Avainsana-arkisto: Tavoitteet

Laatikoita ja normeja

Vastaa

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Suunnitelmat

Vastaa

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Suklaa on hyvää

Vastaa

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.

Muuttunut tarkoitus

Vastaa

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.

Min vän är min brygga

Vastaa

Ystäväni Ruotsista on jälleen käymässä Suomessa. Olen niin iloinen, kun näemme nykyään niin usein. Tämä on siis hänen kolmas reissunsa kotikaupunkiini neljän kuukauden sisällä. Hän on aurinko ja hänen tekemisensä inspiroivat minua. Tällä kertaa hän osallistui nuorimman koiransa kanssa saksanpaimenkoirien päänäyttelyyn Hyvinkäällä. Minun piti lähteä sinne mukaan mutta selkäni päätti kipuilla niin kovaa, että olin tuomittu jäämään kotikatsomoon. Ystäväni koira menestyi hienosti näyttelyssä. Se voitti oman luokkansa.

Karmakollen’s Hero – ystäväni komea saksanpaimenkoirauros 🙂

Innostun todella helposti. Se on sekä siunaus että taakka. Innostuneena olen usein hyvin intensiivisesti kiinni innostuksen kohteessa, unohtaen normaalin arjen. Olen kuullut, että jotkut ADHD ihmiset tekevät impulssiivisuudessaan järjettömiä ostoksia. Minulla tätä ongelmaa ei ole. Ehkä se johtuu siitä, etten ole missään määrin shoppailija. Mutta tämä intoilu kohdallani on verrattavissa järjettömiin osteluihin. Ja kun vielä saan lisäpontta ystävistäni, jotka sytyttävät minut, olen ajoittain hallitsemattomassa tilassa.

Innostukseni ovat kuin auringonsäteitä pilvien lomassa. Ne sinkoilevat sinne tänne luoden valoa.

Innostuksen aikana olen sokea, kuuro ja tietämätön ympärilläni kulkevasta normaalista elämästä. Ajatus jyskyttää vain kohti päämäärää, joka saattaa olla oikeastaan hyvinkin kaukainen, jopa mahdoton saavuttaa. Tila on verrattavissa lapsen odotukseen jouluna. Ruoka ei maistu, nukkumisesta ei tule mitään, kaikki ajatteluelimen synapsit ovat kohdistuneet tavoittelemaan maalia. Koko elimistön voimavarapankki on suunnattu käytettäväksi vain tuota yhtä kohdetta varten. Tuo energia on niin suuri, että jos sen saisi vangituksi ja ohjatuksi johonkin järkevään, voisin olla vaikka mitä isona.

Ystävyys ja kumppanuus ovat kuitenkin vielä suurempia voimia. Sillä kun innostus saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa, edessä on lyhyen tasaisen vaiheen jälkeen yhtä voimakas alamäki kohti normaalia kaaosta ajatteluelimissä. Tavoite puuroutuu, normaalit asiat palaavat käyttötyökaluiksi ja tavoitetta pystyy tarkastelemaan etäämmältä. Tässä vaiheessa ystävien tuki ja kumppanin hellä mutta päättäväinen ohjaus ovat kultaakin kalliimpia. Minulla on se onni, että läheiseni ymmärtävät luonteeni nousut ja laskut. He ovat valmiina luovimaan minut taas satamaan. Hinaajat ovat tärkeitä aluksia meriliikenteessä. Luotettava, käsvivällinen ja hellä mies on satamani superhinaaja. Ja ystäväni laitureita, joihin kiinnityn.

Rakkauteni – mieheni – turvallinen ja luotettava hinaaja, joka saattelee minut matkaan ja takaisin, kulkien lähelläni.

Haluaisin joskus kyetä tekemään tavoitteita, joiden luo matkaaminen olisi maltillista. Nuorempana oli voimia riekkua niitä kohti. Ei haitannut, vaikka olin täysin irti maasta. Kun ei ollut perhettä, oli mahdollisuus olla mahdoton. Vanhempani ja sisarukseni olivat tottuneet intoiluuni. Nuorempana saavutinkin paljon asettamistani tavoitteista. Olen pohtinut niitä ja todennut, että silloin ei ollut muita velvoitteita, kun hillua pöllönä kohti älyvapaita ja suuriakin maaleja. Ja oli terveyttä repiä itsensä fyysisesti äärirajoille. Vanheneminen tuo haasteita ADHD moottorille. Toisaalta, kaaoksesta huolimatta, olen oppinut kuitenkin jotain. Enää en putoa niin korkealta, kuin nuorempana, jos en saavuta jotain.

Ystäväni palaa Ruotsiin parin päivän päästä. Meillä on kuitenkin yhteinen historia vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien, paljon yhteisiä juttuja nykypäivässä ja niin… nyt myös yhteinen tavoite. Tämä tavoite on saavuttevissa maltillisesti, sillä ystäväni auttaa minua etenemään sitä kohti kaahailematta. Odotan sitä kuitenkin melko malttamattomasti. Omassa kaaoksessani. Målet är att uppnå mål. Allt annat är värdelöst.

Tavoittele

Vastaa

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Lupauksiako?

Vastaa

Joulu tuli ja meni, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään suurempaa ähkyä ei tullut, vaikka syötyä tuli hyvin. Joulu saaressa on hiljainen ja yhtä hiljainen on vuoden vaihtuminen. Pinnistimme oikein kuuloamme ja koetimme uudenvuodenaattona kuulla rakettien pauketta. Emme onnistuneet. Myöskään näköelimillämme emme havainneet yhtään rakettia. Kysyin pojiltani, jotka viettivät vuodenvaihteen mantereella, paukkuiko siellä raketit ja vastaus oli ‘kyllä, muutamia’. Vaikka kotikaupunkimme säästi menoissa ja oli ilotulittamatta, yksityiset jaksoivat siis paukutella. Tosin kovan etelämyrskyn takia viranomaiset kehoittivat olla ampumatta raketteja taivaalle. Ehkäpä varoitus otettiin kuuleviin korviin?

Valoa tuova lyhty ja hiljainen metsä. Siinä on saariston vuodenvaihde 2018-2019.

Aapeli myrsky myllersi sitten vuoden toisena päivänä hirmumyrskylukemissa, etenkin läntisen Suomen merialueilla. Täällä Suomenlahdenpohjukassa puhalsi kovimmillaan puuskat 22 m/s. Kaukana siis 40 m/s puuskista, jotka kaatoivat mm. Ahvenanmaalla metsää kuin heinää ja siirtelivät henkilöautoja pitkin pellon reunoja. Tuon myrskyn tuhoja raivataan edelleen. Luonto ylitti jälleen ihmisen käsityskyvyn voimillaan. Uutisvirtaa kuunnellessani mietin, kuinka pieni ihminen onkaan meren ja tuulen voimien äärellä.

Noita asioita miettiessäni, pohdin myös uudenvuodenlupauksia. En ole kovin hyvä niitä tekemään ja vielä huonompi niitä pitämään. Kuitenkin tuli mieleeni eräs asia, jota voisi kokeilla koko tämän vuoden. Kokeilla siten, etten ota paineita siitä, jos lupaus ei joka päivä toteudukaan. Luin pienen kolumnin lehdestä, joka käsitteli ilon ja hyvänmielen antamista ja saamista. Siinä kirjoittaja oli kahvilaan tullessaan yllättynyt iloisesti, kun edellinen asiakas oli maksanut hänen kahvinsa valmiiksi. Tuo pyyteetön teko sai kirjoittajan tuntemaan aitoa iloa. Pyyteetön siksi, ettei kahvinsa ilmaiseksi saanut jäänyt velkaa kiitollisuudestaan. Eihän hän voinut osoittaa sitä antajalleen, sillä antaja jäi anonyymiksi. Mietin sitten kohdallani, miten osaisin ja voisin jakaa tuollaista iloa omalla kohdallani. Päätin, tai lupasin, ihan miten jokainen sanat mieltää, jakaa iloa vuoden jokaisena päivänä jotenkin. Koska tiedän omat heikkouteni asioiden täytäntöönpanossa, järkeilin, että riittää, kun saan iloa aikaiseksi edes viikottain.

Ilonjakamislupaus alkoi sitten heti toisena päivänä tammikuuta. En ollut nähnyt siskoani moneen vuoteen. Kirjoiteltu kyllä on tekstareita ja soiteltukin mutta välimatkan takia emme ole päässeet näkemään toisiamme pitkään, pitkään aikaan. Siskoni tulikin sitten käymään poikansa kanssa äidin luona ja sovittiin, että tullaan käymään samaan aikaan. Aito ilo oli molemmin puolista, kun sitten istuimme saman pöydän ääressä ja höpöttelimme pari tuntia. Jatkoin iloasiaa lauantaina 5. päivä, kun poikani tuli käymään tänne saareen luokseni. Tein hänelle hänen lempiruokaansa ja tunsin, miten poika nautti. Tämäkin ilo oli voimakkaasti molemminpuolista. Tänään aamulla, pakkasen vielä paukkuessa, jaoin iloa pikkulinnuille ja ripusteltiin uusia muhkeita talipalloja puidenoksille. Ja kas kummaa, ilo ei suinkaan ollut yksipuolista. Kun antaa, niin saa. Itsekin.

Olen pitänyt vuodesta 1984 asti urheilupäiväkirjaa. Kirja on muokkaantunut vuosikymmenten aikana kokoajan, palvellen yhä paremmin ja paremmin tarpeitani. Yhden asian olen kuitenkin säilyttänyt nämä 35 vuotta ja se on vuoden vaihtuessa tekemäni yhteenveto liikkumisesta. Joka vuoden alussa teen tavoitteet. Ne koskevat nykyään kuutta eri lajia. Seuraan tavoitteiden saavuttamista viikoittain tekemässäni välitavoite laskelmissa. Näin mikään tavoite ei pääse karkaamaan sen takia, etten tiedä, missä kilometrimäärissä kuljen missäkin kohtaa vuotta. Ja vuoden lopulla sitten teen yhteenvedon ja katson, mikä laji pääsi tavoitteeseen, mikä mahdollisesti ylitti sen ja mikä jäi vajaaksi. Näiden tulosten perusteella teen taas uuden tavoitteen vuoden vaihtuessa. Ehkä tämä 35 vuotta jatkunut traditio on jonkinasteinen kestolupaus itselleni. Liikkuminen on minulle helppoa mutta haastavaa teen siitä itselleni asettamien tavoitteiden kautta. Lupaus sekin.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää alkanutta vuotta 2019. Tärkeintä ei ole lupausten tekeminen vaan 365 päivän mittainen matka iloineen ja suruineen. Olemme jälleen vuoden lopulla monta, monta kokemusta rikkaampia. Ehkäpä jollekulle on myös tavoitteiden saavuttamisen hetki silloin.