Avainsana-arkisto: ystävyys

Herkkyyden viesti

Koska pääni on täynnä ajatuksia ja olen hyvin herkkä ihminen, kannan pienistäkin muutoksista suurta kuormaa päälläni. Monesti tällaiset pienet jutut eivät lopulta ole sellaisia, joista huolta pitäisi edes kantaa. Mutta minkäs itselleni voin? Olen pohtinut sitä myös, miten herkästi toinen ihminen tokaisee, että mitäs sie noista murhetta kannat, älä välitä.

Mutta mie välitän, muuten en olisi mie. Oikeastaan välillä se tuntuu rasittavalta. Olla näin herkkä. Teimme uutta koiratarhaa. Kun tarha alkoi olla siinä vaiheessa, että tarhaelementit nostettiin paikoilleen, piti vielä kaataa pihlaja edestä pois. Pihlaja oli suurehko, joten se oli minulle hyvin tuttu vuosien saatossa. Pakkohan se oli kaataa mutta ahdistuin kertaheitolla niin paljon, että en pystynyt vuorokauteen syömään mitään.

Se oli siis pihlaja. Minulla on somessa paljon ystäviä, kamuja ja tuttuja. Eräs heistä on minulle tuntemattomasta syystä siirtänyt minut ei-seurattavien listalle. No, ei siinä mitään. Välillä toisten päivitykset pursuavat niin voimallisesti silmille, että teen itse samaa. Lopulta kuitenkin, meidän molempien elämässä tapahtui tämän somenäkyvyystauon aikana asioista, jotka olisi ollut sopivaa huomata. Sellaisia elämää suurempia asioita. Nyt olen varovasti koettanut lähestyä kamuani. Mietin tietenkin herkkänä, ylivilkkaana ihmisenä, olenko loukannut häntä jotenkin. Mielestäni en mutta koskaanhan ei tiedä, mikä lauseenpuolikas satuttaa toista, vaikkei itse ole sitä mitenkään tarkoittanut.

On hyvä pohtia itsekseen, mikä toisessa ärsyttää. Ja onko se ärsyyntyminen sitä, että ottaa itseään nappiin toisen puuhat vai sitä, että tuntee ilkeää tunnetta kateus toisen toimista? Vai kenties lopulta vaan sitä, ettei ole voimia pysyä toisen päivitysten tahdissa. Tuntee olevansa toisarvoinen eli peilaa omaa elämäänsä ja arkeaan toiseen, mikä on aina myrkyllinen alusta tunteille kasvaa. Toisen arjen menojen, ajatusten ja tekemisten kunnioitus on hyve. Mutta vielä parempi olisi kuitenkin katsella sinne peiliin ja pohtia, mitä itse haluaa elämältään. Se, mitä tapahtuu muille, ei ole minulta pois. Mutta jos laiminlyön itseäni, olen yhdestä kohtaa enempi reikäjuuston näköinen kuin aiemmin.

Olen peruskiltti ihminen. En halua kenellekään pahaa, enkä ymmärrä lainkaan sitä, että nyrkit heiluu tai vahingoitetaan toisia tietentahtoen. Tämä koskee myös henkistä väkivaltaa. Herkyydestäni johtuen henkistä väkivaltaa on myös mm puiden kaataminen, sittisontiaisen päälle astuminen, vesistöjen likaaminen ja hylkääminen. Hylkääminen siksi, että sattuu olemaan oma itsensä.

Ystävyys on voimakas tunne. Se ei synny keiden tahansa välille, eikä välttämättä silloinkaan, vaikka yhteisiä juttuja olisi maailman napa täynnä. Ystävykset kunnioittavat toistensa arkea, toistensa olemusta, toistensa ajatuksia. He iloitsevat asioista, jotka tuovat kantajalleen voimaa. He kannattelevat toisiaan arjen painolastin kasvaessa selässä. Ystävät myös antavat anteeksi toisilleen lipsahdukset, sillä ystävyys on voimallinen liitto. Pohdin tässä vielä sitä, voiko ystävyys loppua? Ilmeisesti voi, jos osaan tulkita omaa vaistoani oikein. Ilmeisesti en ole kyennyt olemaan hyvä ystävä ja minut on blokattu ulos. Ja vain siksi, että olen ollut oma itseni.

Olen hyvin surullinen tästä.

Pienilapioinen ja ämpärillinen

Hiekkalaatikolla istuu kaksi tenavaa. Toisella on pieni lapio, jonka avulla syntyy upeita hiekkakakkuja. Toisella on myös lapio. Ja uutuuttaan hohtava ämpäri. Hiekkakakkuja syntyy näidenkin avulla mutta ne eivät miellytä tekijäänsä. Ämpärillinen tenava katselee välillä pienilapioisen tenavan teelmiä ja kääntyy sitten tekemään omiaan. Lopulta ämpärillinen saa tarpeekseen. Hän nousee ylös, potkaisee rikki pienilapioisen suurimman hiekkakakun, huutaa olet pöhkö ja lähtee tavaroineen pois.

Hiekkalaatikkoleikit 🙂

Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kummankaan sen enempää muistamatta lapsuuden hiekkalaatikkoepisodia, nämä tenavat ovat nuoria aikuisia. He ovat ehkä käyneet samaa ala- ja yläkoulua. Joka tapauksessa heidän tiensä ovat olleet yhteneväisiä ja heistä on tullut kamuja, jopa ystäviä keskenään. Kun ämpärilliselle tulee huolia, pienilapioinen on tukemassa ystäväänsä. Ja toisinpäin. Lopulta kuitenkin käy niin, että pienilapioinen sairastuu vakavasti. Ämpärillinen käy katsomassa ystäväänsä sairaalassa. Samaan aikaan paikalla on lääkäri, joka ilmoittaa, että pienilapioinen kyllä selviää mutta tarvitsee jatkuvaa apua vielä viikkoja toipilaskaudella. Ämpärillinen raivostuu ja tempaisee lääkärin kaulasta stetoskoopin ja heittää sen seinään. Ämpärillinen poistuu paikalta.

Miksi on niin vaikeaa antaa toisten loistaa? Miksi on niin vaikeaa kohdata vastoinkäymisiä? Miksi on niin vaikeaa astua eteenpäin, mutta kuitenkin muistaa menneisyys? Eletty elämä, joka sisältää paljon yhteisiä muistoja. Kun tuo elämä muuttuu, tuntuu olevan yhtä vaikeaa sopeutua siihen. Ja vielä vaikeampaa pitää yhteyttä häneen, joka on poistunut arjesta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka pitävät yhteyttä kanssakulkijoihin, jotka ovat antaneet palan itsestään heille. Veljeni on oiva esimerkki tällaisesta ihmisestä. Ihmiset menneisyydestä tuntevat meidät usein paremmin kuin me itse. Kun tarvitsemme apua, he ovat usein niitä, jotka tietävät, miltä kantilta on parasta tukea antaa.

Ystävyydessä, parisuhteessa, sisarusparvessa tai missä tahansa suhteessa, jossa kaksi ihmistä toimii vuorovaikuttaen toistensa elämään kulkee mukana eräs hengenheimolainen. Kunnioitus. Me kun ollaan erilaisia, vaikka samassa puussa roikutaankin, ollen oksia, runkoa, juuria, kokonaisuutta. Hyvinä aikoina on helppo olla kiltti, huomaavainen ja ymmärtää. On jokin, mikä yhdistää. On jokin, minkä eteen valetaan yhteistä veistosta, yhteiselle jalustalle. Toisen mielipide on tärkeä. Opitaan kunnioittamaan sitä ja yhdistämään erilaiset arvot yhteiseksi paketiksi, kumpaakaan loukkaamatta.

Minne kunnioitus, välittäminen, kiltteys ja ymmärrys katoavat, kun tulee kuilu, jonka yli ei enää yhdessä mennä? Tunteet, jotka silloin nousevat pintaan, ovat raakoja. Väheksymistä, ilkeitä sanoja, kiristämistä, loukkaamista. Itku kurkussa vedetään naamalle maski, jotta toinen ei enää tunnistaisi syvintä sisintä. Eikä missään nimessä pääsisi sinne sisään. Elämä jatkuu ja uusia ystäviä, kumppaneita ja arjenjakajia ilmaantuu pelikentälle. Kävellään nokka pystyssä ohi. Ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka toisen lapio on katkennut ja hiekkalaatikko on muuttunut mutavelliksi. Olemassa olevaa ämpäriä kyllä kiillotetaan. Kaikki on hyvin minulla. Sinä sen sijaan olet luuseri.

Minne ne katoavat? Vuosia jatkuneet hyvät tunteet, hyvät hetket, yhteiset jutut, harrastukset, toisen olemassa olon onni. Jos ylitettävä kuilu on todella mahdoton ylittää yhdessä, olisiko mahdollista kuitenkin pitää huolta, ettei kummankaan tarvitse pyyhkiä vuosien, jopa vuosikymmenten muistoja kuilunpartaalta alas? Kunnioittaa toista ihmisenä. Hän on kuitenkin tuonut olemisensa ja turvallisuuden elämään silloin, kun molemmat osapuolet sitä toisiltaan tarvitsivat. Vuosien jälkeenkin, joku saattaa odottaa. Soittoa, viestiä, yhteistä kahvihetkeä. Kun kerran on antanut itsestään toiselle kaiken, se ei muutu kuilun reunalla kiveksi. Ihminen muuttuu, tulee uusia arvoja, ihmisiä, tapahtumia. Menneisyydessä saattaa kuitenkin olla pienilapioinen. Hiekkakakun sijaan hänen edessään on muokkaamatonta hiekkalaatikon hiekkaa.