kolmena muuna päivänä vain yksi vuoro kulki saaren ja mantereen väliä päivässä.

Talvipäivänseisaus osui tänä vuonna neljänteen adventtiin. Pimeys oli siis pisimmillään ja katselimmekin Marun lokikirjasta lähtö-ja tuloaikoja Sapokan satamasta kotilaituriin ja takaisin. Lyhyttä on aika merellä valoisassa. Mietimme samalla, millainen talvi on tulossa ja milloin tulee taas aika, kun vene saadaan mereen. Maru nousi talviunille 18.12. Ennakoimme tällä tulevia pakkasia. Ja nostoon vaikutti myös joulunpyhät, jolloin traktoria ei olisi ollut mahdollisuutta saada nostamaan venettä. Veneetön saarelainen on aina hieman pihalla oleva saarelainen. Olemme nyt 3-4 kuukautta kiinni Otavan aikatauluista, joka etenkin aamuisin on hieman stressaavaa. Stressaavaa siksi, että välillä tulee kiire töistä lautalle.

Pimeys on käsinkosketeltavaa saaressa, jossa ei oman torpan valojen lisäksi ole missään keinovaloa. Taivallus metsän läpi yhteysaluslaiturille tapahtuu säkkipimeässä, otsalampun valossa. Vielä nyt, kun lunta ei ole, kuljemme matkan pyörillä. Vauhti ei kyllä päätä huimaa, sillä epätasainen metsätie ei anna mahdollisuutta edes mummovauhtiseen pyöräilyyn pienen valokeilan näyttäessä suuntaa. Minusta on rauhoittavaa kulkea täysin pimeässä metsässä. Koska talvipäivänseisaus on nyt takanapäin, valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Sitä on mukava seurata. Se tarkoittaa, että jossain vaiheessa talvea näkee jo kulkea ilman lamppua osan matkaa. Ja kun lumi sataa maahan, valoisuus lisääntyy kertaheitosta säkillisellä.

Joulu on levon aikaa. Poikani eivät tänä jouluna tulleet saareen. Kaikilla kolmella oli muuta puuhaa. Mutta vaikka ikävä painaa, kun he eivät ole liki, onneksi on puhelimet ja viestit keksitty. Täällä kaukana ihmisvilinästä, kaupoista ja liikenteestä kaikki tapahtuu omaehtoisesti. Aatonaaton puuhiin tänä jouluna kuului uivanlaiturin irrottaminen ankkureista ja hinaaminen rantaan. Talven aikana saamme uuden laiturin, joka keväällä jäiden lähdettyä laitetaan paikoilleen ja Marulla on siten uusi pysäkki kotilaiturissa. Aattopäivä kului koiratarhojen pohjien parantamisessa ja koppeihin laitettiin jouluksi uudet pahnat.

Koska kirjoitan tätä aattona, on vielä avointa, mitä joulupäivänä tehdään. Ilmeisesti kuitenkin jotain muutakin kuin syödään. Täällä kun ei kukaan tule tekemään mitään valmiiksi. Kaikki perusasiat täytyy tekemällä tehdä, niitä ei osteta kaupasta eikä nautita itsestäänselvyyksinä. Sääennuste on luvannut sadetta. Sekään ei ole syy käpertyä sohvanurkkaan, kun tekemistä kuitenkin ulkona on.

Joulun ja uudenvuoden välinen aika on saaressa täydellistä erakkoasumista. Täällä ei liiku ketään. Saari on niin iso, että muutamat mahdolliset perheet, jotka viettävät joulua saaressa, eivät kuulu eivätkä näy meille. Oman kylän kesätorpat ovat tyhjentyneet jouluksi. Kuljemme kyläteillä aivan kaksin. Naapurimme, jotka myös asuvat täällä vakituisesti, ovat tietenkin paikalla mutta välimatkaa heihinkin on sen verran, ettei nähdä kuin sattumalta. Vuosien varrella olen tottunut siihen, että joulusta uuteen vuoteen ei näy yhtään ihmistä missään. Kun merikin on asettunut täksi jouluksi liki tyyneksi, äänimaailma on hyvin mystinen täydellisen hiljaisuuden peittäessä iltahämärän.

Viikko joulusta vietetään sitten vuodenvaihtumista, sekin täydellisessä hiljaisuudessa täällä. Vuodenvaihde on aikaa lupauksille ja suunnitelmille uutta tulevaa vuosikymmentä varten. Vuoteen 2020 osuu myös karkauspäivä, joten meillä kaikilla on aikaa 366 päivää tehdä läheisemme iloisiksi, nauttia suunnitelmien toteutumisesta omalla kohdallamme ja elää siten, että kaikilla on hyvä olla meidän kauttamme kulkevien ajatusten myötä. Toivotan kaikille lukijoillemme, ystävillemme ja kamuillemme Rauhallista Joulua 2019 ja Onnellista Uutta Vuosikymmentä, alkaen vuodesta 2020 🙂

Jälkikirjoitus

Vastaa

Menin uimalan saunaan hikisen Meripäiväjuoksun ja sitä seuranneen uintituokion jälkeen. Saunassa oli 8-vuotias tyttö, joka istahti viereeni ylälauteille. Kysyin kohteliaasti häneltä, voinko heittää löylyä ja hän vastasi reippaasti, että totta kai.

Juttelimme niitä näitä kesän kuumuudesta, ulkona olemisesta, hänen koulustaan ja kavereistaan, Meripäivistä sekä merellä olemisesta. Tyttö oli sanavalmis ja iloinen. Tuo pieni hetki, alle 10 minuuttia, piirtyi ajatuksiini. Lopulta sanoin tytölle, että nyt lähden kotiin saareen. Hän toivotti mukavaa merimatkaa ja samalla hänen äitinsä saapui saunaan.

Näin jälkikäteen jäin miettimään, mitä tuo tyttö sai keskustelusta. Ehkä hän on olemassaan juttelevainen ja on käynyt ennenkin samalaisia keskusteluja umpivieraan ihmisen kanssa. Ei pelkästään uimalan saunassa vaan muuallakin. Itse koin, että on tärkeää antaa lapsille kuvaa aikuisista, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita lasten omista jutuista. Aikuisista, jotka ovat turvallisia. Aikuisista, joilla ei ole mitään taka-ajatuksia, velvoitteiden vaatimuksia tai uteluita.

Minulle oli myös elvyttävää jutella pikkutytön kanssa. Onhan minulla itsellänikin sellainen joskus ollut. Tuona ohikiitävänä hetkenä palasin tiedostamatta 20 vuotta ajassa taaksepäin ja istuin hetken tyttäreni kanssa saunassa, jutellen hänelle tärkeistä asioista. Mietin sitä, kävikö hän keskusteluita umpivieraiden kanssa koskaan. Tyttäreni oli kyllä sanavalmis mutta luulen, ettei hän olisi aivan noin suoraan alkanut tuntemattoman kanssa juttusille.

Elämässä on näitä pieniä kohtaamisia. Usein ne lipuvat ohi huomaamatta mutta ainakin itse olin tuossa tilanteessa vastaanottavainen painamaan tämän ajatuksiini pidemmäksi aikaa. En tiedä tytön nimeä enkä välttämättä tunnistaisi häntä jos hän tulisi vastaan jossain. Se on kuitenkin toisarvoinen asia. Tärkeää on se hetki, joka antoi meille jotain. Tytön puolesta en pysty sanomaan, saiko hän mitään siitä tuokiosta mutta itse nostan hattua hänen vanhemmilleen ja etenkin hänelle itselleen, siitä ystävällisestä sielusta, joka hänessä oli ja jonka hän osittain on saanut elämänlahjana vanhemmiltaan.

Iloitsen hetkestä, joka kruunasi muutenkin hienon päivän. Hänen kaltaisten tyttöjen ja poikien sydämissä asuu enkeli. Ilosanoman ja lohdun enkeli. Kyllä on mukavaa käydä saunassa.

Matka isolle kirkolle

Vastaa

Kun kiire huohottaa perässäsi, istu alas ja päästä kiire ohitsesi. Olen tänä keväänä moneen otteeseen koettanut istua alas, sillä tuo vihulainen, kiire, on ollut kokoajan kannoillani. Kiireen hyvä ystävä Ensamisi (en saa mitään aikaiseksi) on myös pörrännyt maisemissa. Viikot ovat siis olleet yhtä koheltamista. Mitään näkyvää en ole kuitenkaan saanut piirrettyä eteeni. Tekemättömiä ja keskeneräisiä asioita sen sijaan on pakkautunut joka nurkkaan.

Hyväksyn tilanteen ilman tunnetta siitä, että luovutan. Tämä kevät on ollut tällainen. Oikeastaan en ala edes purkamaan tekemättömiä juttuja. Jos kiireen saa pois istumalla alas, Ensamisin saa pois kirjaamalla ylös edes minimaalisen pienen tavoitteen ja pistämällä paperin johonkin näkyvään paikkaan. Tuo sanahirviö ei nimittäin lähde pois, jos koettaa epätoivoisesti purkaa rästiin jääneitä juttuja. Se enemmänkin säikähtää uutta ja virtaa antavaa projektia, pientäkin.

Tämän kevään ehdoton pieni mutta voimannuttava juttu oli matka isolle kirkolle. Pääkaupunkiin ihmisten vilinään ja sekasortoisesti haarottuvien kaistojen viidakkoon. Helsinki on kuin minun ajatukset, kaaoksessa jatkuvasti. Onnekseni minun ei tarvinnut ajaa autoa. Saatoin nauttia illasta ja keskittyä kuuntelemaan. Lähdimme hiljaiselta mereltä moottoritietä pitkin Hartwall Areenalle kuuntelemaan Andrea Bocellia. Olin odottanut tuota konserttia koko talven.

Neljä vuotta aiemmin olimme samassa paikassa, saman artistin konsertissa. Paikka oli siis tuttu, enkä joutunut vääntelemään itseäni eteenpäin tuntemattomassa tällä kertaa. Pidin tiukasti kiinni mieheni kädestä, sillä ihmismassojen seassa tunnen voimakasta ahdistusta, joka saa minut ryntäämään juoksuun. Ja kirjaimellisesti ihmisiä oli massoittain. Suhteellisen pieneen tilaan oli ahtaunut yli 11 tuhatta ihmistä. Kävellessämme kohti oikeaa katsomoa, kuulin hurisevaa puheensorinaa joka puolelta. Yhdestäkään lauseesta ei saanut selvää, ilmassa oli sanapuuroa. Puuro oli höystetty tuoksuilla, joita vastaantulevista ja paikallaan seisovista ihmisistä leijui. Kohinaa, kopinaa, valoja, iholle tulevia kohtaamisia. Puikkelehdimme eteenpäin kunnes saavuimme istumapaikollemme.

Istuimme ja katselin alas. Ihmisiä virtasi sisään kuin muurahaisia. Oviaukkoja oli useita. Minua huimasi korkealla ja keskityin puristamaan mieheni kättä. Stagen takaseinällä pyöri videoita Bocellista. Katselin niitä ja tunsin rauhoittuvani. Kitaristiduo Carisma aloitti lämmittelyllä. Tämä sama pariskunta oli paikalla myös neljä vuotta sitten. Vaikken mikään kitarafani olekaan, sointi oli soljuvaa ja muusikot mukaansatempaisevia. Lopulta Bocelli nousi lavalle. Vaikka häntä saatetaankin käsipuolesta avustaen, mies liikkuu lavalla niin luontevasti, että hänen sokeutensa unohtuu. Mikrofonin edessä seisoo suuri mestari. Olen usein miettinyt, kuinka paljon hänen on muistettava kappaleiden sanoja ulkoa. Hän laulaa usealla eri kielellä, joten myös vieraiden kielten oppiminen on muistin varassa tehtyjä toistoja.

Bocelli oli kutsunut mukaansa vierailevina naissolisteina Maria Aleidan ja Ilaria Della Bidian. Myös Matteo lauloi isänsä kanssa lavalla, kappaleen Fall on me. Lavalla esiintyi myös upeita tanssijoita: Jasmin Geselle, Matti Puro, Katri Mäkinen ja Sebastian Wennström. Orkesterina oli Lohjan kaupunginorkesteri ja taustakuorona Chorus Ars Musica. Kapellimestarina Carlo Bernini. Koko konsertti oli edellisen tapaan huikea elämys. Äänen pauhu, uskomaton kyky laulaa puhtaasti ja pitkään sekä kokonaisuutena upea setti nostivat ihoni kahden ja puolen tunnin aikana vähän väliä kananlihalle. Bocellin ääni on jotain hyvin poikkeuksellista ja hänen koko karismansa säteilee ystävällisyyttä, nöyryyttä ja periksiantamattomuutta. Oli erittäin tervetullut pistos kiireen ja ensamisin karkoittamiseen. Voimaa elämään saa pienistä poikkemisista arjesta. Tässä tapauksessa myös henkisesti suurista hetkistä. Jokainen meistä saa hyvinkin erilaisen käsikirjoituksen elämään mutta kaikenlaisilla eväillä voi tulla toimeen. Ja saada aikaan jotain hyvin mullistavaa, globaalistikin.

Anna käsi niin mennään

Vastaa

Seison kahden koirani kanssa Mullissa, odottaen mieheni saapumista aamupaatilla kotiin töistä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka juttelevat pienissä ryhmissä, kuka mistäkin. Joku seisoo yksin katsellen merelle, toinen näpyttelee kännykkäänsä. Eräässä miesjoukossa keskustellaan kevääntulosta ja jäiden lähdöstä.

Rakkautta keväisessä Kuutsalossa <3

Lähimpänä minua istuu vanhempi pariskunta. Puhe etenee verkkaiseen tahtiin, toisen sanoessa joitain ja toisen hetken päästä kommentoiden. Keskustellaan kaupasta tarvittavista ostoksista. Kuuntelen keskustelua hajamielisesti. Pariskunnan ajatustenvaihdosta huokuu kiintymys. Ääni ei korotu, toisen annetaan sanoa lause loppuun ja kompataan toisen toistaan, ikäänkuin ollaan muistilappuna toiselle. Ehkäpä he tietävät, että muisti pätkii jo ja haluavat näin auttaa me-hengessä toisiaan, jotta kaikki tarvittava tulee hankittua kaupunkipäivänä. Mieleni sopukoista nousee tahtomattani hymy. Tämä pariskunta on ennenkin lämmittänyt mieltäni. Heidän keskinäinen vuorovaikutus ja oleminen huokuvat jatkuvasti rakkautta.

Huolenpitoa. Usva pentuna kanssani Kotkassa, Toivo Pekkasen puistossa, vuonna 2015 huilaamassa kaupunkipäivänä vilinästä.

Kuinka usein joutuu kuitenkin todistamaan toisenlaista kohtausta. Kuuntelemaan tai kuulemaan pakostakin ärinää, tiuskimista, toisen mollaamista. Itsekukin lienee tuota harjoittanut. Itse ainakin myönnän sen. Minne häviää alkuaikojen rakkaus, toisen mielipiteen kunnioitus, kuunteleminen kahdella korvalla, huomioonottaminen? Vastarakastuneet eivät heittele kylmää vettä toisen niskaan. Vastarakastuneet tyhjentävät kalleimpansa polun vedestä, kuivaavat kengät ja antavat vaikka omat sukat märäksi menneiden tilalle, jotta toisella olisi hyvä olla. Jossain vaiheessa sitten, omat jalat muuttuvat tärkeämmiksi, toinen lotsikoot vaikka uponneet kanootit jaloissaan.

Rakastuminen on ihanaa. Ei ole mitään muuta maailmassa kuin se toinen, se oma kulta. Tuota energiaa, tuota fiilistä pitäisi varastoida tuossa vaiheessa purkkiin. Tunnustella ja oppia näkemään vuosia myöhemmin ne hetket ja ne ominaisuudet, jotka kutkuttavasti sekoittivat pään. Mikä toisessa veti puoleensa? Kuinka toinen ilahtui tiskien tiskaamisesta, yhteisestä reissusta tai vain siitä, että oli aikaa toiselle. Aikaa meille. Arki on mestari latistamaan tunteet, ja vielä mestarillisempi kadottamaan sen purkin, jonne on säilötty alkuajan kipinät. Ehkäpä kipinät polttelivat arjen kiirettä liikaa? Ne oli sammutettava, jotta jaksaa painaa töissä ja hoitaa velvollisuudet. Tuo purkki on kuitenkin jokaisella jossain. Se olisi hyvä ottaa käyttöön jos huomaa toisen rämpivän perässään kanootit kalosseina.

Aikaa olla läsnä. Laumani silloiset seniorit metsälenkillä Kymin lentokentällä marraskuussa 2015. Huskyrouva Tuisku ja saksanpaimenkoiraherra Rico.

Mikä sitten johtaa latistumiseen parisuhteessa, ystävyyssuhteissa tai vaikkapa suhteessa omaan lemmikkiin, sen kasvaessa suloisesta pennusta aikuiseksi? Oma napa on erittäin vaarallinen kohde tuijottaa. Sitä kiinteästi katsoessa pää painuu kumaraan ja ympäristö lakkaa olemasta. Tosiasiassa ympäristö jatkaa olemassa oloaan ja napaansa tuijottajaa saa joskus tuta sen hyvinkin kipeästi. Jos ei näe kuin oman vatsansa keskellä olevan kuopan, luulen, että hyvinkin opetetut lyhtypylväät, kivet, kannot ja kuopat hyppäävät eteen ja pian huomaa olevansa rähmällään maassa maaten. Siinä voi tulla nenään vekki tai saada ilkeää vihlontaa sydäntäkin syvemmälle itsetuntoon asti. Itsekkyys on nykyihmisen vaarallisin sairaus. Olen kuullut kanssaihmisten kertovan, kuinka he haluavat elää vain omille tarpeilleen, kuinka he ovat tarpeeksi elämänsä aikana passanneet muita. Itsekkyys kuiskii heidän korviinsa omasta ajasta, siitä, kuinka on oikeus tehdä mitä itse haluaa. Ehkäpä totta mutta tuossa vaiheessa velvollisuuksiin väsynyt ihminen unohtaa helposti, että avun tarpeen ankkuroituessa elämään, sitä toista tarvitaan. Oli hän sitten puoliso, sairaanhoitaja, opas-koira tai vaikkapa naapuri.

Touhua lasten kanssa. Vilho ja Usva Repoveden kansallispuiston Ketun lenkillä kesäkuussa 2018. Mukana myös ystävämme Sami <3

Otava saapuu laituriin. Ramppi laskeutuu ja ulos purkautuu matkustajia tavaroineen. Näen mieheni ja sydämeni pulppuaa ilosta. Koirat vaihtelevat paikkaa levottomina, kohta päästään vetopuuhiin. Ohitseni kävelee tuo vanha pariskunta ja he toisiaan tukien nousevat yhteysalukseen. Sydämeni ottaa pienen ilospurtin. Näky on kauniimpi kuin vasta noussut auringonkajo. Mieheni saapuu viereeni. Halaamme ja lähdemme yhdessä koirien kanssa kotiin.

Lupauksiako?

Vastaa

Joulu tuli ja meni, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään suurempaa ähkyä ei tullut, vaikka syötyä tuli hyvin. Joulu saaressa on hiljainen ja yhtä hiljainen on vuoden vaihtuminen. Pinnistimme oikein kuuloamme ja koetimme uudenvuodenaattona kuulla rakettien pauketta. Emme onnistuneet. Myöskään näköelimillämme emme havainneet yhtään rakettia. Kysyin pojiltani, jotka viettivät vuodenvaihteen mantereella, paukkuiko siellä raketit ja vastaus oli ‘kyllä, muutamia’. Vaikka kotikaupunkimme säästi menoissa ja oli ilotulittamatta, yksityiset jaksoivat siis paukutella. Tosin kovan etelämyrskyn takia viranomaiset kehoittivat olla ampumatta raketteja taivaalle. Ehkäpä varoitus otettiin kuuleviin korviin?

Valoa tuova lyhty ja hiljainen metsä. Siinä on saariston vuodenvaihde 2018-2019.

Aapeli myrsky myllersi sitten vuoden toisena päivänä hirmumyrskylukemissa, etenkin läntisen Suomen merialueilla. Täällä Suomenlahdenpohjukassa puhalsi kovimmillaan puuskat 22 m/s. Kaukana siis 40 m/s puuskista, jotka kaatoivat mm. Ahvenanmaalla metsää kuin heinää ja siirtelivät henkilöautoja pitkin pellon reunoja. Tuon myrskyn tuhoja raivataan edelleen. Luonto ylitti jälleen ihmisen käsityskyvyn voimillaan. Uutisvirtaa kuunnellessani mietin, kuinka pieni ihminen onkaan meren ja tuulen voimien äärellä.

Noita asioita miettiessäni, pohdin myös uudenvuodenlupauksia. En ole kovin hyvä niitä tekemään ja vielä huonompi niitä pitämään. Kuitenkin tuli mieleeni eräs asia, jota voisi kokeilla koko tämän vuoden. Kokeilla siten, etten ota paineita siitä, jos lupaus ei joka päivä toteudukaan. Luin pienen kolumnin lehdestä, joka käsitteli ilon ja hyvänmielen antamista ja saamista. Siinä kirjoittaja oli kahvilaan tullessaan yllättynyt iloisesti, kun edellinen asiakas oli maksanut hänen kahvinsa valmiiksi. Tuo pyyteetön teko sai kirjoittajan tuntemaan aitoa iloa. Pyyteetön siksi, ettei kahvinsa ilmaiseksi saanut jäänyt velkaa kiitollisuudestaan. Eihän hän voinut osoittaa sitä antajalleen, sillä antaja jäi anonyymiksi. Mietin sitten kohdallani, miten osaisin ja voisin jakaa tuollaista iloa omalla kohdallani. Päätin, tai lupasin, ihan miten jokainen sanat mieltää, jakaa iloa vuoden jokaisena päivänä jotenkin. Koska tiedän omat heikkouteni asioiden täytäntöönpanossa, järkeilin, että riittää, kun saan iloa aikaiseksi edes viikottain.

Ilonjakamislupaus alkoi sitten heti toisena päivänä tammikuuta. En ollut nähnyt siskoani moneen vuoteen. Kirjoiteltu kyllä on tekstareita ja soiteltukin mutta välimatkan takia emme ole päässeet näkemään toisiamme pitkään, pitkään aikaan. Siskoni tulikin sitten käymään poikansa kanssa äidin luona ja sovittiin, että tullaan käymään samaan aikaan. Aito ilo oli molemmin puolista, kun sitten istuimme saman pöydän ääressä ja höpöttelimme pari tuntia. Jatkoin iloasiaa lauantaina 5. päivä, kun poikani tuli käymään tänne saareen luokseni. Tein hänelle hänen lempiruokaansa ja tunsin, miten poika nautti. Tämäkin ilo oli voimakkaasti molemminpuolista. Tänään aamulla, pakkasen vielä paukkuessa, jaoin iloa pikkulinnuille ja ripusteltiin uusia muhkeita talipalloja puidenoksille. Ja kas kummaa, ilo ei suinkaan ollut yksipuolista. Kun antaa, niin saa. Itsekin.

Olen pitänyt vuodesta 1984 asti urheilupäiväkirjaa. Kirja on muokkaantunut vuosikymmenten aikana kokoajan, palvellen yhä paremmin ja paremmin tarpeitani. Yhden asian olen kuitenkin säilyttänyt nämä 35 vuotta ja se on vuoden vaihtuessa tekemäni yhteenveto liikkumisesta. Joka vuoden alussa teen tavoitteet. Ne koskevat nykyään kuutta eri lajia. Seuraan tavoitteiden saavuttamista viikoittain tekemässäni välitavoite laskelmissa. Näin mikään tavoite ei pääse karkaamaan sen takia, etten tiedä, missä kilometrimäärissä kuljen missäkin kohtaa vuotta. Ja vuoden lopulla sitten teen yhteenvedon ja katson, mikä laji pääsi tavoitteeseen, mikä mahdollisesti ylitti sen ja mikä jäi vajaaksi. Näiden tulosten perusteella teen taas uuden tavoitteen vuoden vaihtuessa. Ehkä tämä 35 vuotta jatkunut traditio on jonkinasteinen kestolupaus itselleni. Liikkuminen on minulle helppoa mutta haastavaa teen siitä itselleni asettamien tavoitteiden kautta. Lupaus sekin.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää alkanutta vuotta 2019. Tärkeintä ei ole lupausten tekeminen vaan 365 päivän mittainen matka iloineen ja suruineen. Olemme jälleen vuoden lopulla monta, monta kokemusta rikkaampia. Ehkäpä jollekulle on myös tavoitteiden saavuttamisen hetki silloin.