Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2019

Matka isolle kirkolle

Vastaa

Kun kiire huohottaa perässäsi, istu alas ja päästä kiire ohitsesi. Olen tänä keväänä moneen otteeseen koettanut istua alas, sillä tuo vihulainen, kiire, on ollut kokoajan kannoillani. Kiireen hyvä ystävä Ensamisi (en saa mitään aikaiseksi) on myös pörrännyt maisemissa. Viikot ovat siis olleet yhtä koheltamista. Mitään näkyvää en ole kuitenkaan saanut piirrettyä eteeni. Tekemättömiä ja keskeneräisiä asioita sen sijaan on pakkautunut joka nurkkaan.

Hyväksyn tilanteen ilman tunnetta siitä, että luovutan. Tämä kevät on ollut tällainen. Oikeastaan en ala edes purkamaan tekemättömiä juttuja. Jos kiireen saa pois istumalla alas, Ensamisin saa pois kirjaamalla ylös edes minimaalisen pienen tavoitteen ja pistämällä paperin johonkin näkyvään paikkaan. Tuo sanahirviö ei nimittäin lähde pois, jos koettaa epätoivoisesti purkaa rästiin jääneitä juttuja. Se enemmänkin säikähtää uutta ja virtaa antavaa projektia, pientäkin.

Tämän kevään ehdoton pieni mutta voimannuttava juttu oli matka isolle kirkolle. Pääkaupunkiin ihmisten vilinään ja sekasortoisesti haarottuvien kaistojen viidakkoon. Helsinki on kuin minun ajatukset, kaaoksessa jatkuvasti. Onnekseni minun ei tarvinnut ajaa autoa. Saatoin nauttia illasta ja keskittyä kuuntelemaan. Lähdimme hiljaiselta mereltä moottoritietä pitkin Hartwall Areenalle kuuntelemaan Andrea Bocellia. Olin odottanut tuota konserttia koko talven.

Neljä vuotta aiemmin olimme samassa paikassa, saman artistin konsertissa. Paikka oli siis tuttu, enkä joutunut vääntelemään itseäni eteenpäin tuntemattomassa tällä kertaa. Pidin tiukasti kiinni mieheni kädestä, sillä ihmismassojen seassa tunnen voimakasta ahdistusta, joka saa minut ryntäämään juoksuun. Ja kirjaimellisesti ihmisiä oli massoittain. Suhteellisen pieneen tilaan oli ahtaunut yli 11 tuhatta ihmistä. Kävellessämme kohti oikeaa katsomoa, kuulin hurisevaa puheensorinaa joka puolelta. Yhdestäkään lauseesta ei saanut selvää, ilmassa oli sanapuuroa. Puuro oli höystetty tuoksuilla, joita vastaantulevista ja paikallaan seisovista ihmisistä leijui. Kohinaa, kopinaa, valoja, iholle tulevia kohtaamisia. Puikkelehdimme eteenpäin kunnes saavuimme istumapaikollemme.

Istuimme ja katselin alas. Ihmisiä virtasi sisään kuin muurahaisia. Oviaukkoja oli useita. Minua huimasi korkealla ja keskityin puristamaan mieheni kättä. Stagen takaseinällä pyöri videoita Bocellista. Katselin niitä ja tunsin rauhoittuvani. Kitaristiduo Carisma aloitti lämmittelyllä. Tämä sama pariskunta oli paikalla myös neljä vuotta sitten. Vaikken mikään kitarafani olekaan, sointi oli soljuvaa ja muusikot mukaansatempaisevia. Lopulta Bocelli nousi lavalle. Vaikka häntä saatetaankin käsipuolesta avustaen, mies liikkuu lavalla niin luontevasti, että hänen sokeutensa unohtuu. Mikrofonin edessä seisoo suuri mestari. Olen usein miettinyt, kuinka paljon hänen on muistettava kappaleiden sanoja ulkoa. Hän laulaa usealla eri kielellä, joten myös vieraiden kielten oppiminen on muistin varassa tehtyjä toistoja.

Bocelli oli kutsunut mukaansa vierailevina naissolisteina Maria Aleidan ja Ilaria Della Bidian. Myös Matteo lauloi isänsä kanssa lavalla, kappaleen Fall on me. Lavalla esiintyi myös upeita tanssijoita: Jasmin Geselle, Matti Puro, Katri Mäkinen ja Sebastian Wennström. Orkesterina oli Lohjan kaupunginorkesteri ja taustakuorona Chorus Ars Musica. Kapellimestarina Carlo Bernini. Koko konsertti oli edellisen tapaan huikea elämys. Äänen pauhu, uskomaton kyky laulaa puhtaasti ja pitkään sekä kokonaisuutena upea setti nostivat ihoni kahden ja puolen tunnin aikana vähän väliä kananlihalle. Bocellin ääni on jotain hyvin poikkeuksellista ja hänen koko karismansa säteilee ystävällisyyttä, nöyryyttä ja periksiantamattomuutta. Oli erittäin tervetullut pistos kiireen ja ensamisin karkoittamiseen. Voimaa elämään saa pienistä poikkemisista arjesta. Tässä tapauksessa myös henkisesti suurista hetkistä. Jokainen meistä saa hyvinkin erilaisen käsikirjoituksen elämään mutta kaikenlaisilla eväillä voi tulla toimeen. Ja saada aikaan jotain hyvin mullistavaa, globaalistikin.

Tavoittele

Vastaa

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Oot sie tällä planeetalla?

Vastaa

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.

Rakastamisen vapaus

Vastaa

Rakkaus on ikuista. Vain kohde vaihtuu. Noh, noh. En nyt ihan tuohon yhdy. Rakkaus kylläkin on ikuista mutta kohde ei välttämättä suoranaisesti vaihdu. Rakastaa voi niin monella tapaa ja niin yhtäaikaisestikin. Rakastamisen vapaus on se suurin onni, mikä meille on annettu. Hyvin harva vaan uskaltaa, haluaa tai edes osaa rakastaa koko sydämellään. Kaikkea, kaikkia, yksin, yhtäaikaa. Omanlaisesti. Se muotti, mihin meidät valetaan, se ajattelumalli, mikä meihin iskostetaan, on mielestäni ahdasta ajattelua. Sitä voisi laajentaa monella tapaa.

Rakasta minua, niin olen vapaa, niin kuin sinäkin <3

Rakkaus on suuri paketti erilaisia elementtejä. Vanhempien rakkaus lapsiinsa. Perheen sisäinen rakkaus. Puolisoiden rakkaus. Ystävysten rakkaus. Rakkaus luontoon, eläimiin, harrastuksiin, intohimoihin, hiljaisuuteen, omaan itseensä. Lista on loputon. Jokainen voi varmaan omalla kohdallaan luetella paljonkin kohteita, mitä rakastaa. Ja kun noita kohteita tutkiskelee, huomaa, etteivät ne kumoa toisiaan vaan antavat vapauden rakastaa. Paljon. Isosti. Kokonaisvaltaisesti.

Rakkaus huolehtii, kaikista. Yksikään pennuista ei jäänyt vähemmälle, vaikka Mörkki huolehti jokaisesta yksitellen.

Kun lähden ulos kodistani, minulla on vapaus liikkua. Vapaus kohdata aisteillani luontoa, tutkiskella näkemääni ja kuulemaani. Tuntea viileyden, lämmön, tuulen. Kuulla äänet. Maistaa. Haistaa. Ja etenkin tuntea käsin, ihollani, minusta minuun. Rakastaa vapautta. Rakastaa kaikkea mitä koen. Kun oppii olemaan vapaa, on enemmän kiinni kuin koskaan aiemmin. Kiinni elämässä. Samoin, kun rakastaa jotain, se ei mitenkään kuluta rakkautta pois jostain muusta. Päinvastoin se lisää sitä. Yksi surullinen luonteenpiirre sotii tätä vastaan. Mustasukkainen luonne omii rakkautensa kohteen, peläten sen menettämistä. Mustasukkaisuus tappaa luovuuden ja lopulta myös vapauden. Se myrkyttää mustasukkaisen ihmisen itsensä. Kun kosken koiraani, sitä rakastaen, kuoleeko rakkauteni siihen, kun joku muu rapsuttaa koiraani? Ei tietenkään. Kun rakastan miestäni yli kaiken, kuoleeko rakkauteni häneen, kun hänen vanhempansa, ystävänsä ja kanssaihmisensä osoittavat huomiotaan hänelle? Ei tietenkään.

Sinulle, ja sinulle, ja sinulle. Ja sitten myös minulle. Kaikille.

Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenten varrella kulkeneet samoja polkuja kanssani, rakastan. Olosuhteet muuttuvat, mutta rakkaus heihin pysyy, sillä minulla, sinulla, kaikilla, on vapaus rakastaa. Minulla on myös perhe, johon kuulun ja jota rakastan. Perhe ei ole kahle, perhe on oikeus. Jokainen perheenjäsen on vapaa rakastamaan. Kuka mitäkin sitten rakastaa. Silti perhe pysyy läsnä, tietoisesti. Vaikka fyysisesti olemme maailman merillä (kirjaimellisesti), vapaus kuulua perheeseen pysyy. Kukaan ei nykäise minua pois perheestäni. Siihen ei pysty kukaan, sillä rakkaus on aineetonta.

Meri on vapaa. Merta rakastaa miljoonat ihmiset mutta se ei vähennä yksilötasolla kenenkään rakkautta sitä kohtaan. Meillä on lupa rakastaa. Meillä on jopa velvollisuus rakastaa.

Ahdistun niiden ihmisten puolesta, jotka hukkuvat omaan rakastamiseensa. En osaa sääliä mutta osaan kanssaelää. Suurten rakkauksien äärellä oleva ihminen joskus puristuu ajattelemaan, että on vain kahden ihmisen maailma: minä ja hän. Tuossa tilassa oleva ihminen ei kykene käsittämään, että joku muukin rakastaa häntä tai hänen suurta rakkautensa kohdetta. Tai jos vielä käsittää sen mutta ei käsitä sitä, että kun rakkautta on tuhat kiloa sadassa grammassa, kokonaissumma kasvaa kasvamistaan jakaessa. Rakkauden paino ei kuluta, sillä rakkaus on aineetonta.

Ajattelutapani on erilainen. Silti ja juuri siksi ajattelen niin. Tämä maailma tarvitsee rakkautta. Miksen kertoisi, että sitä todellakin on jokaisella sydämessään, kunhan vain oppii antamaan itselleen ja toiselle vapauden rakastaa. Vapauden olla erilainen, vapauden kokea monipuolinen rakkaus, joka kantaa eteenpäin. On hienoa katsella keväisin rakkauden temmellyskenttää luonnossa, ihmisten liikkeissä, kaikkialla, jossa sydämet sykkivät vapautta rakastaa. Älä purista itseäsi kiinni, älä raahaudu rakkauden perässä, älä estä rakkauksien tuloa sisimpääsi. Sinulla on avaimet tuntea vapaasti. Juuri silloin pystyt rakastamaan, ikuisesti.

Yhtä juhlaa

Vastaa

Vappu on takanapäin. Työnjuhlaa tuli vietettyä tietenkin töissä. Vaikkei keli ollut kylmimmästä päästä, vapunjuhlijoita ei pahemmin yössä näkynyt. Yhteen porukkaan kuitenkin tein lähempää tuttavuutta muutaman kymmenen sekunnin ajan, kun ahtauduin kuuden parikymppisen juhlijan kanssa samaan hissiin. He ilmaisivat kaljanhuuruisen kunnioituksensa työtä tekevälle ja kysyivät kohteliaasti, tulenko oluelle. Vastasin yhtä kohteliaasti, että jos nyt kuitenkin toimitan nämä aviisit tilaajille. Tähän sain tyhjentävän vastauksen, ettei kukaan vappuaamuna huomaisi, jos polttaisin koko lehtikasan roskiksessa ja paistaisin siinä lämmössä vielä makkaratkin. Iloinen porukka jäi välikerroksessa pois toivottaen jaksamista. Niin, kuka sanoo, että nuoriso muka ei osaa käyttäytyä.

Kimalaisen keväistä juhlaa pajussa 🙂

Jatkaessani töitä vielä toista tuntia, jäin miettimään juhlimisen syvempää olemusta. Aina on syytä juhlaan, pienempäänkin. Juhla on irtiotto arjesta. Juhlitaan sitten isommalla porukalla tai intiimisti kahden. Loppujen lopuksi, miksi ihmiset juhlivat? Ja mikä tekee juhlasta juhlan? Sekö, että lipitetään voimajuomia siihen tahtiin, että kontataan kotiin? Juhlamieli kaikkoaa siten viimeistään seuraavana aamuna. Juhlista jää muistoksi kipeä pää, tärisevät kädet, huonovointisuus. Eikö iloisuutta saa irti sisimmästään ilman apukeinoja? Juhlainen olotila syntyy hetkistä, ihmisistä ja tunnelmasta. Nostamalla juhlan aiheen oman örvellyksen yläpuolelle, voi nauttia vuosiakin myöhemmin samasta fiiliksestä. Tulipa saavutettua jotain ja kirjattua tapahtuma muistojen kultaiseen kirjaan.

Yhdessäolo on myös juhlaa 🙂

Toistakymmentä vuotta sitten katselin läheiseni juhlimisen jälkeistä olotilaa suurena kysymysmerkkinä. Mies oli äreä, hiljainen ja sen näköinen, kuin olisi mennyt mankelin läpi. Hänellä ei ollut kerrottavaa itse juhlista ensimmäistä tuntia pidemmälle, koska muisti oli lakannut toimimasta. Hän ei tarkalleen edes tiennyt, missä oli ollut ja keitä muita oli ollut paikalla. Myöhemmin katselimme kuvia juhlista. Vierelläni istui ihminen, joka katsoi kuvia yhtä ensikertalaisena kuin itsekin olin. Ai, tuollaistako siellä oli. Valitettavasti tämä sama kaava toistui liki joka kerta hänen juhliessaan jotakin. Mietin jo tuolloin, onko hänellä todella noin vaikeaa, kun iloiset hetketkin pitää hukuttaa pullojen ja tölkkien sisältöjen tyhjentämiseen. Vierestä oli kuitenkin mahdotonta opastaa. Tunsin voimakasta avuttomuutta ja sanattomuutta. Joskus jopa syyllistin itseni ajatellen, etten ole osannut suoria hänelle kevyempää polkua elää, ilman prosentteja. Vuodet ovat vierineet noista ajoista mutta mikään ei ole muuttunut hänen tavoissaan juhlia. Syyllisyys on muuttanut pois, mutta ahdistus toisen puolesta on edelleen kämpillä.

Omat viisikymppiseni vietin juuri siten, kun olin ajatellutkin. Halusin juhlia puolenvuosisadan etappia rakkaani kanssa, ilman minkäänlaista vouhotusta. Alustin tulevaa hetkeä niin, että olin täysin hiljaa tulevasta. Vain lähimmät ihmiseni muistivat pyörät vuoteni ja onnekseni hekin onnittelivat minua soittamalla ja tekstiviestein, joten vinkkiäkään mihinkään someen ei tullut. Otin ajoissa töistä viikon vapaata ja katosimme kaikessa hiljaisuudessa kotisaareen. Ostimme lempisyötäviämme, lämmitimme saunan, kävimme pitkällä lenkillä ja iltahämärissä laitoimme kynttilöitä palamaan. Istuimme lähekkäin ja nautimme. Katselimme kuvia vuosikymmenten takaa ja pohdimme, miten olen saavuttanut viisi vuosikymmentä. Miten olen ne elänyt, miten elän nyt ja mitä toiveita on seuraavaksi viideksi kymmenvuosijaksoksi. Ja mikä parasta, voin palata noihin hetkiin vuosien jälkeenkin. Muisti pelaa, mikään ei ole turruttanut tuon juhlan muistoja.

Etapit elämään tulevat muutoinkin kuin juhlien järjestämisien kautta. Jokainen päivä itsessään on juhla. Eräs hyvin vanha mies kertoi, että hänellä on juhla joka ikinen aamu, kun hän silmänsä avaa. Hän kertoi iltaisin rukoilevansa, että saisi nähdä huomisaamun. Ja kun hän sitten herää, hänen rukoukseensa on vastattu. Tämä jos mikä on syy juhlaan. Jokainen askel, jokainen hetki on juhlan arvoinen. Rohkeutta ja viisautta on ottaa hetket vastaan omana itsenään. Huolet eivät huuhtoudu kurkusta alas, eikä juhla juhlistu myöskään tuolla liemellä. Mitä enemmän vuosia muistojeni kalenteriin saan, sitä varmempi olen omasta valinnastani: Kompuroin vain tietoisena siitä, mikä laittoi jalkani solmuun.