Avainsana-arkisto: menneisyys

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Pienilapioinen ja ämpärillinen

Hiekkalaatikolla istuu kaksi tenavaa. Toisella on pieni lapio, jonka avulla syntyy upeita hiekkakakkuja. Toisella on myös lapio. Ja uutuuttaan hohtava ämpäri. Hiekkakakkuja syntyy näidenkin avulla mutta ne eivät miellytä tekijäänsä. Ämpärillinen tenava katselee välillä pienilapioisen tenavan teelmiä ja kääntyy sitten tekemään omiaan. Lopulta ämpärillinen saa tarpeekseen. Hän nousee ylös, potkaisee rikki pienilapioisen suurimman hiekkakakun, huutaa olet pöhkö ja lähtee tavaroineen pois.

Hiekkalaatikkoleikit 🙂

Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kummankaan sen enempää muistamatta lapsuuden hiekkalaatikkoepisodia, nämä tenavat ovat nuoria aikuisia. He ovat ehkä käyneet samaa ala- ja yläkoulua. Joka tapauksessa heidän tiensä ovat olleet yhteneväisiä ja heistä on tullut kamuja, jopa ystäviä keskenään. Kun ämpärilliselle tulee huolia, pienilapioinen on tukemassa ystäväänsä. Ja toisinpäin. Lopulta kuitenkin käy niin, että pienilapioinen sairastuu vakavasti. Ämpärillinen käy katsomassa ystäväänsä sairaalassa. Samaan aikaan paikalla on lääkäri, joka ilmoittaa, että pienilapioinen kyllä selviää mutta tarvitsee jatkuvaa apua vielä viikkoja toipilaskaudella. Ämpärillinen raivostuu ja tempaisee lääkärin kaulasta stetoskoopin ja heittää sen seinään. Ämpärillinen poistuu paikalta.

Miksi on niin vaikeaa antaa toisten loistaa? Miksi on niin vaikeaa kohdata vastoinkäymisiä? Miksi on niin vaikeaa astua eteenpäin, mutta kuitenkin muistaa menneisyys? Eletty elämä, joka sisältää paljon yhteisiä muistoja. Kun tuo elämä muuttuu, tuntuu olevan yhtä vaikeaa sopeutua siihen. Ja vielä vaikeampaa pitää yhteyttä häneen, joka on poistunut arjesta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka pitävät yhteyttä kanssakulkijoihin, jotka ovat antaneet palan itsestään heille. Veljeni on oiva esimerkki tällaisesta ihmisestä. Ihmiset menneisyydestä tuntevat meidät usein paremmin kuin me itse. Kun tarvitsemme apua, he ovat usein niitä, jotka tietävät, miltä kantilta on parasta tukea antaa.

Ystävyydessä, parisuhteessa, sisarusparvessa tai missä tahansa suhteessa, jossa kaksi ihmistä toimii vuorovaikuttaen toistensa elämään kulkee mukana eräs hengenheimolainen. Kunnioitus. Me kun ollaan erilaisia, vaikka samassa puussa roikutaankin, ollen oksia, runkoa, juuria, kokonaisuutta. Hyvinä aikoina on helppo olla kiltti, huomaavainen ja ymmärtää. On jokin, mikä yhdistää. On jokin, minkä eteen valetaan yhteistä veistosta, yhteiselle jalustalle. Toisen mielipide on tärkeä. Opitaan kunnioittamaan sitä ja yhdistämään erilaiset arvot yhteiseksi paketiksi, kumpaakaan loukkaamatta.

Minne kunnioitus, välittäminen, kiltteys ja ymmärrys katoavat, kun tulee kuilu, jonka yli ei enää yhdessä mennä? Tunteet, jotka silloin nousevat pintaan, ovat raakoja. Väheksymistä, ilkeitä sanoja, kiristämistä, loukkaamista. Itku kurkussa vedetään naamalle maski, jotta toinen ei enää tunnistaisi syvintä sisintä. Eikä missään nimessä pääsisi sinne sisään. Elämä jatkuu ja uusia ystäviä, kumppaneita ja arjenjakajia ilmaantuu pelikentälle. Kävellään nokka pystyssä ohi. Ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka toisen lapio on katkennut ja hiekkalaatikko on muuttunut mutavelliksi. Olemassa olevaa ämpäriä kyllä kiillotetaan. Kaikki on hyvin minulla. Sinä sen sijaan olet luuseri.

Minne ne katoavat? Vuosia jatkuneet hyvät tunteet, hyvät hetket, yhteiset jutut, harrastukset, toisen olemassa olon onni. Jos ylitettävä kuilu on todella mahdoton ylittää yhdessä, olisiko mahdollista kuitenkin pitää huolta, ettei kummankaan tarvitse pyyhkiä vuosien, jopa vuosikymmenten muistoja kuilunpartaalta alas? Kunnioittaa toista ihmisenä. Hän on kuitenkin tuonut olemisensa ja turvallisuuden elämään silloin, kun molemmat osapuolet sitä toisiltaan tarvitsivat. Vuosien jälkeenkin, joku saattaa odottaa. Soittoa, viestiä, yhteistä kahvihetkeä. Kun kerran on antanut itsestään toiselle kaiken, se ei muutu kuilun reunalla kiveksi. Ihminen muuttuu, tulee uusia arvoja, ihmisiä, tapahtumia. Menneisyydessä saattaa kuitenkin olla pienilapioinen. Hiekkakakun sijaan hänen edessään on muokkaamatonta hiekkalaatikon hiekkaa.