Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.
Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.
Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.
Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.
Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.
Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.
Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.
En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.
Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.
Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.