Avainsana-arkisto: juokseminen

Rampa juoksija

Vastaa

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Vastaa

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Kaipuu juoksemaan

Vastaa

20.5. kuluvaa vuotta vasemmasta jalkaterästäni korjattiin leikkauksella revennyt tibialis posterior -jänne. Jänteen alue oli alkanut oireilemaan pikkuhiljaa keväällä 2021. Ensin siinä oli lisääntynyttä hermotusta, lievää turvottelua ja pikkuhiljaa jalka kipeytyi enemmän ja enemmän töissä ja vapaa-ajan liikunnassa. Jänteen seutu särki ja kipuili lopulta myös levossa. Koska jatkoin sitkeästi töissä, lopulta molempiin jalkoihin tuli vielä plantaarifastiikit. Varsinaista syytä jänteen repeämälle ei ole. Mahdollisesti iän tuoma jänteen heikkeneminen, kova fyysinen kuormitus ja/tai jokin itseltäni huomaamatta jäänyt venähdys ovat yhdessä aiheuttaneet repeämän. (Leikkausosioon kirjoittelen tämänkin leikkauksen tarkempia tietoja toipumisen edetessä).

Olin siis töissä ja välillä sairaslomalla. Sairaslomaa en kylläkään pyytänyt jalkojen kipujen takia vaan tammikuussa 2020 sattuneeseen työtapaturmaan, jossa oikean käden etusormeni vääntyi yliojennukseen ja sieltä repesi/katkesi nivelsiteitä. Myös kämmenen puolelta repesi poikittainen jänne. Sormen tarina on niin pitkä, etten ole jaksanut siihen paneutua kuukausiin sen paremmin. Ehkä sitten, kun se leikataan syksyllä, kirjoitan siitä enemmän. Lokakuussa tapasin jalkakirurgin ja hän röntgenkuvatutti molemmat jalat ja pisti vasemman vielä magneettiinkin. Tuloksena siis jänteen repeämä ja tulehdus. Alueella oli kaikennäköistä muuta pientä kuten kulumaa, nesteilyä ja lisäluuta. Päädyttiin korjaamaan jänne leikkauksella, koska teen fyysistä työtä jaloilla ja vapaa-aikani on erittäin aktiivista liikkumista.

Kivut lisääntyivät pikkuhiljaa leikkausta odotellessani. Alkusuunnitelma oli päästä leikkauspöydälle helmikuussa. Koronatilanteen huononeminen kotikunnassani kuitenkin siirsi leikkausta muutamaan otteeseen ja sitten elettiin vielä hoitajien työtaistelua, joten lopulta pääsin leikkaukseen toukokuussa, alussa mainitsemanani päivänä. Ennen leikkausta olin laittanut työterveyslääkärin kanssa vireille osa-aika työkyvyttömyyseläkehakemuksen. Päätös tuli lopputalvesta määräaikaisena kuntoutustukena vuodeksi. Syynä tähän eläkehommaan oli siis selkäongelmani, ei suinkaan jalat tai sormi, jotka ovat korjattavissa olevia vaivoja. Selvittelin eläkeyhtiön kanssa tilannetta ja sain tiedon, että vuoden määräaikainen on suht helposti muunnettavissa jatkuvaksi osa-aika sairaseläkkeeksi. Tätä lähden sitten syksyllä uudestaan hakemaan. Aloin tehdä töissä kevennettyä työviikkoa huhtikuun alusta. Tämä kevennys helpotti myös jalkojen ja sormen tilaa niin paljon, etten enää tarvinnut keväästä olla sairaslomalla ennen leikkausta lainkaan. Mahdottoman hienoja systeemejä meille ei niin iskussa oleville viisikymppisille. Kevennetty työrytmi takaa töissä jatkamisen ja samalla antaa mahdollisuuden hoitaa kipuja, kuntouttaa itseään ja levätä tarpeeksi. He, joilla kroonisia kipuja on, tietävät sen tarpeen.

Samanaikaisesti kun itse kärvistelin sekalaisissa ja kovenevissa kivuissa talvella, yhdeksänvuotiaan saksanpaimenkoirani selän tilanne oli huonontunut. Koirallani on synnynnäinen Spina bifida occulta selässä. Sairaus on ollut oireeton. Wilman selkä oli kuitenkin alkanut edellisenä vuonna oireilla selkäytimen rappeuman/selkäytimen ahtauman oirein, ilman minkäänlaista kipua. Takajaloista alkoivat hermotukset vähentyä, joka taas esti jalkojen voiman ylläpitämistä. Kävely oli hieman horjuvaa ja asioiden tekeminen ajoittain hankalaa. Koira on kuitenkin vilkas, syö hyvin ja on siis kivuton. Tilasin Wilmalle ajan osteopaatille. Menemme sinne heinäkuussa, kun itse olen taas kävely-/autolla-ajokykyinen. Sitten aloin miettiä osteopaatin mahdollisuudesta auttaa itseäni selkäni kanssa.

En siis ole vielä tavannut osteopaattia. Hän kuitenkin pitää vastaanottoa pääasiallisesti ihmisille ja on myös pätevöitynyt koiriin. Ajatukseni, jotka ovat hyvin vilkkaita (adhd), alkoivat lentää. Aloin pohtia, voisiko osteopaatti auttaa minua selkäkipujeni kanssa. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja, jotka harrastavat juoksua ja liikkuvat muutenkin paljon. Lueskelen heidän somepäivityksiä tyytyväisenä ja tunnen mielihyvää, kun ystäväni saavat kokea liikunnan iloa. Silti pienessä sopukassa, jossain hyvin syvällä ajatusteni kammioissa, on toive. Haave. Unelma. Haaste itselleni. Voisinko vielä juosta? Tässä iässä liikunnan selkeä väheneminen ja etenkin insentiteetin lasku lisää vaaraa painon nousuun. Koska olen koko ikäni ollut aktiivinen, minulla ei ole pahemmin ollut paino-ongelmia. Nyt alkaa olla ja senkin takia haluaisin kyetä lisäämään rasitustasoa kävelystä kovemmaksi. Liika paino on selälleni myrkkyä.

Jos unohdan kaikki fyysiset asiat, mitkä paljosta liikunnasta ja etenkin juoksemisesta saan, ajatukseni laukkaavat henkisten saamisten sfääreihin. Tasainen pitkä juoksu. Varhainen aamu saaristossa. Koirat juoksevat vapaina edessäni. Pieni tuulenvire, meren tuoksu, lokkien kirkuna. Metsä, joka huokuu rauhaa. Ja se olotila, mikä juoksun jälkeen tulee. Vapaus, väsymys, täyteläisyys. Tätä kaipaan. Olen kyllä viikoittain hölkkäillyt koiralenkeillä pieniä pätkiä. Tyyliin muutama sata metriä, muutaman kerran toistoina. Ei tule edes hiki 🙁 Nyt kun joudun käytännössä olemaan vielä viikkoja suht paikoillani, tämä halu vaan kasvaa. En tiedä, miten saan itseni rauhoitettua. Miten saan ajatukseni takaisin tähän hetkeen, arkeen, toipumiseen.

Ihmisellä on hyvä olla unelmia, haasteita, tavoitteita. Realistisia mutta kyllin hulluja, jotta elämä maistuu selkäydintä myöten 🙂

Liikuntamietteitä

Vastaa

Olen viime kuukausina miettinyt, mikä on vinossa elimistöni kanssa. Taustalla on monta tekijää. Vielä viime kesänä kaikki oli normaalisti, tai ainakin luulin niin, sillä meno maistui, työt sujuivat ja olo oli kaikin puolin normaali.

Juokseminen on aina ollut minulle se numero yksi. Lapsena etupäässä hiihdin, pyöräilin ja tein mitä nyt pikkumuksut tekivät 70-luvulla. Oltiin jatkuvasti veljen kanssa ulkona, leikittiin metsässä, uitiin meressä ja oli ylipäätään jatkuvaa liikettä leikin tiimellyksessä. Juoksu tuli vakavammin kuvioihin 12-vuotiaana, 15-vuotiaana se oli jo tavoitteellista. Urheilupäiväkirjaa aloin pitää vuodesta 1984. Sieltä on luettavissa kaikki liikkuminen mitä tein päivittäin. Pidän edelleenkin urheilupäiväkirjaa.

Koska liikkumiseni oli ja on jatkuvaa ja säännöllistä, olen myös läpikäynyt monet vaivat ja leikkaukset, sillä tekevälle sattuu. Ja huonoksi onnekseni elimistössäni on ollut myös heikkoja kohtia, joita en ole osannut käsitellä oikein ja ne ovat vuosikymmenten saatossa huomauttaneet itsestään, pysäyttämällä liikkeen tai vaatimalla erityisjärjestelyjä liikkumiseen. Myös ADHD:ni on yksi iso tekijä sattumuksille. Olen suoraansanottuna sählä.

Nimenomaa urheilun puolella olen myös saavuttanut asettamiani tavoitteita. En ole koskaan voittanut henkilökohtaisesti mitään olemalla palkintopallilla mutta omia ennätyksiä tavoitellessa olen ylittänyt itseni sitäkin useammin. Koirarintamalla olen sitten saavuttanut myös palkintopallisijoja. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun tavoitellaakseni sijoitusta. Ainut syy osallistumiseen on ollut itseni testaaminen henkisesti toisten juoksijoiden seassa. On aivan eri asia juosta yksin ja tehdä omia ennätyksiään kuin olla kisoissa ja saavuttaa sama taso, jopa ylittää se. On siis olemassa juostuja kisoja, joissa olen tehnyt ennätykseni ja niistä olen todella ylpeä.

Olen läpikäynyt 29 leikkausta. Näistä osa on urheiluvammoja ja niiden korjailuja. Sekaan mahtuu myös muita leikkauksia. Ja sitten sieltä löytyy myös niitä elimistöni heikkouksista johtuvia korjailuja, osaa niistä voisi kait kutsua ikälisiksi. Leikkauksista toipuminen on ollut aina nopeaa erinomaisen kuntoni takia, vaikka toipumisia on varjostanut hyytymisongelmani. Minulla on synnynnäinen verenhyytymisongelma eli yksi hyytymistekijäni on vajaa. Tämä vajaus vaikuttaa nimenomaa leikkaushaavojen vuotoon ja mustelmaherkkyyteen. Tietyt lääkkeet ja käsikauppatavarat ovat minulta kiellettyjä, mm omega-tuotteet. Varovainen saa olla myös uusien rokotteiden kanssa ja jopa verikokeissa käynti on seikkailu. Myös verenluovutus on minulta kielletty.

Olen nyt yli viisikymppinen ja teen fyysistä työtä öisin. Peruskuntoharjoittelu tulee siis tehtyä työmaalla. Vapaa-aika kuluu tiiviisti koirien lenkittämisessä. Menneenä talvena hiihdin hieman (ja nautin siitä kovasti). Otan lenkeillä myös juoksuaskelia mutta varsinaisesta juoksua ei enää kerry. Selkäni yliliikkuvuus ja siitä johtuvat muutokset selkärangassani eivät salli enää säännöllistä juoksua. Kesällä tulee myös pyöräiltyä välillä työmatkoja, tosin sekään ei palvele säännöllisesti tehtynä selkääni. Olen siis joutunut karsimaan lajeja ja nimenomaa irrottautumaan suurimmasta rakkaudestani juoksusta. Mitään ei ole tullut tilalle mutta kävelykilometrit ovat luonnollisesti lisääntyneet.

Elimistöni on kuitenkin nyt muutostilassa ja olen pohtinut syitä siihen. Ikä on yksi tekijä. Hormooneilla ei ole vaikutusta minun kehontoimintaan, sillä 10 vuotta sitten minulta on poistettu sekä kohtu että molemmat munasarjat kasvainten takia. Mitään muutoksia ei leikkausten jälkeen tullut elimistön toimintaan silloin eikä lähivuosina, joten en usko, että 10 vuoden viiveellä sitä enää tapahtuisikaan. Ikä kuitenkin vaikuttaa mm. palautumiseen. Tätä on vaikea ottaa huomioon, sillä iän tuomat muutokset tulevat kehoon pikkuhiljaa. Olen selaillut urheilupäiväkirjojani ja seurannut mm. 5 ja 10 km juoksuaikojani vuosikymmenten saatossa. Vaikka tulokset ovat olleet melko tasaisia niin palauttavia päiviä on pitänyt pitää iän karttuessa enemmän ja enemmän.

Olen koko ikäni ollut laiska lihaskunnon ylläpitämisessä. Minulla oli reilu parikymmentä vuotta sitten ajanjakso, jolloin kävin säännöllisesti salilla ja siihen ajanjaksoon osuu myös urheilullisesti parhaat saavutukseni. Joten näillä kahdella on vankka yhteys. Elimistöni nykytilan äkkylöimiseen voisi taatusti auttaa lihaskuntopiirin säännöllinen tekeminen. Mutta. Viime syksynä kamppailin työuupumuksen kourissa, johon en älynnyt (halunnut) ottaa lepoa eli sairaslomaa. Kitkuttelin loma-ajan leväten mutta se ei sitten riittänytkään. En ole vieläkään palautunut uupumuksesta. Paino on noussut, ei hälyyttävästi mutta minulle henkilökohtaisesti liikaa, sillä selkäni hyvinvointi edellyttää mahdollisimman normaalipainoista oloa. Toinen asia painoa seuratessani on se, ettei se laske, vaikka arkipuuhani syömisineen ovat jo palautuneet normaaleiksi uupumuksen pahimman ajanjakson jälkeen. Oletan kehoni olevan ongelmissa aineenvaihdunnan kanssa ja henkinen matalapaine ruokkii tuota lisää.

Olen miettinyt tätä asiaa isona kokonaisuutena. Selkäni kipujen takia joudun ottamaan voimakkaita opiaatteja, jota ylipäätään kykenen olemaan ja nukkumaan. Lääkkeet otettuani makaan liian pitkään paikoillani ja selkä on entistä pahempi. Koska työssäni ajan autoa ja koti-ja työmatkani ajan suurimman osaa vuotta venettä, en voi ottaa yhtäkään kipulääkettä helpottaakseni oloani töissä tai matkalla sinne ja kotiin. Kärvistelen siis kivuissa nämä ajat. Kun otan lääkkeet, en kykene harrastamaan liikuntaa. Noidankehä on valmis, tai se on ollut sitä nyt jo monta vuotta. Alan olla kypsä tähän elämänvaiheeseen. Tämä ei voi olla sitä, mitä ihmiseltä vaaditaan työssäkäymisen suhteen. Olen valmis lopettamaan työni, sillä kohta pimahtaa päänuppi tämän yhdistelmän ylläpitämisessä.

Eläkkeelle siirtyminen joko kokonaan tai osittain toisi minulle mahdollisuuden kuntouttaa itseäni kotioloissa. Siinä olen erittäin hyvä, jopa ammattilainen. Liikuntaa omaehtoisesti, selän kipujen tahdissa. Nythän lähden joka ikinen yö töihin oli kipua tai ei. Niin monet sadat yöt olen kärvistellyt kivuissa 3-4 tuntia työmaalla. Ei ole pienituloisella vaihtoehtoja. Yksikään työnantaja ei katsoisi hyvällä, että olisin 2-3 yötä viikosta saikulla ja loput töissä, selkäni kipujen mukaan. Mutta jos töitä olisikin vain se kolme yötä viikossa, voisin lähteä aivan eri alustalta hoitamaan itseäni.

Ajatusvirtani on jo suunnitellut arkeeni mukaan lihaskuntopiiriä, lempeää kävelyä koirien kanssa ja vähennettyä työviikkoa. Ja myös niitä sykettä nostattavia tärkeitä treenejä. Kun on tieto siitä, että voi levätä ja liikkua rauhallisesti omassa tahdissa, kun kivut ovat päällä, nostaa henkistä vireyttä jaksaa arjessa. Nämä asiat tapahtuvat, kun itse ottaa asian puheeksi työterveydessä. Pitää elää näin vanhaksi, jotta kehonkuuntelemisesta tulee totta. Kuinka usein muistankaan itseni vetämässä väkisin läpi työyötä ja vapaa-ajan treenejä. Tässäpä sitten hinta siitä?

Tämän asian sisäistäminen on minulle lähtenyt kehittymään muutoksista, jotka ovat tapahtuneet pikkuhiljaa. Ei ole niin helppoa hyväksyä niitä, koska mikään niistä ei ole tapahtunut selkeästi jostain lähtien. Eräs hyvä ystäväni, joka on ollut samaisessa tilanteessa vuosia ja vuosia sitten sanoi minulle sanat, jotka saivat minut miettimään tätä kaikkea syvällisesti. Hän sanoi, että ei ole mitään mieltä vetää itseään loppuun kipujen kera työelämässä, kun edessä ovat sen jälkeen todella kivuliaat vuodet eläkkeellä eikä elämä ole enää elämisen arvoista.

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Vastaa

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Ensimmäinen lomapäivä

Vastaa

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Energiapiikit

Vastaa

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Suunnitelmat

Vastaa

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Syksy heittää haasteen

Vastaa

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Meripäiväjuoksu 2019

Vastaa

Tämä on jatkobloggaus Meripäiväjuoksusta vuonna 2019. En tiedä, onko tuollaista käsitettä olemassakaan mutta tässä se tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogin kolmessa osassa ja lopullisesti teksti on luettavissa yhtenä bloggauksena.

Ennen juoksua, letkeää kirjoittamista suunnitelmasta.

Herään ennen kellon soittoa ja kömyän viemään Wilman ulos. Kömyän on juuri kuvaava sana liikkumiselleni, sillä selkäni pitää minut juuri sellaisena koko yön nukkumisen jälkeen. Onnekseni asumme kaukana katseilta, sillä en saa mitään päällenikään ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana, joten vien koiran ulos nakuna. Wilmalla on näet tänä aamuna kiirus nuuskimaan aamunuuskuja. Ulkona ollessa haistelen keliä. On lämmintä, mittari on kivunnut jo 20 asteeseen, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Onneksi mereltä käy hienoinen tuuli, joka viilentää ihoa. On tulossa tukalan kuuma päivä ja edessä on meripäiväjuoksu. Wilma jää pihalle ja itse suorin itseni sisään antamaan Napille aamupalaa.

Tossut vievät tänäkin vuonna juoksemaan kisoihin, vaikka niin ei ollut alunperin tarkoitus.

Muistan kyllä kymmenet valmentautumiset kisoihin. Kisan lähtöajan kohdasta riippuen syömiset pitää ajastaa siten, ettei maha ole liian täynnä eikä täysin tyhjä. Elimistö kaipaa sopivasti energiaa mutta täydellä vatsalla juokseminen on epämiellyttävää, jopa vaarallista. Istahdan aamupalalle, Napin kiehnätessä vieressäni. Pari ruisleipää päällyskamoineen, cappuccinoa vain kupillinen (siis puoli litraa) ja C-vitamiinia poreena. Jälkkäriksi banaani. Banaaneita menee vielä pari kolme ennen starttia. Juomisen suhteen joudun olemaan pidättyväinen, vaikka tällaisilla keleillä pikku siemauksia pitäisi hörppiä tasaisesti, jotta kehossa on nestettä sopivasti. Viivalle ei pidä ikinä lähteä rakko täynnä. Itselläni on juuri rakon kanssa ongelmia, siksi joudun passailemaan juomisten kanssa. Juoksun aikana pystyn kyllä täydentämään nesteitä, joten vuosikymmenten kokemuksella tiedän, kuinka paljon kykenen juomaan ennen starttia ilman, että ekan kilsan jälkeen pitää kaartaa pusikkoon.

On siis tulossa kuuma keli ja juostava matkamme on Meripäivävitonen. Tässä kohden on hyvä selventää suunnitelma. En siis ole juoksemassa koko matkaa. Mieheni lähtee mukaan ja teemme vitosen lenkin treenilenkkinä. Juoksemme alle puolet matkasta. Tämä siksi, että keli on tukala eikä selkäni ei ole kestänyt aikoihin viidenkään kilometrin yhtämittaista juoksua. Kevään mittaan emme myöskään ole jaksaneet treenata tosissamme tätä tapahtumaa silmällä pitäen. Valmentautuminen on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, omassa tahdissa. Kisa on kuitenkin kisa ja sytyn joka kerta juoksun aikana ylittämään itseni. Koska on loma, voin myös ylittää kipukynnykseni, sillä töihin ei tarvitse kyetä seuraavana yönä. Mutta tämän päätöksen teen juoksun aikana.

Seuraava etappi on herättää mies ja lähteä merelle. Tunnin aikana, raikkaassa meri-ilmassa Marua katolta ajaessani, saan ladattua aimoannoksen virtaa elimistööni. Juokseminen koukuttaa, ja etenkin viivalta lähteminen numerolappu rinnassa koukuttaa. Vaikken ole mitenkään massaihminen, minusta on mukava tavata kerran vuodessa juoksukamujani. Tänäkin vuonna monet heistä starttaavat Meripäiväjuoksuun. Suurin osa 15 kilsalle ja ainakin yksi puolikkaalle. Koska itse olen jo jäähdyttelijä, minulle antaa paljon, kun saan seurata kamujeni kehittymistä ja tuloksia. Tulen aina hyvälle mielelle, kun he ovat itse tyytyväisiä juoksuunsa.

Alan valmistautua lähtöön merelle. Lisää tunnelmia juoksun jälkeen.

Juoksu, hikinen selostus viiden kilometrin matkasta.

Saavuimme kentälle ajoissa, kuten aina. Haimme ilmoittautumiskatoksesta numerolaput, chipit ja paidat. Koska keli oli todella kuuma, hakeuduimme katsomon varjoon, josta seurailimme ihmisten valmistautumista juoksuun. 15 minuuttia ennen lähtökäskyä, kilpailijat pyydettiin ohjattuun alkulämmittelyyn. Olimme mukana tuossa lämmittelyssä, tosin teimme omassa tahdissa venytyksiä.

Lähtö tapahtui kello 13. Laitoin oman mittarini käyntiin ylitettyämme merkityn mittauskohdan. Lähtökäskyn tullessa ajanotto lähtee käyntiin. Kuitenkin chip-järjestelmän myötä, jokainen juoksija saa oikean nettoajan, ylitettyään lähdössä sijaitsevan mittauskynnyksen. Chip-laite on sijoitettu numerolapun taakse. Näin ollen maaliin tullessa, sinua edellä juokseva saattaa ollakin sinua oikeasti hitaampi. Tuloksia tutkaillessa pitää aina katsoa nettoaikatuloksia, jos haluaa saada oikeat sijoitukset.

Pääsimme matkaan 421 muun juoksijan kanssa. Mukana oli myös tunnettuja huippujuoksijoita kuten Minttu Hukka ja Alisa Vainio. Juoksuradan kiertämisen jälkeen aloitimme varsinaisen asfaltti- ja hiekkatiejuoksun. Alku oli helppoa alamäkeä. Tarkoitushan oli kävellä suurin osa matkasta kelin tukaluuden ja selkäni epävakauden takia. Koska mitään kunnon treenejä emme olleet kumpikaan tehneet aikoihin, juoksimme oikeastaan koko kisan aivan kylmiltään, ilman ennakkoharjoittelua.

Mitä kummaa sitten lopulta tapahtuikaan? Alussa meidän ohi meni muutama juoksija. Ensimmäiset sadat metrit kaikki juoksijat juoksivat samaa reittiä. Uimalan kohdalla 15 kilometrin ja puolimaratonin juoksijat lähtivät omaa baanaa ja me vitosen juoksijat jatkoimme matkaa kaunista Sapokkaa kohti. Pidimme vauhdin hyvin rauhallisena alussa. Tervasillan ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen juottopisteen, ja samalla yllättäen reitin ainoaan, jonka jälkeen alkoi Meriniemen pieni nousu, jossa kohtaa meikäläisen kantti petti. Askel ei todellakaan lyhentynyt, kävelystä puhumattakaan. Ohjeistin kultaani nousemaan mäen intensiivisesti ylös, ja samalla tunsin jalkojeni voiman. Vanha veturi iski askel askeleelta kovemmin mäkeen. Minkä mie luonteelleni voin? Selkiä alkoi tulla vastaan ja ne vain oli otettava kiinni.

Edessä oli pitkähkö alamäkiosuus ja niin niitä selkiä ohitettiin. Jaakkolan rannan kohdalla meno oli kevyttä, mutta todella lämmintä. Osa juoksijoista oli vaihtanut kävelyksi. Mie en enää edes muistanut, että piti kävellä välillä. Mieheni aika ajoin katsoi minua kysyvästi mutta vinkkasin, että antaa mennä vaan, selkä on oireeton. Mansikkalahden jälkeen tuli lyhyt varjoinen polku, jossa totesimme ykskantaan, että onpa viileää. Sen jälkeen siirryimme paahtavaan Katariinanpuistoon, jossa meren läheisyydestä huolimatta oli kuin pätsissä olisi juossut.

Alusta muuttui hiekasta kivetykseksi ja siinä vaiheessa alkoivat kivut selässä. Tokaisin kullalle, että nyt sattuu, painetaan hieman jarrua. Mutta samaan hengenvetoon tokaisin, että EI kävellä. Pätsin jälkeen odotimme toista juomapaikkaa, joka aina on ollut ennen kovaa Puistolan ylämäkeä. Mutta sitäpä ei siellä ollut. Ilmeisesti oli tarkoitus, että vasta puolikkaan juoksijat saavat sieltä virvoitusta. Tämä oli ainut iso miinus järjestäjille, koska keli oli todella tappavan kuuma.

Ja sitten se ylämäki. Mäki on todella pitkä, noin 400 metriä ja sen profiili on vaikea, sillä pitkän nousun jälkeen tulee hetkellisesti helpotusta tasaisella osuudella, jonka jälkeen ylämäki jatkuu Puistolan kentän katsomon kohdille asti. Koska olen vuosikymmenten saatossa ollut ylämäkispesialisti, mäkeen nousu oli minulle vain mukavaa. Myös mieheni urakoi mäen ylös helposti. Olimme siis viittä vaille maalissa.

Pieni alamäki, jonka jälkeen näytin kurvissa peukkua järkkärille, joka ohjeisti meitä viimeiseen nousuun ennen stadikkaa. Jos tuohon mennessä oli jakanut voimansa väärin, hyytyi taatusti viimeiseen mäkeen. Meillä kuitenkin voimat olivat tallella ja alkoipa jopa hymyilyttämään kentälle sisään tullessa. Pieni varovaisuus oli vielä paikallaan ennen hiilimurskalle pääsyä, sillä loivassa alamäessä kentän puolella on petollista hiekkaa, joka luistaa tossun alta, jos ei ole varovainen.

Urakka loppusuoralla, hymyt ja voimat tallella 🙂 Kuva: Aija Widemark Photography

Katsoimme toisiamme 200 metriä ennen maalia ja sovimme juoksevamme käsikädessä maalilinjan yli. Pysäytin ajanoton ajanottokynnyksen yli juostessamme. Iloinen vastaanottava toimitsija ojensi meille mitalit ja saimme vihdoin juomista maalissa. Jatkoimme liikettä suoraan stadikalta ja loppulämmittelynä kävelimme kaupunkikämppäämme todella tyytyväisinä suoritukseemme. Kun lähtötilanne oli kävelyä 3 kilsaa ja juoksua 2 kilsaa, ylitimme itsemme moninkertaisesti pystymällä tuossa kelissä painamaan koko matkan juosten, minun selkäni tilan huomioon ottaen. Sijoitus ei tietenkään ollut pääasia mutta kerrottakoon se nyt tähän vielä. Katariinan kierroksen viidelle kilometrille starttasi 126 juoksijaa, joista naisia 84. Maaliin pääsi 79 naista, joista mie olin 41. Miesten puolella lähtijöitä siis 42, joista mieheni 32. Yhteistilastossa olimme sijoilla 72./73. 121 juoksijasta.

Meripäiväjuoksumitalit 2019.

Numerolaput, paidat ja mitalit muistoksi hikisestä urakasta.

Juoksun jälkeen, ajatuksia tulevasta

Meripäiväjuoksu 2019 oli minulle monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen kisastartti. Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään kilpailujen suhteen. Osallistumisemme tämän vuoden juoksuun oli kuitenkin suunnitelma, jota emme halunneet jättää väliin. Mitään harjoittelua ei siis vakavasti ottaen ollut takana. Mieheni ehti tehdä kaksi pikkutreeniä, itse olin juoksennellut talven aikana säännöllisesti mutta kevään mittaan työyöt söivät ajan ja voimat juoksutreeneiltä minullakin.

Lopulta, kun analysoimme suoritustamme, voimme olla vain tyytyväisiä. Keli oli hirveä. Kuumuus uuvuttaa ja kun vielä juominen oli kisan edetessä kortilla, piti himmailla, etteivät nesteet loppuneet kesken. Toinen vielä isompi kysymysmerkki ja vaikeuttava tekijä maaliin pääsemiseen oli minun selkäni tilanne. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että juoksemme yhdessä ja tulemme maaliinkin yhdessä, vaikka sitten kontaten. Jouduin koko matkan kuuntelemaan selkääni, joka huomauttikin olemassa olostaan 3,5 kilometrin kohdalla, mieheni joutuessa jakamaan vauhtiansa minun etenemisen tahdissa.

Selän ongelmatiikka jatkuu tulevaisuudessakin. Olen oppinut näiden kipuvuosien aikana, milloin pitää huiltata ja milloin liikkuminen on sallittua, jopa suotavaa. En kuitenkaan uskonut enää kykeneväni antamaan panosta askeltamiseen kisoissa näin intensiivisesti. Olen jo pitkään henkisesti ollut siirtynyt valmentamisen puolelle. Kuitenkin halusin lähteä kisaamaan, koska emme asettaneet minkäänlaisia tavoitteita juoksullisesti tähän kisaan. Pieni pelko oli kuitenkin siitä, että kun vauhtiin pääsen, jarruja ei löydy. Ja näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Jalkojeni voimat ovat riittävät, kunto on erittäin hyvä, pumppu jaksaa takoa ja keuhkoissa on puhkua puhaltaa ja kun sisäinen taistelutahto herää, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kävellä.

Ajallisesti suoritus oli heikko. Yli puolentunnin viipyminen vitosen lenkillä on mummovauhtia meille. Mieheni olisi tänäkin päivänä pystynyt heittämällä juoksemaan alle puolen tunnin, sillä ennätykset viimevuosilta huitelevat reilusti alle 25 minuutin. Mutta hän halusi ehdottomasti pysyä vierelläni koko juoksun ja tälle nostan hattua, suukon kera. Itse olen paukuttanut vitosen liki 20 minuuttiin, tosin tuosta on aikaa. Mutta luulen, että kivuttomalla selällä olisin juossut tänäänkin kovaa.

Kisoissa piipahtamisen seuraus on yksinkertaisesti lisää kisoja. Kun saa alleen onnistumisen ja nimenomaa henkisesti, siitä seuraa kyltymätön halu kisata lisää. Tämä on niin tyypillistä juoksijoille, jotka saava kiksejä kisoista. Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon. Ainut asia, mikä on muuttunut kohdallani kisoissa, on kohde, jonka kanssa kisaan. Ennen se oli toinen kilpailija, nykyään se olen mie itse. Sijoitus on toisarvoinen seikka, tosin hyvä sijoitus lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan enää ole kisaamisen pääidea. Pääidea on ylittää itsensä ja etenkin ylittää kivun sietämätön ylivalta. Ylittää rajat, ylittää minulle lauotut totuudet siitä, mitä enää pystyn tekemään. Minulle ei koskaan pidä sanoa, ettet enää pysty. Se, mihin kisaan seuraavaksi mennään, jää vielä hämärän peittoon. Jos emme mene järjestettyyn kisaan, teemme toisillemme kyllä haasteita, jotka ovat verrattavissa kisoihin.