Kesäloma alkaa olla takanapäin. Niin, kesäloma keskellä talvea. Kolmen leikkauksen sarja vuoden sisällä siirsi sopivasti myös kesälomia ja mieluusti ne pidänkin juuri talvella, jolloin tupa tarvitsee päivittäistä lämmitystä puilla. Töissä ollessa on raskasta tulla kylmään taloon ja aloittaa lämmitys silloin, kun pitäisi päästä nukkumaan. Meille tämä ratkaisu, että olen talvet kotona, on paras.

Viime talvi oli raskas lämmitysten ja kelien suhteen. Samalta näyttää nyt tämä kuluvakin talvi, sillä paukkupakkasilla puita saa halkoa olan takaa ja heitellä uuniin lähes ympärivuorokautisesti. Vain sydänyöllä patteri lämmittää muutaman tunnin. Sen lämmitysaika on kiinni paitsi pakkasista myös pörssisähkön hinnasta. Viime talven jälkeen totesimme, että pörssisähkö on meille edullisin vaihtoehto, sillä puilla lämmittäminen säästää sähköä ja myös se, että toinen on kokoajan kotona saunamajurina.

Töihin on aina mukava palata. Mutta mantereelle meno ei ole minulle yhtään mukavaa. Se, että irtautuu saariston hiljaisuudesta kaupungin sykkeeseen, on minulle aina katastrofi. Vaikka kuinka asennoidun siten, että se on vaan illasta aamuun siellä ja sitten kotiin, jo pelkkä istuminen yhteysaluksessa kokka kohti manteretta aiheuttaa sisälläni hermostuneisuutta. Nyt kun olen ollut kotona kuusi viikkoa, palaaminen on entistä vaikeampaa. Koko loman aikana kävin kaksi kertaa mantereella, lähinnä pesemässä pyykkiä. Pikkupyykki hoituu saaressakin mutta lakanapyykin vien aina mantereelle isoon koneeseen. Pyykkäys vaatii tietenkin vettä ja sitä on tänä talvena kyllä pöntöissä riittänyt, kiitos plussakelien paukkupakkasten välissä. Tosin ei sitä kyllä hirveästi iloinnut noista vetisistä päivistä, sillä metsätiet muuttuivat liukkaiksi ja epätasaisiksi kulkea. Naapurien ajaessa kelkoilla, tiet ovat hyvässä kunnossa mutta mönkijät yhdistettynä plussakeliin ovat teiden kauhistus. Jalkamiehenä sitä arvostaa täälläkin sujuvaa kulkemista. Jos rämpimistreeniä kaipaa, voi poiketa metsätieltä metsään. Siellä on umpista kilometritolkulla.

Tätä kirjoittaessani pakkasta on kymmenisen astetta mutta 16 puuskissa pauhaava itätuuli tekee ilmasta hyytävän kylmää. Eletään siis keskitalvea, ainakin jos kelejä katsoo. Kevät tulee aikanaan, hanget katoavat ja kevätpuuhat alkavat Marun kanssa. Sitä odotellessa elän vahvasti talvea, halkopinon ja saunan välillä, välillä töissä käyden 🙂

Siitä onkin taas aikaa, kun olen blogannut. En nyt ala tässä tekemään selvitystä, mitä tapahtumia on blogitauon aikana ollut. Ehkä kirjoittelen niistä myöhemmin muiden blogien yhteydessä. Terveysongelmat ovat kuitenkin kiinni minussa kuin täi tervassa. Tulevana talvena ja keväänä on edessä kaksi leikkausta. Toinen on tammikuussa sattuneen työtapaturman jälkipyykkiä eli etusormen nivelsiteitä korjataan. Toinen on vasemman jalkaterän leikkaus. En tiedä milloin, ehkä yhtä osoitettua päivää ei edes ole olemassa, jänne repesi. Kipu on ollut vaikeaa. On särkyä, hermokipua ja suoranaista rasituskipua. Kivut ovat vähentäneet liikkumistani ja tehneet päivistäni unenomaisia. Kipulääkkeitä on mennyt vaihtelevasti. Välillä olen ollut sairaslomalla, välillä taistellut töissä työyöt alusta loppuun. Elimistö on tästä kaikesta mennyt tilaan, jossa mieli on maassa, uni mitä sattuu, samoin syöminen. Paino on lähtenyt nousuun, joten päätin, että nyt saa riittää.

Löysin Kymen Sanomien keskiviikon lehdestä (29.12.) mielenkiitoisen ajatuskulman siihen, miksi paino nousee vaivihkaa. Artikkelissa mainittiin kahden kilon painonnousu vuodessa ja muunnettiin se kilokaloreiksi. Kaksi kiloa on kaloreissa 14000 eli päivää kohti on siis tullut liikaa energiaa hieman alle 40 kcal. Se on todella vähän. Eli eipä tarvitse hirveästi muuttaa ruokailutottumuksiaan suuntaan tai toiseen, kun vuosi tasolla se jo näkyy painossa. Monesti tuo painonnousu ei jää vuositasollakaan tuohon kahteen ja jos asiaan ei kiinnitä huomiota, ollaan kymmenen vuoden päästä jo ongelmissa. Siis siinä tapauksessa, että painonnousu on ongelma 🙂

Laihtumisessa kyse on siitä, että syö hieman vähemmän kuin kuluttaa. Mutta usein laihtuminen ei ole ongelma vaan saavutetun painon ylläpito. Palataan helposti vanhoihin syömistapoihin ja/tai intomielisesti alkanut liikkuminen hiipuu jääkaapilla käynnin verran tapahtuvaan liikuntaan. Pohdin tätä asiaa nyt siksi, että mun on saatava nimenomaa tuo syömispuoli kuntoon. Syön ihan mitä sattuu, ihan milloin sattuu. Ja tätä on jatkunut jalan jänteen repeämästä aiheutuneen kivun tuntemuksesta asti. Kipu on sekoittanut koko paletin. Jalkakipuhan ei ole ainut kipu vaan selän krooninen kipu on tietenkin olemassa, samoin tuon tapaturmasormen päivittäinen kipu.

Liikunta ei ole mulle ongelma. Liikun vaikka sattuu (lääkäri on antanut siihen luvan jos vaan päänuppi kestää kipua), tosin paljon vähemmän kuin silloin, kun jalka oli terve. Selkä- ja sormikipu eivät vaikuta liikkumiseeni siten, kun jalan ongelmat. Koska työni on fyysistä, sairaslomat ovat kulutuksellisesti paljon vähäisempiä nimenomaa työrasituksen ollessa poissa. Liikunta on kuitenkin painonpudotuksen apuväline, ei keino. Olenkin siksi rakentanut tämän viikon palikoita, jotka ohjaavat minua enemmän järkevän syömisen pariin. Uskon, että se on avain muutaman kilon painon pudotukseen, siis siihen mihin tähtään.

Minusta ei ole siihen, että päivittäisin säännöllisesti painonputoamiseni edistymistä. Kilot putoavat niin hitaasti, että olisi lähinnä huvittavaa kertoa, että edellisellä viikolla putosi 250g ja tällä viikolla 200g ;D Koen asian hyvin henkilökohtaisena. Jos takapakkia tulee, niinkuin voi hyvin käydä, olisi masentavaa, suorastaan ahdistavaa, aloittaa jälleen uudestaan selostamaan, missä mennään. Voi olla, etten raportoi koko asiaa ollenkaan. Saavutan vaan tavoittelemani painon ja sillä selvä. Tai sitten laitan ajatuksia matkan varrelta. No, joka tapauksessa, liikkeellä ollaan kohti kivuttomampaa selkää.

Pää on täynnä ajatuksia, käsi vaan ei kykene niitä paperille siirtämään. Näin on ollut jo viikkoja. On aika voimatonta koettaa poimia jotain järkevää ulos päästään. Jos ajatuskammion tulpan irrottaa, tuhannet ja taas tuhannet ajatukset pursuavat hallitsemattomasti ulos. Kuka niitä metsästää, kun ne riekkuen säntäävät kaikkialle?

Lauseet hajoavat, sanat murtuvat yksittäisiksi kirjaimiksi. Pian yksikään ajatus ei ole ehjä, yksikään kirjainyhdistelmä ei näyttäydy ymmärrettävässä muodossa. Millään maailman kielellä.

Katselen avuttomana niiden hyppelehtimistä ympäriinsä. Eräät istuvat keinuun ja pyörivät vinhasti tangon ympäri. Muutama porukka kirjaimia kiipeilee puissa. Kunhan eivät nyt vaan putoaisi sieltä. Osa työntää kaarnapurret irti laiturista ja lähtevät seilaamaan. Niiden joukossa on oltava merellisiä ajatuksia.

Ihmisen elämässä tätä tapahtuu aika ajoin. Ei vain minulle vaan meille kaikille. Elämän pienet ja suuret tapahtumat saavat ajatukset kasautumaan ja tunkeilemalla ne selvittävät tietään ulos päästä. Ja voi, jos ne päästetään irti yhtä aikaa! Ajatukset ovat silloin yhtä sekavia kuin unet. Yhtä mahdottomia, kiehtovia, pelottavia, naiiveja.

Tällöin toivoo, ettei kukaan esitä yhtään kysymystä. Kysymystä, joka vaatii ajattelua. Niin, katsokaas, siellä ne menevät, mikä missäkin. Keinussa, puissa, merellä. Kaikkialla. Sekaisin. En osaa vastata. Osaan vain katsella, kädet tyhjänpanttina. Kun ei pysty mitään kirjoittamaan.

Pian ne katoavat näköpiiristäni, nuo irralliset kirjaimet. Päässä on tilaa uusille ajatuksille. Ehkä annan niiden vaan mennä. Ehkä ne ajatukset olivat aivan liian hulluja käsiteltäväksi papereilla? Päästän ne menemään. Kietoutukoot toisiinsa ja kulkeutukoot uusiin ajatuselimiin. Olivat niin villejäkin. Mahdottomia.

Silti niitä on välillä ikävä. Minun ajatuksia.

Saaristoasumisen helmi on meri. Meri on tie kauppaan, töihin, mantereelle. Kun tuuli on vaiti, meri on tasainen. Siitä peilautuu rantojen puut, esiinpilkistävät kivet, pinnalla uivien lintujen hahmot. Keli on silloin plägä (peilityyni). Aamuaurinko leikkii maalaria ja värjää meren paletin kaikilla sävyillä. Sitten on niitä toisia kelejä. Matalapaineet muodostavat pyörteitä, jotka nostavat tuulia. Meren pinta alkaa väreillä, sitten nousee aalto ja lopulta, tuulimittarin pyöriessä vinhasti, meri kiehuu vaahtopäiden raivosta.

Kun tulee tarvetta lähteä merelle, keliä tarkkaillaan tiiviisti. Ilmatieteenlaitoksen Sää ja meri -sivusto on saarelaisten raamattu. Vaikka käyttämäni reitit ovat minulle hyvin tuttuja, on pakosti otettava huomioon aina tuulen suunta ja nopeus. Niiden perusteella tehdään päätös lähtöhetkestä ja reittivalinnasta. Näin kävi myös kesäkuun viimeisenä päivänä, kun töihinlähtöä alettiin touhuta. Päivö-myrsky nosti päätään jo puolenpäivän tietämillä, joten matkaan oli lähdettävä ajoissa.

Tuuli pauhasi navakasti idästä. Puuskat puhisivat 14 m/s nopeudella. Normaali reittimme kulkee nimenomaa idän puolelta. Mutta tiedossa oli ennusteen mukaan, että tuuli kääntyy länteen, suhteellisen nopeasti sitten, kun käännös oli ajankohtainen. Odotimme siis hetkeä, jolloin tuuli alkaisi kääntymään kaakon kautta etelään ja siitä lähteen. Matkamme päämäärä on tavallisesti Sapokka. Sen edusta on altis etelä- ja lounaistuulille. Länsituuli taas nostaa keskikohtaan reittiämme korkeaa aaltoa. Mutta koska mikään ei ole niin yksinkertaista, meidän piti ennakoida jo seuraavaa aamua, jolloin myrskytuulet kääntyivät lounaaseen. Valitsimme siis reitin, joka vei meidät suojan puolelle, seuraavaa aamua silmällä pitäen. Kovalla lounaismyrskyllä ei nimittäin pääse pienvenesatama Sapokasta ulos. Sapokassa on siis Marun laituripaikka mantereella.

Saimme sovittua Marulle laituripaikan Kuusisen altaasta. Sieltä oli turvallista lähteä seuraavana aamuna kotiinpäin lounaistuulen puhureista huolimatta. Mutta päästäksemme sinne, oli ajettava suojan puolelta Karhusalmen kautta Hietasen sataman ohi Kuusiseen. Lähdimme matkaan heti, kun tuuli kääntyi etelään. Matkaan selälle, Kuutsalon pohjoiskärjen kohdille kuluu 20 minuuttia. Tuossa ajassa Päivö-myrsky oli kiepauttanut tuulen 10 minuutissa länteen. Olimme yllättyneitä siitä, että kääntyminen tapahtui niin nopeasti mutta vaihtoehtoa ei tuossa vaiheessa enää ollut. Oli lähdettävä ajamaan vastatuuleen, puuskien puhaltaessa lännestä 19 m/s. Edessämme oli siis noin 15 minuutin matka kovassa vastatuulessa, ennenkuin saavutimme suojan. Aallot iskivät voimalla vasten Marua. Vettä änki täkille kymmeniä litroja kerrallaan. Välillä tuntui, että sata litraa vettä valui tuulilasia pitkin. Maru loikki aallonharjalta toiselle, pudoten välillä toista metriä aallonpohjalle. Meri kohisi, tyrskysi ja pauhasi. Pidin kurssin vasta-aaltoon, sillä sivuaallossa olisi tullut liian voimakas liike.

Koska kovalla kelillä ei tule pieneen mieleenkään alkaa kuvailemaan aaltoja ja tyrskyjä, pitänee tyytyä vähemmän kovan kelin kuviin. Kuvista ei valitettavasti pysty aistimaan meren kohinaa, moottorin hyrinää, pomppujen jysähdyksiä Marun hypätessä aallon pohjalle eikä aaltojen paukahduksia niiden osuessa veneen kylkiin. Kuvissa ei myöskään ole kolmiulotteisuutta, jotta näkisi todellisen aaltojen korkeuden ja syvyyden. Kun tyvenestä siirrytään keliin (myrskyyn), meri näyttää kiehuvan. Meren kaunis sini muuttuu vaahtopäiden värjäämäksi. Kosteutta ei voi aistia katselemalla kuvia mutta ymmärtänette, miksi osa kuvista on otettu kajuutasta, lasin läpi 😀

Alla oleva kuva on ainut kuva menomatkaltamme Kuusiseen. Kuvassa näkyvät Karhusalmen jälkeen vastaamme tulleet kovan länsituulen aikaansaamat pärskeet, jotka kasvoivat matkan edetessä. Luoviminen oli ainut keino välttää jatkuva vasta-aaltoon ajaminen tai sivuttaisten aaltojen kova keinutus.

Länsituulen nostattamat aallot kasvoivat Kantasataman kohdille asti. Sen jälkeen mantere toi suojan.

Näetkö meressä olevan tukin? Merellä on oltava haukan katse mahdollisia vaaratilanteita välttääkseen.

Keskiviikkoaamuna kello 7:30 heinäkuun ensimmäinen lähdimme matkaan Kuusisesta kotiinpäin. Edessä siintää Karhusalmi ja Hallansillan alitus. Tämä kuva on samasta paikasta kuin ylläoleva, kokka vaan on eri suuntaan. Tarkoitus oli siis välttää myrskyävä lounaistuuli Kotkan edustalla ja saada mahdollisimman pitkään ajettua tyvenessä, suojan puolella. Alkumatka Kuusisesta Karhusalmeen oli myötäistä keinumista. Tuossa ajessa tuli mieleen meren voima. Taaksemme jäi siis mantere, joka suojasi meitä suurimmilta lounaisaalloilta. Silti vene keinui voimakkaasti, vaikkakin nautinnollisesti, myötälaineessa. Vastamme tuli myös pieni säikähdys, kun jostain mereen karannut tukki uiskenteli Marun ohi. Irtotukit ovat todella vaarallisia veneillessä. Sellaisen osuessa peräsimeen tai potkuriin, matkateko loppuu siihen. Sivuutimme tukin ongelmitta. Merellä kapteenin on oltava tähystysvalmiudessa. Tukkien lisäksi edessä voi olla pintaverkkoja, irtotavaraa ja horisontista putkahtaa joskus yllättävänkin nopeasti laiva ajoväylälle. Pienvene on aina väistämisvelvollinen kohdatessaan väylää pitkin kulkevan laivan.

Karhusalmi ja Hallan silta

Hallan sataman laituri, tasaista menoa.

Karhusalmen jälkeen nautiskelimme kauniista auringonpaisteesta ja meren rauhallisesta väreilystä. Ohitimme läheltä Hallan sataman, jonka jälkeen kokka käänntyi kohti Kuutsalon pohjoiskärkeä. Edessä oli Ämpyrinmatalan ohitus. Kuvasta oikealle jää Ruotsinsalmi. Tässä kohden oli ainut paikka kotimatkalla, jonne lounaismyräkkä pääsi nostamaan aaltoja. Aallot olivat kuitenkin hyvin maltillisia edellispäivän länsituulen muovaamiin korkeisiin aaltoihin. Tuulen nopeus on allaolevassa kuvassa 10/15 (keskituuli/puuska) ja aalto kohtaa Marun likipitäen sivusta. Meri yllättää välillä kokeneenkin merelläliikkujan. Lounaistuulen aallot olivat pliisuja, ennakko-odotusta paljon maltillisempia. Luovimalla pääsimme loput myräkästä myötäisenä ja pujahdimme pohjoiskärjen suojiin. Oletimme siinä vaiheessa, että tyrskyt ovat siltä matkalta kuitattu.

Ämpyrinmatalan ohitus.

Tässä tyypillinen syy siihen, miksei kovia kelejä kuvata täkiltä käsin.

Ajelimme rauhallisesti lainehtivalla merellä Kuutsalon itäpuolella. Seuraan aina koko matkan, säästä riippumatta, ilmatieteenlaitoksen ajatasaista infoa lähirannikkoasemilta (Rankki ja Haapasaari). Ohitimme Itärivin ja saavuimme Kuutsalon ja Vassaaren väliseen salmeen. Edessämme oleva näky yllätti jälleen. Tuuli oli yllättäen kääntynyt etelään ja vaahtopäät riekkuivat vastaamme voimallisesti. Edessämme oli kiehuva Kylänlahti. Kuvasta on selkesti nähtävissä vaahtoavan meren värin muuttuminen. Edellisen päivän myrskyajon ja lounaistuulen pärskeiden jälkeen jopa vitsailimme keskenämme, että koko matkan pahin osuus on edessä omalla kotilahdella. Todellisuudessa lähempänä kotilaituria Kuutsalo antoi riittävän suojan turvalliseen laiturointiin. Matka myrskyävällä merellä oli saatu jälleen suotuisaan päätökseen.

Kylänlahden näkymä vaahtopäineen. Kuvattu Vassaarensalmeen tultaessa.

Rakkaus on ikuista. Vain kohde vaihtuu. Noh, noh. En nyt ihan tuohon yhdy. Rakkaus kylläkin on ikuista mutta kohde ei välttämättä suoranaisesti vaihdu. Rakastaa voi niin monella tapaa ja niin yhtäaikaisestikin. Rakastamisen vapaus on se suurin onni, mikä meille on annettu. Hyvin harva vaan uskaltaa, haluaa tai edes osaa rakastaa koko sydämellään. Kaikkea, kaikkia, yksin, yhtäaikaa. Omanlaisesti. Se muotti, mihin meidät valetaan, se ajattelumalli, mikä meihin iskostetaan, on mielestäni ahdasta ajattelua. Sitä voisi laajentaa monella tapaa.

Rakasta minua, niin olen vapaa, niin kuin sinäkin <3

Rakkaus on suuri paketti erilaisia elementtejä. Vanhempien rakkaus lapsiinsa. Perheen sisäinen rakkaus. Puolisoiden rakkaus. Ystävysten rakkaus. Rakkaus luontoon, eläimiin, harrastuksiin, intohimoihin, hiljaisuuteen, omaan itseensä. Lista on loputon. Jokainen voi varmaan omalla kohdallaan luetella paljonkin kohteita, mitä rakastaa. Ja kun noita kohteita tutkiskelee, huomaa, etteivät ne kumoa toisiaan vaan antavat vapauden rakastaa. Paljon. Isosti. Kokonaisvaltaisesti.

Rakkaus huolehtii, kaikista. Yksikään pennuista ei jäänyt vähemmälle, vaikka Mörkki huolehti jokaisesta yksitellen.

Kun lähden ulos kodistani, minulla on vapaus liikkua. Vapaus kohdata aisteillani luontoa, tutkiskella näkemääni ja kuulemaani. Tuntea viileyden, lämmön, tuulen. Kuulla äänet. Maistaa. Haistaa. Ja etenkin tuntea käsin, ihollani, minusta minuun. Rakastaa vapautta. Rakastaa kaikkea mitä koen. Kun oppii olemaan vapaa, on enemmän kiinni kuin koskaan aiemmin. Kiinni elämässä. Samoin, kun rakastaa jotain, se ei mitenkään kuluta rakkautta pois jostain muusta. Päinvastoin se lisää sitä. Yksi surullinen luonteenpiirre sotii tätä vastaan. Mustasukkainen luonne omii rakkautensa kohteen, peläten sen menettämistä. Mustasukkaisuus tappaa luovuuden ja lopulta myös vapauden. Se myrkyttää mustasukkaisen ihmisen itsensä. Kun kosken koiraani, sitä rakastaen, kuoleeko rakkauteni siihen, kun joku muu rapsuttaa koiraani? Ei tietenkään. Kun rakastan miestäni yli kaiken, kuoleeko rakkauteni häneen, kun hänen vanhempansa, ystävänsä ja kanssaihmisensä osoittavat huomiotaan hänelle? Ei tietenkään.

Sinulle, ja sinulle, ja sinulle. Ja sitten myös minulle. Kaikille.

Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenten varrella kulkeneet samoja polkuja kanssani, rakastan. Olosuhteet muuttuvat, mutta rakkaus heihin pysyy, sillä minulla, sinulla, kaikilla, on vapaus rakastaa. Minulla on myös perhe, johon kuulun ja jota rakastan. Perhe ei ole kahle, perhe on oikeus. Jokainen perheenjäsen on vapaa rakastamaan. Kuka mitäkin sitten rakastaa. Silti perhe pysyy läsnä, tietoisesti. Vaikka fyysisesti olemme maailman merillä (kirjaimellisesti), vapaus kuulua perheeseen pysyy. Kukaan ei nykäise minua pois perheestäni. Siihen ei pysty kukaan, sillä rakkaus on aineetonta.

Meri on vapaa. Merta rakastaa miljoonat ihmiset mutta se ei vähennä yksilötasolla kenenkään rakkautta sitä kohtaan. Meillä on lupa rakastaa. Meillä on jopa velvollisuus rakastaa.

Ahdistun niiden ihmisten puolesta, jotka hukkuvat omaan rakastamiseensa. En osaa sääliä mutta osaan kanssaelää. Suurten rakkauksien äärellä oleva ihminen joskus puristuu ajattelemaan, että on vain kahden ihmisen maailma: minä ja hän. Tuossa tilassa oleva ihminen ei kykene käsittämään, että joku muukin rakastaa häntä tai hänen suurta rakkautensa kohdetta. Tai jos vielä käsittää sen mutta ei käsitä sitä, että kun rakkautta on tuhat kiloa sadassa grammassa, kokonaissumma kasvaa kasvamistaan jakaessa. Rakkauden paino ei kuluta, sillä rakkaus on aineetonta.

Ajattelutapani on erilainen. Silti ja juuri siksi ajattelen niin. Tämä maailma tarvitsee rakkautta. Miksen kertoisi, että sitä todellakin on jokaisella sydämessään, kunhan vain oppii antamaan itselleen ja toiselle vapauden rakastaa. Vapauden olla erilainen, vapauden kokea monipuolinen rakkaus, joka kantaa eteenpäin. On hienoa katsella keväisin rakkauden temmellyskenttää luonnossa, ihmisten liikkeissä, kaikkialla, jossa sydämet sykkivät vapautta rakastaa. Älä purista itseäsi kiinni, älä raahaudu rakkauden perässä, älä estä rakkauksien tuloa sisimpääsi. Sinulla on avaimet tuntea vapaasti. Juuri silloin pystyt rakastamaan, ikuisesti.

Oletko koskaan istunut menneisyyttäsi vastapäätä? Oletko viettänyt sen kanssa koko viikonlopun palaten ajassa 30-40 vuotta taaksepäin? Mitä me olemme tehneet ja olleet menneisyydessä, se on taatusti muokannut meitä siihen, mitä me nyt olemme ja tunnemme. Matka omaan menneisyyteen oli hyvin mielenkiintoinen.

Sain sosiaalisen median kautta viestin lapsuudenystävältäni, että hän oli tulossa Suomeen. Hänen matka suuntautui kotikaupunkiini ja nimenomaisesti ystäväni halusi tavata minut. Sovimme päivän, jolloin hän nousisi yhteysaluksen kyytiin ja tulisin sitten häntä vastaan Mulliin. Muutaman päivän aikana koetin muistella, milloin olimme viimeksi tavanneet. Ainakin 30 vuotta sitten. Ystäväni perhe vietti kaikki kesät naapureinamme täällä saaressa. He asuivat Ruotsissa ja muistan, kuinka koulun loputtua odotimme heidän tulemistaan joka kesä. Olemme olleet yhdessä koko lapsuutemme, rakkaassa kotisaaressani.

Lapsena en osannut ruotsia eikä ystäväni puhunut kuin muutaman sanan suomea. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä ruotsalainen. Heidän perheensä kieli oli ruotsi mutta äiti puhui lapsilleen myös omalla äidinkielellään. Ensimmäiset sanat ystäväni lausui suomeksi pari vuotiaana. Hän istui isäni sylissä ja hoki kahta sanaa hyvin tiiviisti: ‘anna pusu’ ja valloittava hymy päälle. Ikäeromme on 3 vuotta, joten muistan tämän episodin hyvin. Tuo lause itseasiassa kuvaa ystäväni luonnetta tänäkin päivänä. Hänen hymynsä on valloittava edelleen, ja koko hänen persoonansa huokuu lämpöä ja pusuja.

Ystäväni oppi suomenkielen erittäin hyvin. Kun hän kertoi minulle tulemisestaan Suomeen, hän kirjoitti minulle ruotsiksi. Mietin mielessäni, että pärjäämme kyllä kolmella kielellä ja saamme varmaan kaiken irti viikonlopustamme, vaikkei minulla ole kielipäätä laisinkaan. Kun sitten vihdoin koitti aamu, jolloin Teklan kyydistä nousi hyvin tutunnäköinen nainen, olin täysin yllättynyt, kun hän alkoi juttelemaan. Ystäväni suomenkieli oli aivan mutkatonta ja sujuvaa. Siitä hetkestä seuraavat 1,5 vuorokautta kuluivat meillä jutteluun, muisteluun ja ennenkaikkea vapauttavaan nauramiseen. En muista milloin olin viimeksi nauranut niin paljon. Vatsalihakset hellinä totesimme moneen otteeseen, että aivan kuin olisimme nähneet eilen.

Pohdimme sitä, kuinka tärkeitä olimme, ja olemme edelleen, toisillemme, vaikka välissä oli vuosikymmeniä, ettemme tavanneet. Lapsuudesta pulppuaa tapahtumia ja kokemuksia, jotka vaikuttavat meihin koko elämämme ajan. Minun lapsuuteeni kuului Kuutsalo ja ystäväni. Aina aikuisuuteen asti. Muistan, että vietimme kesää yhdessä vielä ainakin, kun olin 17. Sitten ystäväni perheessä tapahtui muutoksia ja kesät Suomessa loppuivat. Meidän ystävyys muokkaantui meidänlaiseksemme vauvaikäisestä lähtien. Olimme erottamattomat ja tunsimme toisemme erittäin hyvin. Kielimuuria ei ollut, sillä kasvoimme opetellen yhdessä yhteisen kielen. Näistä kieliasoista jaksoimme nauraa viikonloppumme aikana kymmeniä kertoja. Teki hyvää huomata, että osaa nauraa omille kömmähdyksilleen.

Wilma tarkkailee hakkuuaukiolle yhdellä monista lenkeistämme.

Olemme eläneet tahoillamme kymmeniä vuosia mutta silti meistä löytyi edelleen samoja juttuja. Me molemmat rakastamme luontoa ja koiria. Minulla on yhdeksän ja ystävälläni kotonaan neljä koiraa. Myös ihmissuhdekiemuroista löysimme yhteneväisyyksiä. Molemmilla on ADHD. Ja paljon muuta. Päivällä teimme monta lenkkiä koirien kanssa mahtavassa aurinkoisessa kelissä. Löysimme lapsuuden hupsuttelut ulkona kävellessämme. Illalla saunassa nautimme hiljaisuudesta, tosin aina jommalla kummalla oli jokin juttu, joka sai meidät jälleen nauramaan. Ystäväni avulla löysin sisältäni paljon käyttämättömiä mutta osattuja ruotsinkielen sanoja ja opin lisää. Pieni palo syttyi oppia vielä enemmän. Kun kävimme nukkumaan, kuuntelin pitkään ystäväni unituhinaa tuvan puolelta. Hän oli siellä, lähellä minua, aivan kuten niinä monina, monina lapsuuden kesinä.

Menneisyys lähti Otavan ja ystäväni mukana mantereelle sunnuntaina iltapäivällä. Sovimme uudesta tapaamisesta muutaman kuukauden sisään, jolloin ystäväni tulee jälleen Suomeen. Olen kuullut tuon sanonnan, että elä tätä päivää. Ettet voi palata menneisyyteen ja et tiedä tulevasta. Pötyä. Menneisyyteen voi palata ja se on erittäin terapeuttista. Suosittelen kutsumaan sen kylään, vaikkapa viikonlopuksi. Maistele, haistele, katsele, tunnustele ja kuuntele. Se kertoo melkoista tarinaa, jota on todella viisasta välillä muistella.