Avainsana-arkisto: juokseminen

Mitä lautaseltani suuhuni laitan?

Pitääkö se suklaapatukka tai -levy ahmia aina heti? Miksei sitä voisi syödä säästeliäästi, pala kerrallaan? Ehkäpä juuri teenkin niin. Minullehan yksi pala suklaata on 200g.

Ruokailu on minulle aihe, jota välttelen viimeiseen asti. Päätin nyt kuitenkin tarttua siihen, edes jollainlailla, kun oma ruokailuni pitäisi päivittää yliherkkyyksien takia. Suhde ruokaan ja syömiseen on minulla hieman hankala. En oikein tiedä muuta syytä syödä, kuin se, että pysyn hengissä ja lihakset, sydän ja aivot saavat tarpeeksi energiaa. Sellainen nautinnollinen syöminen tai sosiaalinen syöminen eivät löydy minun menuusta. Syön usein yksin kotona. Meillä on mieheni kanssa erilainen rytmi syömisten suhteen. Hän on iltasyöjä, mie aamusyöjä. Kyllä mekin joskus syödään yhdessä, ainakin aina töiden jälkeen.

Ruuanlaitto ei ole minun juttu. Toki, kun lapset olivat pieniä, tein joka päivä ruokaa. Ja aamu-, väli- ja iltapalat. Tein lämpöisen ruuan lapsille ja miehelle mutta harvemmin itse sitä söin. Ei siksi, että se olisi ollut pahaa tai siksi, etteikö sitä olisi riittänyt minulle. Ei, vaan siksi, etten pidä ruuasta, joka on lämmintä. Syön lähestulkoon kaiken kylmänä ja kypsentämättä. Tapa saada se kropan tarvitsema energia-annos on nopea ja raaka-aineet maistuvat hyviltä ilman mausteita ja turhaa lämmittämistä. Pystyn kyllä syömään tarvittaessa kypsennettyä ja lämmintä ruokaa. Sitä tapahtuu lähinnä silloin, jos meillä on ruokavieraita. Heitä käy harvemmin kuin kerran vuodessa kylässä.

Palataanpa tuohon suklaaseen. Olen ehdoton tummasuklaafriikki. Suklaa on hyvää mutta se on myös koukuttavaa. Ja sitä ei voi edes syödä nautinnollisesti vaan ahmien. Tuskinpa olen tämän ilmiön kanssa yksin. Suklaa myös lihottaa, jos ja kun se kuuluu päivittäiseen syömiseen. Silloin vuosikymmen ja kaksi takaperin, kun juoksin aktiivisesti pitkiä matkoja, suklaansyönti ei näkynyt yhtään missään. Minulla oli tapana syödä joka ilta levy. Nyt vanhemmiten, aktiivisen juoksemisen jäätyä pois, aineenvaihdunta on selkeästi hidastunut ja suklaan syöminen näkyy painossa.

Suklaa on alkanut myös vaivata minua. Siis elimistöni on sitä mieltä, että ei yhtään palaa suklaata, ei edes sellaista tavallisen ihmisen määrittelemää palaa. Vatsani saa kovia kramppeja suklaasta. Suklaan lisäksi muutkin maitotuotteet aiheuttavat ongelmia. Olenkin vaihtanut jo vuosia sitten maidon kauramaitoon. Välttelen myös rahkoja, tuorejuustoja ym. Suklaan suhteen en voi vähentää sen syömistä. Se pitää lopettaa kokonaan.

Kun olen joutunut tekemään elimistöni kanssa kompromisseja niin syömisten suhteen kuin liikkumistenkin suhteen, tunnen olevani tilanteessa, jossa minun on todettava, että en ole enää nuori. Elimistöni joustamiskyky noiden kahden asian suhteen on murroskohdassa. Tämä onkin ihmiselle vaikea paikka, ainakin minulle. Olen elänyt koko ikäni jatkuvan liikkeen ja nimenomaa kuluttavan liikkeen parissa. Minulle kävelylenkki ilman hikeä ei ole mitään. Juostessa tavoittelin aina väsymystä, samoin kaikessa mitä liikunnallisesti tein. En siis tavoitellut parempaa aikaa, nopeutta, kilometrejä tai sijoitusta kisoissa vaan väsymystä. Tämän asian syvempään tarkasteluun tarvitaan uusi blogi. En kuitenkaan lupaa, teenkö sitä koskaan mutta mainitsimpa sen nyt vaan.

Kompromissien tekeminen ei enää siis onnistu fyysisesti tai elimistöä vaivaten. Nämä polut on koluttu loppuun. Selkä ei enää jousta juoksemisen, seisomisen eikä istumisen suhteen. Se ei tee niiden suhteen enää vaihtoehtoja. Samoin on elimistöni kyky ottaa vastaan mitä vaan ravintoa. Stoppi tulee viimeistään suolistossa ja sehän ei ole kivaa, sen tietää jokainen. Ainut joka tekee vielä kompromisseja on mieli. Se on nyt se kamu, jonka kanssa suunnittelen syömiset ja liikkumiset. Enpä ole kovin paljon sen kanssa pitänyt palavereja. Nyt olisi niiden aika.

En vieläkään koe syömistä elämää ylläpitävien syiden lisäksi minään. Se on muiden juttu. Syömisten laatuun pitää nyt opetella panostamaan. Vähän niinkuin hiljaisemman tahdin liikkujalle, joka käytännössä tarkoittaa minulla liikkumista, mitä normaali ihminen tekee. Kahdesta sadasta viikkokilsasta sataan käytännössä. Painon nouseminen sinänsä ei ole minulle mitään uutta. Minulla on kroppa, joka nostaa talviaikaan painon aina 5-6 kiloa korkemmaksi ja keväällä se sulaa pois. Mitään vippaskonsteja tai varsinaista laihduttamista en harrasta. Näin lyhyellä ihmisellä kuin mie, tuollainen paino näkyy ja etenkin tuntuu vaatteissa. Mutta koska sitä on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, en kiinnitä siihen pahemmin huomiota.

Niin, en kiinnittänyt huomiota tähän asti. Kun selkä leikattiin vuoden 2017 alussa, siellä todettiin leikattavan syyn lisäksi varsin löysä ranka eli vaikea yliliikkuvuus. Lisäksi siellä on kaikkea kivaa tuon ominaisuuden takia. Yhtä kaikki, lääkäri totesi, että selkä pitäisi luuduttaa. Hemofilian kanssa tuo lause ei sovi yhteen, joten otin käyttöön kaikki muut mahdolliset apukeinot selän holtittoman liikkeen pitäimiseksi mahdollisimman pienenä. Leikkauksen lopputarkastuksessa lääkäri sanoi sanat, jotka ovat jääneet kaikumaan päässäni päivittäin. Ja noista lauseista otan nyt kopin, vihdoin. Vien lauseet mielen kanssa käytävään palaveriin ja alan työstämään niitä voimalla.

Lääkäri sanoi: Jotta eläisit mahdollisimman kivuttomasti, älä anna painosi nousta yhtään (vastaanotolla sillä hetkellä painoin 57 kiloa). Ole mieluummin selkeästi hoikka. Älä tavoittele normaalipainoa.

Ensimmäinen lomapäivä

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.

Energiapiikit

Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.

Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.

Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.

Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).

Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.

Tunnen itseni jouseksi ☺️

Suunnitelmat

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Syksy heittää haasteen

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Meripäiväjuoksu 2019

Tämä on jatkobloggaus Meripäiväjuoksusta vuonna 2019. En tiedä, onko tuollaista käsitettä olemassakaan mutta tässä se tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogin kolmessa osassa ja lopullisesti teksti on luettavissa yhtenä bloggauksena.

Ennen juoksua, letkeää kirjoittamista suunnitelmasta.

Herään ennen kellon soittoa ja kömyän viemään Wilman ulos. Kömyän on juuri kuvaava sana liikkumiselleni, sillä selkäni pitää minut juuri sellaisena koko yön nukkumisen jälkeen. Onnekseni asumme kaukana katseilta, sillä en saa mitään päällenikään ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana, joten vien koiran ulos nakuna. Wilmalla on näet tänä aamuna kiirus nuuskimaan aamunuuskuja. Ulkona ollessa haistelen keliä. On lämmintä, mittari on kivunnut jo 20 asteeseen, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Onneksi mereltä käy hienoinen tuuli, joka viilentää ihoa. On tulossa tukalan kuuma päivä ja edessä on meripäiväjuoksu. Wilma jää pihalle ja itse suorin itseni sisään antamaan Napille aamupalaa.

Tossut vievät tänäkin vuonna juoksemaan kisoihin, vaikka niin ei ollut alunperin tarkoitus.

Muistan kyllä kymmenet valmentautumiset kisoihin. Kisan lähtöajan kohdasta riippuen syömiset pitää ajastaa siten, ettei maha ole liian täynnä eikä täysin tyhjä. Elimistö kaipaa sopivasti energiaa mutta täydellä vatsalla juokseminen on epämiellyttävää, jopa vaarallista. Istahdan aamupalalle, Napin kiehnätessä vieressäni. Pari ruisleipää päällyskamoineen, cappuccinoa vain kupillinen (siis puoli litraa) ja C-vitamiinia poreena. Jälkkäriksi banaani. Banaaneita menee vielä pari kolme ennen starttia. Juomisen suhteen joudun olemaan pidättyväinen, vaikka tällaisilla keleillä pikku siemauksia pitäisi hörppiä tasaisesti, jotta kehossa on nestettä sopivasti. Viivalle ei pidä ikinä lähteä rakko täynnä. Itselläni on juuri rakon kanssa ongelmia, siksi joudun passailemaan juomisten kanssa. Juoksun aikana pystyn kyllä täydentämään nesteitä, joten vuosikymmenten kokemuksella tiedän, kuinka paljon kykenen juomaan ennen starttia ilman, että ekan kilsan jälkeen pitää kaartaa pusikkoon.

On siis tulossa kuuma keli ja juostava matkamme on Meripäivävitonen. Tässä kohden on hyvä selventää suunnitelma. En siis ole juoksemassa koko matkaa. Mieheni lähtee mukaan ja teemme vitosen lenkin treenilenkkinä. Juoksemme alle puolet matkasta. Tämä siksi, että keli on tukala eikä selkäni ei ole kestänyt aikoihin viidenkään kilometrin yhtämittaista juoksua. Kevään mittaan emme myöskään ole jaksaneet treenata tosissamme tätä tapahtumaa silmällä pitäen. Valmentautuminen on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, omassa tahdissa. Kisa on kuitenkin kisa ja sytyn joka kerta juoksun aikana ylittämään itseni. Koska on loma, voin myös ylittää kipukynnykseni, sillä töihin ei tarvitse kyetä seuraavana yönä. Mutta tämän päätöksen teen juoksun aikana.

Seuraava etappi on herättää mies ja lähteä merelle. Tunnin aikana, raikkaassa meri-ilmassa Marua katolta ajaessani, saan ladattua aimoannoksen virtaa elimistööni. Juokseminen koukuttaa, ja etenkin viivalta lähteminen numerolappu rinnassa koukuttaa. Vaikken ole mitenkään massaihminen, minusta on mukava tavata kerran vuodessa juoksukamujani. Tänäkin vuonna monet heistä starttaavat Meripäiväjuoksuun. Suurin osa 15 kilsalle ja ainakin yksi puolikkaalle. Koska itse olen jo jäähdyttelijä, minulle antaa paljon, kun saan seurata kamujeni kehittymistä ja tuloksia. Tulen aina hyvälle mielelle, kun he ovat itse tyytyväisiä juoksuunsa.

Alan valmistautua lähtöön merelle. Lisää tunnelmia juoksun jälkeen.

Juoksu, hikinen selostus viiden kilometrin matkasta.

Saavuimme kentälle ajoissa, kuten aina. Haimme ilmoittautumiskatoksesta numerolaput, chipit ja paidat. Koska keli oli todella kuuma, hakeuduimme katsomon varjoon, josta seurailimme ihmisten valmistautumista juoksuun. 15 minuuttia ennen lähtökäskyä, kilpailijat pyydettiin ohjattuun alkulämmittelyyn. Olimme mukana tuossa lämmittelyssä, tosin teimme omassa tahdissa venytyksiä.

Lähtö tapahtui kello 13. Laitoin oman mittarini käyntiin ylitettyämme merkityn mittauskohdan. Lähtökäskyn tullessa ajanotto lähtee käyntiin. Kuitenkin chip-järjestelmän myötä, jokainen juoksija saa oikean nettoajan, ylitettyään lähdössä sijaitsevan mittauskynnyksen. Chip-laite on sijoitettu numerolapun taakse. Näin ollen maaliin tullessa, sinua edellä juokseva saattaa ollakin sinua oikeasti hitaampi. Tuloksia tutkaillessa pitää aina katsoa nettoaikatuloksia, jos haluaa saada oikeat sijoitukset.

Pääsimme matkaan 421 muun juoksijan kanssa. Mukana oli myös tunnettuja huippujuoksijoita kuten Minttu Hukka ja Alisa Vainio. Juoksuradan kiertämisen jälkeen aloitimme varsinaisen asfaltti- ja hiekkatiejuoksun. Alku oli helppoa alamäkeä. Tarkoitushan oli kävellä suurin osa matkasta kelin tukaluuden ja selkäni epävakauden takia. Koska mitään kunnon treenejä emme olleet kumpikaan tehneet aikoihin, juoksimme oikeastaan koko kisan aivan kylmiltään, ilman ennakkoharjoittelua.

Mitä kummaa sitten lopulta tapahtuikaan? Alussa meidän ohi meni muutama juoksija. Ensimmäiset sadat metrit kaikki juoksijat juoksivat samaa reittiä. Uimalan kohdalla 15 kilometrin ja puolimaratonin juoksijat lähtivät omaa baanaa ja me vitosen juoksijat jatkoimme matkaa kaunista Sapokkaa kohti. Pidimme vauhdin hyvin rauhallisena alussa. Tervasillan ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen juottopisteen, ja samalla yllättäen reitin ainoaan, jonka jälkeen alkoi Meriniemen pieni nousu, jossa kohtaa meikäläisen kantti petti. Askel ei todellakaan lyhentynyt, kävelystä puhumattakaan. Ohjeistin kultaani nousemaan mäen intensiivisesti ylös, ja samalla tunsin jalkojeni voiman. Vanha veturi iski askel askeleelta kovemmin mäkeen. Minkä mie luonteelleni voin? Selkiä alkoi tulla vastaan ja ne vain oli otettava kiinni.

Edessä oli pitkähkö alamäkiosuus ja niin niitä selkiä ohitettiin. Jaakkolan rannan kohdalla meno oli kevyttä, mutta todella lämmintä. Osa juoksijoista oli vaihtanut kävelyksi. Mie en enää edes muistanut, että piti kävellä välillä. Mieheni aika ajoin katsoi minua kysyvästi mutta vinkkasin, että antaa mennä vaan, selkä on oireeton. Mansikkalahden jälkeen tuli lyhyt varjoinen polku, jossa totesimme ykskantaan, että onpa viileää. Sen jälkeen siirryimme paahtavaan Katariinanpuistoon, jossa meren läheisyydestä huolimatta oli kuin pätsissä olisi juossut.

Alusta muuttui hiekasta kivetykseksi ja siinä vaiheessa alkoivat kivut selässä. Tokaisin kullalle, että nyt sattuu, painetaan hieman jarrua. Mutta samaan hengenvetoon tokaisin, että EI kävellä. Pätsin jälkeen odotimme toista juomapaikkaa, joka aina on ollut ennen kovaa Puistolan ylämäkeä. Mutta sitäpä ei siellä ollut. Ilmeisesti oli tarkoitus, että vasta puolikkaan juoksijat saavat sieltä virvoitusta. Tämä oli ainut iso miinus järjestäjille, koska keli oli todella tappavan kuuma.

Ja sitten se ylämäki. Mäki on todella pitkä, noin 400 metriä ja sen profiili on vaikea, sillä pitkän nousun jälkeen tulee hetkellisesti helpotusta tasaisella osuudella, jonka jälkeen ylämäki jatkuu Puistolan kentän katsomon kohdille asti. Koska olen vuosikymmenten saatossa ollut ylämäkispesialisti, mäkeen nousu oli minulle vain mukavaa. Myös mieheni urakoi mäen ylös helposti. Olimme siis viittä vaille maalissa.

Pieni alamäki, jonka jälkeen näytin kurvissa peukkua järkkärille, joka ohjeisti meitä viimeiseen nousuun ennen stadikkaa. Jos tuohon mennessä oli jakanut voimansa väärin, hyytyi taatusti viimeiseen mäkeen. Meillä kuitenkin voimat olivat tallella ja alkoipa jopa hymyilyttämään kentälle sisään tullessa. Pieni varovaisuus oli vielä paikallaan ennen hiilimurskalle pääsyä, sillä loivassa alamäessä kentän puolella on petollista hiekkaa, joka luistaa tossun alta, jos ei ole varovainen.

Urakka loppusuoralla, hymyt ja voimat tallella 🙂 Kuva: Aija Widemark Photography

Katsoimme toisiamme 200 metriä ennen maalia ja sovimme juoksevamme käsikädessä maalilinjan yli. Pysäytin ajanoton ajanottokynnyksen yli juostessamme. Iloinen vastaanottava toimitsija ojensi meille mitalit ja saimme vihdoin juomista maalissa. Jatkoimme liikettä suoraan stadikalta ja loppulämmittelynä kävelimme kaupunkikämppäämme todella tyytyväisinä suoritukseemme. Kun lähtötilanne oli kävelyä 3 kilsaa ja juoksua 2 kilsaa, ylitimme itsemme moninkertaisesti pystymällä tuossa kelissä painamaan koko matkan juosten, minun selkäni tilan huomioon ottaen. Sijoitus ei tietenkään ollut pääasia mutta kerrottakoon se nyt tähän vielä. Katariinan kierroksen viidelle kilometrille starttasi 126 juoksijaa, joista naisia 84. Maaliin pääsi 79 naista, joista mie olin 41. Miesten puolella lähtijöitä siis 42, joista mieheni 32. Yhteistilastossa olimme sijoilla 72./73. 121 juoksijasta.

Meripäiväjuoksumitalit 2019.

Numerolaput, paidat ja mitalit muistoksi hikisestä urakasta.

Juoksun jälkeen, ajatuksia tulevasta

Meripäiväjuoksu 2019 oli minulle monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen kisastartti. Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään kilpailujen suhteen. Osallistumisemme tämän vuoden juoksuun oli kuitenkin suunnitelma, jota emme halunneet jättää väliin. Mitään harjoittelua ei siis vakavasti ottaen ollut takana. Mieheni ehti tehdä kaksi pikkutreeniä, itse olin juoksennellut talven aikana säännöllisesti mutta kevään mittaan työyöt söivät ajan ja voimat juoksutreeneiltä minullakin.

Lopulta, kun analysoimme suoritustamme, voimme olla vain tyytyväisiä. Keli oli hirveä. Kuumuus uuvuttaa ja kun vielä juominen oli kisan edetessä kortilla, piti himmailla, etteivät nesteet loppuneet kesken. Toinen vielä isompi kysymysmerkki ja vaikeuttava tekijä maaliin pääsemiseen oli minun selkäni tilanne. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että juoksemme yhdessä ja tulemme maaliinkin yhdessä, vaikka sitten kontaten. Jouduin koko matkan kuuntelemaan selkääni, joka huomauttikin olemassa olostaan 3,5 kilometrin kohdalla, mieheni joutuessa jakamaan vauhtiansa minun etenemisen tahdissa.

Selän ongelmatiikka jatkuu tulevaisuudessakin. Olen oppinut näiden kipuvuosien aikana, milloin pitää huiltata ja milloin liikkuminen on sallittua, jopa suotavaa. En kuitenkaan uskonut enää kykeneväni antamaan panosta askeltamiseen kisoissa näin intensiivisesti. Olen jo pitkään henkisesti ollut siirtynyt valmentamisen puolelle. Kuitenkin halusin lähteä kisaamaan, koska emme asettaneet minkäänlaisia tavoitteita juoksullisesti tähän kisaan. Pieni pelko oli kuitenkin siitä, että kun vauhtiin pääsen, jarruja ei löydy. Ja näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Jalkojeni voimat ovat riittävät, kunto on erittäin hyvä, pumppu jaksaa takoa ja keuhkoissa on puhkua puhaltaa ja kun sisäinen taistelutahto herää, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kävellä.

Ajallisesti suoritus oli heikko. Yli puolentunnin viipyminen vitosen lenkillä on mummovauhtia meille. Mieheni olisi tänäkin päivänä pystynyt heittämällä juoksemaan alle puolen tunnin, sillä ennätykset viimevuosilta huitelevat reilusti alle 25 minuutin. Mutta hän halusi ehdottomasti pysyä vierelläni koko juoksun ja tälle nostan hattua, suukon kera. Itse olen paukuttanut vitosen liki 20 minuuttiin, tosin tuosta on aikaa. Mutta luulen, että kivuttomalla selällä olisin juossut tänäänkin kovaa.

Kisoissa piipahtamisen seuraus on yksinkertaisesti lisää kisoja. Kun saa alleen onnistumisen ja nimenomaa henkisesti, siitä seuraa kyltymätön halu kisata lisää. Tämä on niin tyypillistä juoksijoille, jotka saava kiksejä kisoista. Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon. Ainut asia, mikä on muuttunut kohdallani kisoissa, on kohde, jonka kanssa kisaan. Ennen se oli toinen kilpailija, nykyään se olen mie itse. Sijoitus on toisarvoinen seikka, tosin hyvä sijoitus lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan enää ole kisaamisen pääidea. Pääidea on ylittää itsensä ja etenkin ylittää kivun sietämätön ylivalta. Ylittää rajat, ylittää minulle lauotut totuudet siitä, mitä enää pystyn tekemään. Minulle ei koskaan pidä sanoa, ettet enää pysty. Se, mihin kisaan seuraavaksi mennään, jää vielä hämärän peittoon. Jos emme mene järjestettyyn kisaan, teemme toisillemme kyllä haasteita, jotka ovat verrattavissa kisoihin.

Muuttunut tarkoitus

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.

Paluu arkeen

Pieniä ja joskus suuriakin alkuja ilmeistyy ihmisen elämään epäsäännöllisen säännöllisesti. Näistä uutuuksista voi ottaa kiinni ja ponnistaa eteenpäin. Tietysti alku voi olla myös negatiivinen, jolloin on vain annettava aikaa asian sisäistämiseen. Kaikesta voi koettaa oppia jotain, oli se tapahtuma sitten hyvää tai ei niin hyvää. Alkujen vastakohta on sitten ne loppumiset, niitäkin tarvitaan.

Puolukka ja mustikka odottavat kevään alkua.

Vajaa viikko sitten päättyneet MM-kisat saivat minut tutkimaan muutaman urheilijan taustoja tarkemmin. Löysin itseni pian heidän kotisivuiltaan ja sukelsin urheilijoiden blogeihin. Miten tuttua tekstiä sieltä lopulta löytyikään. Vaikken itse ole ikinä lähellä huippu-urheilijan elämää ollutkaan, tunnistin ne tunteet, joita urheileminen nostaa mieliin. Itsensä likoon laittaminen, tulosten analysointi, se rääkki, jota tavoitteiden saavuttaminen vaatii ja ennenkaikkea se mietiskely, mitä tuo kaikki vaatii psyykeeltä. Urheilijan elämässä on tavoitteita, asioiden loppuun saattamisia, pettymyksiä, onnen hetkiä. Sieltä löytyy paljon tekemisten loppumisia ja jälleen uuden alun alkamisia. Lähestyessäni urheilua toisen silmin, löysin kanavia, joiden avulla pystyn kehittämään itseäni liikkuvana, urheilevana ihmisenä.

Itselläni tuollainen alku tapahtui tällä viikolla, kun siirryin sairaslomalaisesta takaisin töihin. Olen joka kerta voimakkaasti hermostunut, kun joudun lähtemään mantereelle. Tuohon tunteeseen ei tarvita viikkojen taukoa. Jopa jokailtainen rutiini siirtyä kotoa töihin riittää herättämään levottomuuden. Vastaavasti aamuisin matka kotiin on täynnä riemua. Hyvänolon tunnetta ei latista se, että kotimatkoja vuoteen osuu lähes 300. Se tunne, kun alus irtoaa laiturista ja olen merellä, saa minut tuntemaan vapauden. Vapaus on minulle lupa elää.

Ystävämme kevätkiireet ovat aluillaan 🙂 Palokärki työntouhussa.

Sairasloman päättyminen on merkki tervehtymisestä. Olen taas iskussa, henkisesti ja fyysisesti valmis ottamaan vastaan arjen tuomat velvollisuudet ja kykenevä ne hoitamaan. Tämä tunne luo voimaa sisälleni. Sitä voin sitten ammentaa elämän muihinkin kuppeihin. Arki muodostuu pienistä paloista. Jos joku paloista on poissa, palapeliä ei saa ehyeksi. Mitä olisi jatkuva vapaa-aika? Luulen, että se menettäisi hyvinkin pian merkityksensä ilman vastapainoa, työtä, opiskelua, velvollisuuksia. Nuorimmaiseni tuskailee välillä, miksei koulua voisi olla vaan yhtenä päivänä viikossa ja loput olisi vapaapäiviä. Joskus koetan selittää hänelle järjellä, että yhdessä päivässä ei ehdi omaksumaan niitä tietoja, joita on opetussuunnitelmaan laadittu. Lopulta kuitenkin heitän järkiselitykset saunan uuniin ja kerron, että oppimalla päivittäin edes yhden pienen asian tai tekemällä yhdenkin velvollisuuden, oppii imemään vapauden tunnetta kaksin kauhoin itseensä. Ilman olemista velvollisuuksien vankilassa, ei koskaan voi tuntea vapautta. Ja se on se tunne, jolla taas jaksaa eteenpäin.

Fyysisesti töihin palaaminen oli kevyttä. Siitä piti huolen kahden kuukauden mittaisen sairaslomani aikana jalkani. Tai oikestaan mieleni, joka ei halua olla paikoillaan. Olkapääni vaati lepoa nostamisesta ja väärässä asennossa olemisesta. Kiellettyjen listoilla ei onnekseni ollut hiihto, kävely eikä juokseminen. Uimassakin sain käydä, kunhan uin pelkästään selkää ilman käsien avitusta. Onnekseni lääkärini tuntee minut hyvin. Totaalinen lepo ei yksinkertaisesti vie minua takaisin terveiden kirjoihin. Ja tämänkin pitkähkön sairasloman aikana se jälleen nähtiin. Liike on lääke. Henkinen puoleni taas taisi jo kiljua kurkku suorana töihin pääsyä. Sitä velvollisuuksien täyttämistä ja vapauden tunteen purkautumista merelle palattuani. Koska pidän valtavasti työstäni, henkisesti en tuntenut stressiä töihinpaluusta. Kun pääsin kiinni itse töihin, tuntui, etten poissa olisi ollutkaan.

Sumuisella taivaalla lenteli 8.3.2019 kevään ensimmäinen selkälokki. Lokit saapuvat avoveden reunan mukana. Kaukana ei siis enää ole vapaa meri kotilahdeltakaan 🙂

Nyt nautin vapaapäivistä kotona. Kevättä kohti ollaan menossa, vaikkakin omasta puolestani talvi voisi viipyä vielä viikon pari, sillä hiihtotavoitteistani uupuu vielä muutama lenkki. Sääennusteiden mukaan kevät kuitenkin koputtelee jo ovelle. Saunavettä tippuilee vesitynnyreihin, tiaiset laulavat kilpaa pihapiirissä ja rukkaset ovat vaihtuneet sormikkaisiin. Eniten kevättä kuitenkin mittaa minun silmissäni Kylänlahden jäätilanne. Vielä katto on tasainen ja paksu. Kaupungin edusta on ollut jäistä vapaa jo pari viikkoa ja avovesi valtaa tilaa päivä päivältä enemmän. Kevät on kuitenkin herättänyt minut henkisesti. Marun koneprojekti on lähtenyt käyntiin. Odotan päivää, jolloin Maru on jälleen ulapalla. Maru, meri ja mie. Saaristolaisen vapaa hengitys, saaristolaisen elämän suola.

Kyltymätön

Luulen, että ihminen kompensoi puutteitaan vahvuuksillaan, vaikka ne eivät mitenkään olisi toistensa kanssa missään tekemisissä. Tai sitten kyse on sijaistoiminnoista, kun on estynyt tekemästä sitä, mitä haluaisi tehdä (tai pitäisi tehdä).

Liikunnan riemu, talvinen metsä ja koirat 🙂

On muutamia asioita, mitä olisi kiva tehdä mutta en pysty. Minuun ei vain ole asennettu tarvittavia rakennuspalikoita, jotta asiat sujuisivat. Kädettömän on mahdoton roikkua rekkitangossa ja kuuron mahdoton kuulla linnunlaulua. Minun on mahdoton olla paikoillaan ja yhtä mahdoton on yrittää lukea tekstiä, joka on täynnä pitkiä sanoja, on kuvaton ja se jatkuu sivu-/palstakaupalla. Läheiseni ja tuttavani ovatkin oppineet tuntemaan minut ihmisenä, joka liikkuu ja liikkuu ja opiskelun sijasta tekee ja tekee. Tunnen historiani hyvin ja kaikkein parhaiten olen omaksunut asiat, joita olen saanut tekemällä oppia. Kouluja ja kursseja on tullut yritettyä käytyä, erittäin huonolla menestyksellä.

Kun jalat haluavat tekemistä, otan koirat ja lähden metsään. Tässä mukana Kiiki ja Salama.

Suurin osa opinnoistani on keskeytynyt keskittymisen puutteeseen. Toinen yhtä suuri osatekijä on lukemisen vaikeus. Peruskoulussa ja lukiossa minulla oli muutama vahva aine. Näitä olivat liikunta, musiikki, kuvaamataito, matematiikka ja biologia. Hyvin sujuivat myös maantieto, uskonto, historia, fysiikka ja kemia. Lisäksi erityisen mieluinen ja toimiva aine oli äidinkielen kirjoittamisen opinnot. Kaikkia reaaliaineita yhdisti yksi erityinen lupa oppitunneilla: Sain piirtää samalla, kun opettaja opetti. Näin pystyin keskittymään ja opin ulkoa kyseiset aineet ja pärjäsin kokeissa lukematta. Historian ja uskonnon kohdalla muistan vielä senkin poikkeavuuden, että ne olivat minusta mielenkiitoisia ja siksikin asioiden ulkoa muistaminen oli helppoa. Biologiasta imin kaiken tiedon, sillä rakastin luontoa ja halusin oppia sen moninaisuudesta kaiken. Matemaattiset aineet taas taisivat olla synnynnäisen lahjakkuuden tulosta: ne vaan sujuivat lennossa. Täydellisiä pommeja olivat sitten kielet. Rimaa hipoen pääsin niistä aina läpi. Tunneilla ei saanut piirtää ja tekstien lukeminen oli mahdotonta ja näin vieraskielisten sanojen omaksuminen yhtälailla mahdotonta. Vaikeuksia oli myös kotitaloustunneilla ja etenkin terveystiedossa, joissa opettajat painottivat keskittymistä, kiltisti paikoillaan istuen, teoriaa meille päntätessä. Kotitaloustunneilla myös säheltävä luonteeni aiheutti opettajalle päänvaivaa, kun jauhot ja juustot löytyivät enimmäkseen lattialta, soppakulhon ja leipien päällysten sijaan.

Lukiosta sain päästötodistuksen, jossa komeili sekä pari kymppiä että pari viitosta. Ylioppilasta minusta ei koskaan tullut, kielistä en yksinkertaisesti päässyt läpi. Muistan vieläkin sen tuskan, kun piti istua Ruotsin ja Englannin kuulonymmärtämiskokeissa. Pienessä lasien eristämässä kopissa, kuulokkeet päässä, paikoillaan kolmatta tuntia. Täysin mahdoton yhtälö. Lukion jälkeen olen kokeillut ammattikorkeakoulua, kahta kielikurssia, kirjoittajaopintoja ja muutamaa kansanopiston kurssia. Kaikkien kohdalla tulos oli sama: keskeytys. Lopulta päätin, että kun en kerta ammattia kykene itselleni opiskelemalla hankkimaan, menen töihin, jossa opin asiat tekemällä.

Lumin ja Usvan aamuhämäräinen kuormanveto kohti kotia 5.2.2019.

Töissä nautin yksinäisestä puurtamisesta ja saan liikkua siellä mielin määrin. Nyt kun olen joutunut kärvistelemään jo toista kuukautta sairaslomalla, olen todennut, että keho paikkaa töiden teon hirvittävällä määrällä liikuntaa. En tunne, että liikkumisesta on haittaa. Koirat ainakin nauttivat jatkuvista ja pitkistä kävely-, juoksu- ja hiihtolenkeistä. Koska piha on täynnä huskyjä, yhdistän riemukkaaseen lenkkeilyyn myös vetotreenejä. Yhteysaluslaiturille on matkaa 2,5 kilometriä. Kun mieheni aamuisin saapuu tavaroineen saareen, olen vastassa aina kahden koiran kanssa. Paluumatka kotiin sujuu niiltä pulkkalastia vetäen. Hiihtolenkeillä yksi koira on mukana vetäen tai vierellä juosten. Juoksemaan mukaan pääsee myös joku koirista. Viikoittainen liikunta kohoaa kolminumeroiseksi heittämällä. Ja siihen päälle sitten uimakeikat mantereella.

Hiihtämässä pakkasen paukkuessa 6.1.2019.

Minulle on luontaista liikkua. Peruskunto ei yksin riittäisi tällaisiin määriin, joten sen lisäksi on myös juoksusta ja hiihtämisestä saatua kestävyyttä ja voimaa. Yliliikkuvan selkäni takia pidän erityisesti huolta lihaskunnostani, etenkin vatsapuolen ja selän pikkulihaksista. Jalkalihakseni eivät jostain kumman syystä lisätreeniä kaipaa 🙂 Keho on siis kokonaisuus, jota kannattaa opetella kuuntelemaan. Minulle on usein sanottu, että liikun liikaa. Mietin itse, että missä niin lukee. Koska ihminen on kokonaisuus, kumpaakaan puolta ei pidä aliarvioida. Jos henkinen kantti latistuu, silloin on parasta antaa jalkojen viedä. Ja toisinpäin. Fyysinen treeni ei onnistu, jos psyykettä painaa selvittämättömät asiat.

Jostain joskus opin, että ihminen käyttää olemassa olevista voimavaroistaan hyvin pienen osan. Mietin ultrajuoksijoita, extreme urheilijoita, vaeltajia, säveltäjiä, aivokirurgeja ja vaikkapa raviohjastajia. He astuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kehittyäkseen, kokeakseen ja onnistuakseen. Eikä aina tarvita ääripäiden esimerkkejä. Pieni kävelyä opetteleva lapsi siirtyy mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lennähtää kymmeniä kertoja nurin vain noustakseen uudelleen pystyyn ja liikkumaan. Tekemällä saavuttaa jotain. Kuka mitäkin sitten tavoittelee. Ei tarvitse olla kykenevä kaikkeen, mihin meidät helposti lokeroidaan. Minulla on kaksi esikuvaa, joiden tekemiset koskettavat minua valtavasti. Urheilun puolella arvostan yli muiden kävelijä Valentin Konosta, periksiantamatonta sisupussia, joka analysoi jokaisen suorituksensa alusta loppuun. Musiikin puolella suuri persoona on italialainen tenori Andrea Bocelli. Sokeutuneesta pikkupojasta musiikin huippuammattilaiseksi.

Kyltymätön haluni liikkua on minun voimani. Kompensoin sillä kyvyttömyyttäni lukea, istua paikoillaan ja oppia. Liikunta on vaihtoehtolääke ADHD:lle.