Kyllä, niitä on minullakin, vaikka paljon liikunkin. No, viime yönä, omien töideni jälkeen palautin työauton varikolle ja koska miehelläni oli vielä työt kesken, lähin kävelemään kohti mantereen kotiamme. Tämä on siis hyvin tavanomaista meille. Matkaa kertyy 5-6 kilsaa, riippuen, mitä reittiä käytän. Usein kuljen rantareittiä, sillä merelle katselu on mulle tyypillistä. Se ei tympäise koskaan, vaikka merellä joka päivä vietän pelkästään koti- ja työmatkoissa kaksi tuntia. Rantareitti on myös hiljaisempi kuin lähiöiden läpi käveleminen, vaikka varhaisesta aamusta puhutaankin.
Töissä siis saan joka yö hien pintaan. Lihakset ovat valmiiksi lämpimät ja tuo kävely itseasiassa on selälleni enemmän kuin hyväksi, sillä istahtaminen töiden jälkeen autonpenkille, passiivisena istumaan, jäykistää selän. Yliliikkuvan selän kirosana on juuri liikkumisen jälkeinen passivoituminen. Liikettä pitäisi mahdollisuuksien mukaan jatkaa, kunnes syke on rauhoittunut. Ylikuormistustilan voi estää, liikkumalla riittävän pitkään mutta rauhallisesti. No, minun tapauksessa tuo rauhallisuus on todella etsittävä ominaisuus. Siihen pitäisi mun panostaa enemmän.
Mutta se piikki! Kävelin reippaasti eteenpäin. Reitti polveilee kaupungin laitamilla, ei siis keskustassa. Ohitan mm. keskussairaalan, voimalaitoksen, pieniä firmoja takapihoineen ja työmatkapyöräilijöiden suosiman rantareitin, jossa meri on aivan liki. Kotkassa se kyllä on aina hyvin liki. Mitä kummaa sitten rekisteröinkään verkkokalvoilleni siinä kävellessäni. Joku heppu juoksi neljän aikaan aamulenkillä. Hän eteni edessäni vajaan kilometrin päässä. Näin hänet hyvin, sillä olin kohdassa, jossa tie on suhteellisen suora ja laskee ensin loivasti alamäkeen ja sen jälkeen se nousee yhtä loivasti ylämäkeen. Juoksija taivalsi ylämäkiosuudessa, noin puolessa välissä mäkeä. Iski vanha tuttu ota-selkä-kiinni -vimma (aikanaan tuo oli usein kisoissa taktiikkani). Hänellä oli valkoinen t-paita päällään, joten kohde oli helppo pitää näkyillä. Sitten jalat vain lähtivät rullaamaan. Välillä tuli mutkia reitille ja juoksija katosi hetkeksi silmistäni mutta sehän vaan sai minut etenemään tiuhempaan askeltaen. Ja niin lopulta, heppu oli saavutettu, juostu rinnalla ja ohitettu.
Tunsin hyvin voimakkaan energialatauksen tästä pyrähdyksestä. Matka ei ollut siis kummoinen, juostua tuli kolmisen kilometriä ja kiinni ottamani selkä kuului vanhemmalle mieshenkilölle. Joten vauhti ei lopulta päätä huimannut. Se sai kuitenkin jo valmiiksi vilkkaan ajatuksenjuoksuni pinkomaan tuhatta ja sataa. Kroppani hypähteli sinne tänne ja itseasiassa pomppiminen ei loppunut Marua ajaessakaan. Istuin katolla, laskeuduin kajuuttaan ja taas nousin katolle. Mahdoin olla näky, tosin viiden aikaan aamulla sitä ei ollut merellä kukaan katselemassa. Vain mieheni, joka on tottunut levottomaan liikehdintääni. Lihakseni olivat niin täynnä liikettä, että nukkuminen oli melkoinen suoritus (kaksi tuntia tuli koisattua).
Nyt olen sitten liikehtinyt positiivisessa mielessä sinne, tänne ja tuonne ja nauttinut energian tuomasta hyvästä fiiliksestä. Selkä on hiljaa, vaikka asfalttijuoksu ei ole koskaan hyvä vaihtoehto sille. Eilen sain energiaa ystäväni luona käymisestä, tänään juoksemisesta (ja etenkin kisaviettini tyydyttämisestä) ja mitäpä vielä… 😀 Normaalit 25 kilsaa päivässä on liikuttu mutta extraenergia lisällä: Hyppelyt (korkealle ponnistettuna) kävelylenkkien mausteena. P.s molempien lenkkien yhteydessä, useita satoja metrejä kerrallaan. Energiapiikkejä pitää poimia lisää. Ehkäpä lisään juoksun jokaiseen aamuun, jolloin matkaan töistä kotiinpäin.
Tunnen itseni jouseksi ☺️