Pää on täynnä ajatuksia, käsi vaan ei kykene niitä paperille siirtämään. Näin on ollut jo viikkoja. On aika voimatonta koettaa poimia jotain järkevää ulos päästään. Jos ajatuskammion tulpan irrottaa, tuhannet ja taas tuhannet ajatukset pursuavat hallitsemattomasti ulos. Kuka niitä metsästää, kun ne riekkuen säntäävät kaikkialle?

Lauseet hajoavat, sanat murtuvat yksittäisiksi kirjaimiksi. Pian yksikään ajatus ei ole ehjä, yksikään kirjainyhdistelmä ei näyttäydy ymmärrettävässä muodossa. Millään maailman kielellä.

Katselen avuttomana niiden hyppelehtimistä ympäriinsä. Eräät istuvat keinuun ja pyörivät vinhasti tangon ympäri. Muutama porukka kirjaimia kiipeilee puissa. Kunhan eivät nyt vaan putoaisi sieltä. Osa työntää kaarnapurret irti laiturista ja lähtevät seilaamaan. Niiden joukossa on oltava merellisiä ajatuksia.

Ihmisen elämässä tätä tapahtuu aika ajoin. Ei vain minulle vaan meille kaikille. Elämän pienet ja suuret tapahtumat saavat ajatukset kasautumaan ja tunkeilemalla ne selvittävät tietään ulos päästä. Ja voi, jos ne päästetään irti yhtä aikaa! Ajatukset ovat silloin yhtä sekavia kuin unet. Yhtä mahdottomia, kiehtovia, pelottavia, naiiveja.

Tällöin toivoo, ettei kukaan esitä yhtään kysymystä. Kysymystä, joka vaatii ajattelua. Niin, katsokaas, siellä ne menevät, mikä missäkin. Keinussa, puissa, merellä. Kaikkialla. Sekaisin. En osaa vastata. Osaan vain katsella, kädet tyhjänpanttina. Kun ei pysty mitään kirjoittamaan.

Pian ne katoavat näköpiiristäni, nuo irralliset kirjaimet. Päässä on tilaa uusille ajatuksille. Ehkä annan niiden vaan mennä. Ehkä ne ajatukset olivat aivan liian hulluja käsiteltäväksi papereilla? Päästän ne menemään. Kietoutukoot toisiinsa ja kulkeutukoot uusiin ajatuselimiin. Olivat niin villejäkin. Mahdottomia.

Silti niitä on välillä ikävä. Minun ajatuksia.