Avainsana-arkisto: suru

Elämän pituinen matka

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Luen joskus lehdistä selviytymistarinoita. Sellaisia, joissa ihminen on kohdannut paljon vastoinkäymisiä. Jokaisella on omat taistelunsa. Niissä kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Ihminen käy kyllin syvällä, löytää apua ja saa sisältään voimaa astua eteenpäin. Olen miettinyt noiden tarinoiden jälkeen omaa kriisiäni, johon ei tule loppua. Ei ole sitä apua, vaikka liian syvällä olen ollutkin ja olen yhä. Eikä myöskään tule sisältä voimaa mennä eteenpäin.

Korona aikaan puhutaan uudesta normaalista. Ehkä minullakin on jonkinlainen uusi normaali. Oli vanha normaali ja sitten tuli tämä uusi. Tosin kukaan ei ole antanut minulle ohjeita, miten tästä eteenpäin. Olen joutunut itsekseni soveltamaan elämää ja kokeilemaan, mikä polku vie edes jonnekin päin. Olen tehnyt ratkaisuja. Ratkaisut olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia, jopa lopullisia. Niitä eteenpäin vieviä voisi ehkä verrata sisältäpäin tulevaan voimaan. Mietin kuitenkin, missä on se paljon toitotettu yhteiskunnan apu? Ei sitä ole.

Kun itse kehittelee itselleen uutta elämää trauman jälkeen, on kuin kävelisi heikoilla jäillä. Kepin kanssa kokeilee, mistä voi kulkea. Jos upahtaa sulaan, on itse päästävä sieltä ylös. Apua ei tule mistään. En ole kuitenkaan katkera. Yhteiskunnalla ei vaan ole aikaa minulle, traumani on liian tabu systeemille. Niinpä puolestani olen voimakkaasti ja tietoisesti kääntänyt myös oman selkäni yhteiskunnalle. Näin teki myös tyttäreni, joka haki apua omiin ongelmiinsa yhteiskunnan verkostoista. Hän ei apua saanut. Lopulta viimeisen avunpyynnön jälkeen, kun hänet vastoin tahtoaan kotiutettiin, hän sanoi minulle: Äiti, en tiedä selviänkö. Meni muutama kuukausi ja hän päätti elämänsä.

Lueskeltuani vuosia myöhemmin hänen päiväkirjojaan, niistä tuli esiin selkeästi vahva epäluottamus sosiaalitoimeen, psykiatriseen sairaanhoitoon ja apuihin. Häntä ei otettu tosissaan, vaikka hän pyysi apua. Häntä pompoteltiin ikäänkuin ranskalaisin viivoin olevaa suunnitelmaa paperilla. Minulla on itselläni aivan sama fiilis. Kun selkääni hoidettiin keskussairaalassa, vain fysioterapeutti tuntui kuuntelevan minua. Hänkin oli itselleni entuudestaan tuttu ihminen muissa asioissa. Enemmän kuin selkäni kipu, mieltäni painoi tyttäreni menetys, jota ei siis ole vielä tähän päivään asti mitenkään kanssani terapoitu. Olen henkisesti aivan loppu ja kerroin sen silloiselle hoitavalle lääkärille. Vastaus avunpyyntööni saada levätä oli, että kyllä sinä jaksat. Sain kuitenkin lähetteen ADHD asioissa tutkimuksiin ja sitä kautta piti suruakin alkaa hoitaa. Jälleen tuli eteen se, että keskittymisongelmat olivat tärkeämpiä kuin pyytämäni apu suruun.

Onneksi elämässä on ystäviä. Vaikka he eivät ole ‘alan ammattilaisia’, he ovat mukana ainakin kuunnellen. Olen näiden vuosien varrella jutellut ja kirjoitellut lähimpien ystävieni kanssa paljon. Vierellä on kulkenut myös muita saman asian kokeneita ja heitä, jotka ovat muuten olleet läsnä. Sitten on tietysti myös niitä, jotka eivät vaan osaa asettua kuuntelemaan. He kiusaantuvat asiasta. Ymmärrän heitä. On vaikeaa asettua toisen ahdistukseen, kun asiaa ei ole ikinä itse joutunut miettimään. Sitten on vielä se joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, ovat ensin läsnä ja sitten katoavat. Heidän käytös on minulle arvoitus ja herkkänä ihmisenä sellainen käytös luo pelkotiloja. Enkö olekaan heille riittävä minuna?

Ihmisen matka eteenpäin painava reppu selässä on haaste. Vaikka rakastan fyysisiä haasteita, painitaan henkisen repun kanssa aivan eri mittaluokissa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle todella vaikeita. Eteen on tullut asioita, joista on pitänyt selvitä. Töissä on ollut kiire, lapsillani on ollut erilaisia haasteita arjessaan, äitini tila on ollut ailahtelevainen, koirat ovat sairastaneet paljon ja kaikki muut pikku jutut päälle. Olen ollut voimakkaasti uupunut ja se lisää itsessään jo surun taakkaa. Myös selkä on ollut hankala ja pisteenä i:iin päälle sairastin suht vakavan niveltulehduksen, josta jäi jälkimaininkeja elimistööni. En ole jaksanut blogata, someen kirjoittelen voimakkaasti tunteiden varassa olevia päivityksiä, joista suurimman osan olen poistanut muutama minuutti julkaisun jälkeen.

Katselen merelle. Aistin sen tuoksun, tunnen aaltojen pärskeet ihollani. Syksy saa meren vaahtoamaan, sen pinnan nousut ja laskut näkyvät maisemassa. Ohjaan Marun tyveneen ja katselen joutsenperheen kellumista kiepillä, aamun sarastaessa horisontissa. Minun selviytymiskeinoni. Meri.

Pysähdys

Kävin tapaamassa fyssariani. Tarkoituksena oli miettiä, mitä voin tehdä selkäni hyväksi. Tunnen fysioterapeuttini liki 30 vuoden takaa ajalta, jolloin aloitimme ensimmäisen lapsemme kanssa vauvauinnit. Hänen kanssaan on siis luontevaa jutella. Ja puhe on puolin ja toisin suoraa. Tämä on se tapa, mistä mie pidän jutellessani ammattilaisten kanssa omasta terveydestäni ja sairauksieni hoidoista. Ennen tätä tapaamista oli tehty joukko tutkimuksia ja olin myös tavannut jälleen kipulääkärin. Kipupolilla laitettiin kokeiluun uusia kipulääkkeitä. Kun sitten istahdin fyssarini viereen, kävimme läpi niin labrat, mri kuvat kuin kipulääkkeetkin, unohtamatta selkäni nykytilaa ja suruani.

Fyssarini selitti ja näytti magneettikuvien tulosta. Yliliikkuva selkä on altis välilevypullistumille. Uusimman kuvan perusteella niitä on nyt kaksi alaselässäni ja ne ovat laajoja. Ne pitäisi poistaa leikkaamalla. Alempi on ollut siellä jo kaksi vuotta ja toinenkin, oireiden perusteella, yli puoli vuotta. Akuutit pullistumat tulevat, ovat voimakkaasti oireellisia ja useimmiten paranevat eli vetäytyvät takaisin levolla, tulehduskipulääkkeillä ja oikeanlaisella jumpalla muutamissa viikoissa. Minun tapauksessa ongelmallinen yliliikkuvuus provosoi pullistumia ja niistä on lopulta tullut kroonisia. Itsekseen nuo kaksi eivät siis enää palaudu. Molemmat aiheuttavat minulle oireita. Ajoittain mutta voimakkaasti. Akuutti pullistuma painaa hermoa/hermoja jatkuvasti. Minun selässäni olevat eivät tee sitä jatkuvasti. Ne provosoituvat tietyistä liikkeistä ja yliliikkuva selkä tekee sitä omineen. Se mihin uudempi pullistuma vaikuttaa on työni. Pullistuma on välissä, joka hermottaa etu- ja sisäreisilihaksia. Lihaksissa ei ole voimaa ja niinpä 35 hissittömän rappukäytävän urakoiminen töissä on hyvinkin ongelmallista. Nimenomaa siis rappuja ylöspäin mentäessä. Loput 35 hissillistä rappukäytävää eivät ole niinkään pahoja.

Labrojen suhteen kaikki on hyvin. En itse edes miettinyt, että veriarvoissani voisi olla jotain pielessä. Yhdessä päätimme, että teemme kehonkoostumusmittauksen, kävelytestin ja joukon lihastestejä, jotta voidaan kartoittaa, kuinka paljon selkä ja pullistumat vaikuttavat minuun ja arkeeni. Sekä töissä että vapailla. Se, että tutkiva fysioterapeutti tuntee tutkittavan, on etu. Luonteelleni on tyypillistä periksiantamattomuus ja se, että kestän kipua. Mieheni on usein sanonut, että kukaan toinen ei olisi noissa kivuissa töissä eikä etenkään vielä jatkaisi vapaa-ajallaan liikettä. Fyssarini sanoikin osuvasti, että minun tuntuu-vähän-kipua on toisille en-enää-liiku.

Kävelytestistä tuli erinomainen tulos. Testi tehtiin sairaalan käytävällä kävelemällä kuusi minuuttia niin reippaasti kuin pystyi. Sanonpa suoraan, että esim urheilukentällä tulos olisi ollut paljon parempi. Käytävällä kävellessä piti suuntaa vaihtaa 36 metrin välein. Piti väistellä muita potilaita, sairaalahenkilökuntaa ym kapeassa tilassa. Fyssarini piti kirjaa tuntemuksista ja seurasi askellustani, lonkan asentoa, kokonaisasentoa ym. Käveltyäni 1,5 minuuttia kipu selässä alkoi. Vauhti ei hidastunut mutta ammattilaisen silmään pisti asennon vaihtuminen. Vajaassa puolessa välissä reisilihaksista lähti voimat. Meno jatkui sitkeyteni ansioista mutta selkeät merkit saatiin ylös, ettei olotila todellakaan ole normaali edes tasamaalla kävellessä.

Kehonkoostumusmittauksen tulos oli mainio. Ei liikaa rasvaa, lihaksia sen sijaan reippaasti. Sisäelinrasvan määrä olematon. Hassua oli, että vasen käteni on vahvempi/lihasmassaltaan isompi kuin oikea. Olen siis oikeakätinen. Jaloissa lihasmassan osuudet olivat tasaiset. Lihaskuntotesteissä suurinta osaa näytteli selkäni. Tehtiin staattinen pito 5 kg:n painolla käsille. Testi keskeytyi hyvinkin pian selän kipuun. Sitten molemmille käsille erikseen 5 kg:n painoilla nostot olkavarren tasolta ylös. Vasen käteni lakkasi toimimasta vanhan olkapäävamman takia ensin, sitten oikea lopetti toiminnan selän kipujen yltyessä. Kyykyt oli paras osuus mutta siinäkin kipu ja lihasten voimien katoaminen tekivät testiin onnettoman lopun. Yhdellä jalalla seisominen keskeytyi myös samasta syystä.Vakavin ja minua pysäyttävin testi oli vatsalihasten rutistus. Selkämakuuasennosta apurin pitäessä nilkoista kiinni, jalat koukussa, istumaan nousu. En noussut ensimmäistäkään kertaa, en edes kymmentä senttiä irti lattiasta. Vatsalihasten puute ei ollut tässä syynä. Selkäni ei kestänyt nousta ylös.

Palasimme huoneeseen ja purkasimme tilannetta. Huolestuttavaa millaisilla tuloksilla teen fyysistä työtä. Ei siis siksi huolestuttavaa, etten olisi varsinaisesti työkuntoinen. Lihaksia on vaikka muille jakaa ja fyysinen kuntoni on huippu. Mutta. Selän tilanne aiheuttaa minulle koko työyön voimakasta kipua, jonka kuitenkin kivunsietoni kompensoi yhdessä vahvan periksiantamattomuuteni takia. Kakku ei kuitenkaan ole koristeltu vielä loppuun. Pitkäaikaisen fyysisen kivun lisäksi sisälläni asuu menetyksestä johtuva voimakas suru, ahdistus ja henkinen tuska. Ollaan yhtälössä, josta ei saada tulosta ilman toimenpiteitä. Fyssarini tietää, mistä narusta vetää. Hän sanoo nuo sanat, jotka laittoivat minut ajattelmaan. Ajattelemaan eteenpäin, ajattelemaan itseäni ja sitä kautta perhettäni. Ole rohkea, pysähdy, ennenkuin törmäät seinään ja sinut pysäytetään hallitsemattomasti.

Kivun kierre on vaikea. Töissä ollessani hoidan työni hyvin. Minuun kuitenkin koskee enemmän tai vähemmän koko vuoroni ajan. Kun lopetan työt ja menen ensin citykotiin ja sieltä sitten saarikotiin, liike jatkuu ja kipu pysyy vakaana. Kun lopulta pysähdyn syödäkseni ja käydäkseni nukkumaan, kiputaso nousee sietämättömäksi. Otan kipulääkkeen, jotta kykenen nukkumaan. Ilman sitä en nuku. Kipulääke pitää minut unessa luonnottoman pitkään ja kun herään, en pääse sängystä ylös. Mieheni pukee minulle vaatteita ja lähden liikkeelle hitaasti. Vapailla tilanne on myös vaikea. Liikun koirieni kanssa monipuolisesti ja mantereella ollessani käyn uimassa. Pystyn ottamaan illasta kipulääkken, kun ei ole töihin menoa. Mutta sama ongelma toistuu taas. Aamulla en pääse sängystä ylös ja viuhahtelen ulos Wilman kanssa. Talvella se on hieman viluinen koiranpissityskeikka… En siis kykene nukkumaan ilman kipulääkettä, syön mitä sattuu, itken paljon, olen tuskainen.

Tälle on saatava nyt loppu, ennenkuin pumppuni sanoo sopimuksen irti tai selkäni kömähtää liikkumattomaksi. Tarvitaan lepoa, vaikka töitäni rakastankin. Tarvitaan aikaa, jotta toisenlainen lääke alkaa purra ja kykenen aloittamaan fyysiset harjoitteet vahvistaakseni selän ja vatsan pienen pieniä tukilihaksia selkäni avuksi. Tarvitaan pysähdys, suruterapiaa ja etenkin sitä omaehtoista liikkumista, kivun sallimissa rajoissa. Ensin tokaisin, että juu, mullahan alkaa sunnuntaina loma, kolme viikkoa. Sehän tulee nyt sopivasti kohdalle. Fyssarini katsoi minua pitkään, pyöritteli päätään ja sanoi, että hei, nyt ei ole kyse kolmesta viikosta. Minulla ei ole burnouttia, en tarvitse masennuslääkkeitä, minun työkyvyssäni ei ole ongelmia. Minulla on kivun kierre, jonka katkaisuun, hoitoon ja elämän uudelleen rakentamiseen menee kuukausia. Kuukausia? Pysähdys? Omaehtoinen, kivun sanelema liikkuminen? Surun tapaaminen kasvokkain? Lepo?

Tämä ei ole helppoa. Rakastan työtäni, liikkumista öisin. Saan tehdä sitä, missä olen hyvä. Autan muilla piireillä mieluusti, sillä olen nopea jakaja ja minulla jää aikaa auttaa omien piirieni jälkeen. Pahaa mieltä aiheuttaa ajatus, että jätän työkamuni ja yöesimieheni pulaan olemalla sairaslomalla. Töihin meno ja siellä oleminen ovat turvallinen rutiini. Tunnen olevani tarpeellinen. Helposti, niin helposti aletaan osoittamaan sormella, että jää kokonaan sitten pois, kun kerta et kykene töihin. Jos osaisin, kertoisin esimiehelleni, mistä on kyse. Mikä on se syvä syy siihen, että mun on pakko ajatella nyt itseäni. Minulla ei ole sanoja, koska olen kiltti ja koetan myötäillä aina työn tarpeita. Kuitenkin. Mun on saatava itseni henkisesti tasapainoon surun kanssa ja saatava kipu sairasloman aikana turrutettua lääkkein niin, että kykenen voimistamaan lihaksistoani pitääkseni kivun jatkossa vaimeampana. Ja kun lihakset tukevat selkää, yliliikkuvuuden aiheuttamat pullistumien ja nikamasiirtymien riskit vähenevät. Kaikki selkäni ongelmat eivät tietenkään poistu treenatuilla tukilihaksilla. Oiennut lordoosi on ja pysyy. Myös alkanut nivelrikko pysyy, joskaan toivottavasti ei pahene.

Kaiken tämän pitkähkön blogikirjoituksen jälkeen totean, että lopulta, lopulta kaikkein tärkeintä on, että ihminen jaksaa henkisesti hyvin. Kun päänuppi on balanssissa, kestää, jaksaa ja ymmärtää hoitaa fysiikkansa, työnsä, ihmissuhteensa, elämänsä. Minun päänuppi elää vielä vahvasti menneisyydessä. Tarvitsen nyt aikaa, lepoa ja voimia työstää suruani. Kahdeksan vuotta se on ollut sisälläni. Tuska, kaipuu, suru, usvainen elämä. Tunnen tarvetta auttaa. Autan, kun saan järjestettyä sydämeni.

Askel, askeleet, elämä

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksiani. Niistä heijastuu ajatuksiani surusta, lapsista, urheilusta, kivusta, luonnosta jne. Jokaisessa blogissa on pieni siivu myös positiivisuutta, aiheesta riippumatta. Luin uudelleen ja uudelleen, kunnes aloin miettiä, millaista kuvaa annan ulospäin tilanteestani.

Elän etä-äitinä saaressa. Käyn öisin töissä ja kuljen työmatkat suurimman osan vuotta omalla veneellä. Talviaikaan sitten kuljen yhteysaluksella, aikatauluihin sidottuna. Vierelläni on mieheni, joka tekee samaa työtä kuin minäkin. Olemme tiiviisti yhdessä, ja paljolti juuri miehestäni on kiinni, että ylipäätään olen. On päiviä, jolloin hänellä on asioita mantereella. Silloin kuljen kotiin yksin.

Pidän hyvin yksinkertaisesta, askeettisesta elämästäni. En halua nähdä ihmisiä, se ahdistaa minua. Tämä ei johdu niistä ihmisistä vaan itsestäni. Tyttäreni kuoleman jälkeen kaikki ns tavallinen elämä on ollut minulle liikaa. Kun näen äidin pienen tyttärensä kanssa, surun paino on liikaa voimilleni. Kun näen nuorisojoukon, mopoilla päristeleviä tai kaupankulmalla maleksivia ihmisiä, ahdistun. Konserteissa, jalkapallomatseissa, kaupassa, jopa uimalan täydessä altaassa, menen paniikkiin. Haluan ulos, kauas pois, hiljaisuuteen.

Ennen Mariannen kuolemaa elin muiden silmissä tavallista perhe-elämää. Minulla oli mies, lapset, koirat, työ ja harrastukset. Elämä kulki ylös ja alas, niinkuin kaikilla. Huominen oli olemassa. Suunnittelin, kävin töissä ja juoksemassa, touhusin poikien kanssa, juttelin/tapailin tytärtäni ja vanhinta poikaani, jotka olivat jo omissa kodeissaan. Kuitenkaan, siinäkään vaiheessa elämääni, ei kaikki ollut niinkuin ulospäin näytti. Elin jatkuvassa pelossa. Pelossa menettää. Tyttäreni oli yrittänyt jo kolmesti itsemurhaa. Joka päivä, jokainen tunti ja sekunti, olin varuillani. Pidempi hiljaisuus tyttäreni suunnalta sai minut huolestuneeksi. Ei siten huolestuneeksi, että olisin miettinyt, että missähän hän on tai mitähän hän nyt tekee. Vaan huolestuneeksi siitä, onko hän enää elossa. Mietin siis vuosikausia joka päivä, onko lapseni elossa.

Tämä jätti minuun jäljet. Kun sitten tuli eteen se viimeinen puhelu, viesti siitä, ettei häntä enää ollut, kaikki tuo vuosien pelko iski päin kasvojani, ja kovaa. Kaikki se arki, joka oli maalattu siihen mennessä tavalliseksi paperille, paloi tuskan tulessa hiileksi. Ihmiset, autot, talot, äänet, nauru, ilo, kaupassakäynnit, harrastukset, elämän pienet murheet. Kaikki katosivat. Niiden tilalle tuli mustaa. Ei ollut huomenta, ei ollut hyvää yötä. Ei ollut kiirettä, ei ollut huomista. Ei ollut aikaa, ei ollut nälkä, ei jano, ei ollut ihmissuhteita. Oli vain mustaa. Hoidin pojat, hoidin työni, hoidin koirat. Kaikki muu jäi. Ihmissuhteet, mieheni, minä itse.

Aikaa kului. Suru jäi minuun asumaan. Myös sen kumppanit tuska ja ahdistus jäivät. Huomasin, etten ole enää onnellinen ihmisten seassa. Heistä heijaistui silmiini vain tavallinen arki, tavalliset huolet, ja huolettomuus. Ihmiset ympärilläni elivät kuin kaikki jatkuisi ja jatkuisi loputtomiin. En kyennyt enää elämään niin, en menettämisen jälkeen. Erosin silloisesta miehestäni ja muutin saareen kokonaan koirieni kanssa. Rinnalleni astui uusi ihminen. Hänen hiljainen, luonnonläheinen ja vaatimaton luonteensa piti minut hengissä. Samoin minut piti hengissä minun poikani. Ja koirani.

Vieressäni on vuosia ennen surua kulkenut toinen voimakaasti minuun vaikuttava asia. Kipu. Senkään kanssa eläminen ei ole sellaista, mitä olen antanut ulospäin ymmärtää. Kipu hallitsee. Kipu ei ole kevennetty vitsi eikä se missään vaiheessa ole positiivinen lause blogin lopussa. Minulla on tiivis hoitosuhde sairaalan kipupoliklinikalle. Inhoan lääkkeitä. Ne tekevät olon tokkuraiseksi. En voi ottaa kovia kipulääkkeitä ollessani töissä, joten silloin elän kivun kanssa. Työnantajalle en tätä ole hirveästi mainostanut. Minuun sattuu kokoajan mutta teen silti työni mukisematta, tunnollisesti, tarkasti ja nopeasti. Minua ei voida viskata pellolle kipuni takia, sillä en ole tähän päivään asti ollut ensimmäistäkään yötä sairaslomalla kipuni takia. Vaikka aihetta olisi kyllä ollut.

Kun herään vapaayöni jälkeen kipulääketokkurassa sängystä, tarvitsen aikaa, että pääsen jaloilleni. Kun makaan yli kolme tuntia paikoillani (kipulääkkeet pitävät minut unessa luonnottomasti jopa 6-8 tuntia), selkä jäykistyy ja kipu on rumasti sanottuna helvettiä. En saa puettua päälleni yksin. Köpötän Wilman kanssa ulos ja teen varovaisesti hentoja venytysliikkeitä, kivun sallimissa rajoissa. Pääni on sekaisin monta tuntia heräämisen jälkeenkin. Silti koetan tehdä asioita, joita tekisin ilman tokkuraista oloakin. Kaikki onnistuu, mutta erittäin hitaasti. Siksikin, haluan olla poissa ihmisten silmistä. En todellakaan ole liikkuvan, elinvoimaisen ja iloisen näköinen tyyppi kovien opioidien nauttimisen jälkeen. Enkä kykenisi minkäänlaiseen kommunikointiin. Olisin hyvin flegmaattinen, poissaoleva, jopa tyly toisten silmissä. En elä toisten mielipiteiden mukaan mutten myöskään halua olla loukkaava, joten parempi olla kaukana, kaukana ihmisistä.

Miten päätän tämänkertaisen blogini? Johonkin mieltä nostattavaan positiiviseen lauseeseen vai siihen toteamukseen, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka määrittelevät minut: suru ja kipu. Elän elämääni eteenpäin, joka sinänsä on jo ihme. Mutta miten sitä elän, sitä voi jokainen mielessänsä pohtia. Kuljen omissa ajatuksissani, joka hetki mietin tytärtäni. Minuun koskee. Välillä taustakipu humisee hyvin vaimeasti enkä rekisteröi sitä mitenkään, välillä vääntelehdin kovasta kivusta, enkä kykene tekemään mitään. En istu, en makaa, en liiku, en seiso, en pue päälleni, en nuku. Mie vaan olen yhtä kuin kipu. Mie olen saanut tällaiset kortit elämääni. En tiedä enää, mitä on kivuttomuus ja mitä on elämä, kun kaikki lapset ovat. Tiedän vaan, että on askel, jonka otan. Siihen askeleeseen kuuluvat suru, kipu ja minun perhe. Ja se askel voi olla eteen-, sivulle tai taaksepäin.

Siemen, seitti ja merenaallot

Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.

Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.

Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?

Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.

Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.

Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan.  Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.

Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.

Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.

Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.

Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.

Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.

Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.

Reppuselässäni on kipu

En ole unohtanut enkä hylännyt bloggaamista. Minulla on ollut kovankivunvaihe päällä enkä ole kyennyt istumaan koneella. Kipuvaihe on tällä kertaa pitkä, se jatkuu yhä mutta sinnittelen nyt yhden blogin verran tekstiä, sillä ajatukseni raivoavat päässä, kun ne eivät pääse ulos. Ja se on lähes yhtä kivuliasta kuin selkäkipu.

Äitini, joka on liki 90-vuotias, kärsi kovista lonkan alueen kivuista pitkään. Hän on sen sukupolven edustajia, jotka eivät valita vaan tekevät. Sisarusparvena pohdimme tilannetta ja tsemppasimme äitiä menemään lääkäriin. Lopulta äiti suostui lähtemään vastaanotolle, kun pelkkä kävely kotona oli sietämätöntä. Äidillä todettiin paha nivelrikko lonkassa ja edessä oli tekonivelen laitto. Kaikki sujui lopulta hyvin, vaikka olimme hyvin hermostuneita. Hermostuneita siksi, että äidillä on jo ikää mutta vielä enemmän siksi, että äiti haluaa jatkuvasti puuhata ja liikkua. Liian nopea liikkeellelähtö leikkauksen jälkeen ei ole hyväksi. Tällä tarkoitan nimenomaa erilaisia puuhia kotona, jotka vaativat akrobatiaa. Toipilasaika meni onneksemme kuitenkin hyvin, äiti on voimissaan.

Kun äiti odotteli leikkausta, hän soitteli minulle usein ja sanoi, että eniten häntä potuttaa se, ettei saa tehtyä mitään. Kipu rajoitti siis hänen arkeaan. Kerran hän itki puhelimessa todeten, ettei hän ole enää mistään kotoisin, kun ei saa kahta lakanaa narulle kuivumaan ja villakoirat juoksevat pitkin taloa. Ymmärrän äitiä todella hyvin. Minua itseäni potuttaa myös kovan kivun asettuessa selkään, kun normaali oleminen on mahdotonta. En pysty lievässäkään kivussa istumaan pitkään mutta kovan kivun aikana en istu oikeastaan ollenkaan. Myös seisominen on vaikeaa, makaamisesta puhumattakaan. Pieni liike on siedettävintä mutta ei suinkaan kivutonta sekään.

Minulle läheinen kipuystäväni on ollut todella tärkeä henkinen tuki. Hän taistelee omien kipujensa kanssa, jotka lähes identtisesti peilaavat samoilla alueille kehoissamme. Hän ymmärtää tuskaisuuteni. Tämä on kirjaimellisesti selkävoitto kivun kanssa painiessa. Se, että on joku, joka tietää, mitä se on, kun ei pysty tekemään mitään kivutta. Sitkeästi olen ollut töissä. Hän ymmärtää senkin, vaikka lempeästi kritisoikin jääräpäisyyttäni. Myös mieheni on mukana tuskassani, ymmärtäen ja hänen rauhallinen ote tilanteeseen helpottaa minua.

Olen kulkenut pitkän tien selkäkipuni kanssa. Ensimmäisen kerran tiemme kohtasivat 25 vuotta sitten. Silloin, alle 3-kymppisenä, selkäkipu oli kirous arjessa. Lapset olivat pieniä, heidän kanssa oli jaksettava, koski tai ei. Silloin tutustuin erilaisiin lääkkeisiin, fysioterapia jumppiin, magneettilaitteissa vietettyihin hetkiin, tens-laitteeseen ja suureen kirjoon erilaisia lääkäreitä. Vierailin asiakkaana sairaalassa monilla poliklinikoilla. Kun lopulta löysin itseni kuntoutuspuolen polilta, lääkäri tokaisi minulle, katsottuaan potilaskertomuksiani, että sinuahan on liikuteltu pitkin ja poikin sairaalaa. Huumori jaksoi silloin vielä nostaa päätään ja tokaisin takaisin, että juu, enää taitaa olla lastentautienpolilla käymättä.

Eilen ympyrä osittain sulkeutui, kun istuin tai oikeammin käppäilin tuskaisena, sairaalan kuntoutuslääkärin vastaanottohuoneessa. Olin odottanut tätä tapaamista pitkään enkä joutunut pettymään. Vihdoin minut otettiin kokonaisuutena potilaaksi. Kuntoutuspuolen yksikkössä työikäistä potilasta autetaan niin arjessa- kuin työssäjaksamisessa ja yhdessä etsitään jokaiselle henkilökohtaisesti sopiva hoitomuoto, jotta saataisiin arjesta kivuttomampi ja työvuosia lisää. Lääkäri oli miellyttävä, tarkka ja osasi nimenomaa kuunnella. Ennen lääkärin tapaamista juttelin hoitajan kanssa, joka oli kyllä täysi kymppi. Hassuinta mutta jälkikäteen todella viisasta ja huomaavaista oli se tuolien määrä hoitajan huoneessa. Hän sanoi, että vaihda vaan tuolia tarvittaessa ja kokeile, missä voisi olla paras istahtaa, edes viisi minuuttia. Hoitajan tapaaminen kesti tunnin.

Kipu ei ole hellittänyt. Öisin, kellon hälyyttäessä 0:30, vaihdan työvaatteet päälle. Sukkien ja kenkien laittaminen kestää pitkään. Oikaisen itseäni joka vaatekappaleen jälkeen ja jatkan sitten seuraavaan. Pyörällä en ole reiluun viikkoon pystynyt ajamaan, joten on tyydyttävä kulkemaan autolla. Töissä painavien lehtinippujen lastaaminen työautoon on kivuliasta mutta olen vielä selvinnyt siitä. Kun lähden ajamaan kohti piirejäni, penkinlämmitin tuo helpotusta kipuun. Yllättäen hissittömät rappukäytävät ovat helpompia selälle kuin hissilliset. Seisominen hissiä odottaessa on tuskallista, samoin hississä matkustaminen. Joudun keskittymään 110 prosenttisesti koko kolmituntisen rupeaman selkääni. Liike ei saa pysähtyä. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun sätin kipua töissä. Aika rumaa tekstiä olisi kuunneltavaksi. En oikein tiedä, onko kivulla korvissa tulpat, kun se ei ota itseensä. Se jurputtaa reppuselässäni koko työvuoron. Ja pysyy siellä mokoma koko päivän vielä päälle.

Miksen sitten jää sairaslomalle? Tätä kysyi myös lääkärini eilen. Kerroin hänelle syyn siihen. Koska olen vielä kipeämpi vapaalla. Töissä ollessani on liike, ja makaaminen petissä sitä ennen ja sen jälkeen on lyhytaikaista. Jos olisin sairaslomalla, pystyisin ottamaan kipulääkkeen ja makasin sen turvin 6-8 tuntia paikoillani. Sen jälkeen tuska on niin hirveää, etten pääse ylös edes petistä. Heitin myös vastakysymyksen lääkärille. Parantaako sairasloma selkäkivun? Ei, hän vastasi. Niin. Siksi en näe mitään mieltä olla pois töistä.

Mikä sitten tuo helpotusta selkään? Tieto ja sitä kautta tehokas hoito. Niinpä sain aimo tukun odotettavaa lähiviikkoina. Labroja, kuvauksia, kipulääkärin tapaaminen. Ja koska ihminen on niin kokonaisuus, sain vihdoin lisätutkimuksia ADHD asiassa ja pisteenä kaikelle, suruani aletaan vihdoin viipaloina paloiksi, jotka on helpompi kattaa sydämen ruokapöytään.

Loppuinformaatio: Kirjoitin tätä blogia liki kaksi tuntia. En siksi, etteivät ajatukseni olisi osanneet reittiä sormiani pitkin ruudulle. Vaan siksi, että jouduin vähän väliä nousemaan tuolilta ylös ja kävelemään hetken. Kipu on vihulainen. Kipu tahdittaa kaikkea tekemisiäni.

Tikarisateessa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Tavoittele

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Oot sie tällä planeetalla?

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.