Kolmekymmentä yötä

Joskus on hyvä ylittää oma mukavuusalue. Tehdä jotain poikkeavaa. Ylittää fyysinen kynnys, jumppauttaa aivojaan pähkäilyillä, jotka vaativat keskittymistä tai sitten vaan ajaa itsensä sellaiseen tilaan, että oleminen on jo saavutus sinänsä. Kehittyminen millä tahansa osa-alueella tapahtuu juuri silloin, kun astutaan pois normista, siitä minkä suorittamiseen ei tarvita mitään uutta.

Työ on minulle tärkeää. Siinä on monta juttua, jotka sopivat minulle täydellisesti. Työssäni saan liikkua. Se on selkäni takia ehdoton edellytys, jotta se pysyy kunnossa. Yötyö taas on oikeastaan ainut vaihtoehto saaristossa asuvalle. Täältä käsin ei pystyisi talviaikaan tekemään päivätöitä, kun yhteysalukset eivät liikennöi päivätyölle sopivin aikatauluin. Työni on itsenäistä, tarkkuutta vaativaa ja se kysyy aika-ajoin myös paineensietokykyä. Pitää kyetä reippaassa tahdissa tekemään huolellista työtä, säässä kuin säästä. Olemme siis tietyntapaa arjen taitureita, katseiden ulottumattomissa.

Teen mieluusti mieheni kanssa myös lisätöitä eli tarvittaessa joustamme vapaaöistämme ja menemme töihin. Tästä tietenkin maksetaan korvaus. Koska lehdenjako on reilusti alipalkattua työtä, ylimääräiset vuorot tuovat tarpeellista lisää talouden pyörittämiseen. Kahden jakajan talous toimii hyvin, kun tarkasti laskee menot ja tulot eikä hanki mitään ylimääräistä. Sitten kun pakostikin tulee lisämenoja, on enemmän kuin tervetullutta nämä työnanatajan tarjoamat lisätyöt.

Kevättalvella meille tulee työnantajan puolelta ilmoitus tulevan kesän lomista. Tuossa vaiheessa saa myös esittää toivomuksensa, jos haluaa pitää loman pätkissä tai normaalin loma-ajan ulkopuolella. Meille kesä on parasta aikaa käydä töissä. Illat ovat valoisia ja matkanteko omalla veneellä on silloin helppoa. Pidämme siis kesäloman syksyllä ja talvella. Jätimme tänäkin keväänä toiveen tästä ja lisäsimme toiveeseen vielä, että meitä voi pyytää lisätöihin, jos apuun on tarvetta.

Kesällä sitten noita apuna olemisen tarpeita tuli kesä- ja heinäkuussa jonkin verran. Heinäkuun loppupuolella esimies kyseli, jaksaisimmeko vielä tehdä pari vapaata töitä. Toki jaksoimme. Kun lopulta pääsimme nykyhetkeen, olimme paiskineet 30 yön putken töissä. Tuossa putkessa oli vain yksi vapaayö. Koska tilanne ei ollut missään vaiheessa selkeä viikoa pidemmälle, puursimme eteenpäin aina seuraaviin vapaisiin. Ja kun tilanne jatkui ja jatkui, lopulta menimme vain ajanvirrassa odottaen sitä tietoa, että saamme vapaamme pitää.

Meillä on se onni, että teemme samaa työtä. Pysymme tukemaan toisiamme, koska tiedämme, että ilman kunnon nukkumista, tuollaista pätkää ei jaksa. Kun työkamumme vuoron jälkeen ajoivat koteihinsa 10-15 minuutissa, meillä kotimatkaan kului aina se tunti. Yhteensuuntaan. Koska mitään varmuutta ei ollut, milloin putki päättyy, piti vain ajatella yhden merimatkan verran eteenpäin arkea. Mieheni nukkui usein veneessä mennen tullen. Mie kun en tarvitse niin paljoa unta, tyydyin nukkumaan aamut/aamupäivät kotona ja viimeisellä puurtamisviikolla otin iltaisinkin tunnin nokoset juuri ennen töihinlähtöä.

Fyysisesti en rasittunut 30 yön putkesta lainkaan, vaikka siihen sisältyi useampi isojako. Henkisesti jakso oli vaativa. Jakson alkuun osui vielä tyttäreni kuolinpäivä, joka on minulle todella raskas. Kaikkein eniten henkisesti rassasi se, kun ei ollut yhtään iltaa, jolloin olisi voinut vaan jäädä kotiin ja rauhoittua olemaan. Kokoajan oltiin siis menossa. Illalla merelle, kaupassa käynti mantereella, hetki lepoa, töihin, aamupakkaamiset, merelle, aamutoimet kotona koirien kanssa, lepo. Ja sitten normaalit arkitoimet syömisten ja koirien lenkitysten ym hoidon kera ja taas merelle. Myös jatkuva mantereella oleminen on minulle vaikeaa. Ihmisten näkeminen, häly, äänet, autot, kaikki se kaupungin syke. Pikku perheenjäsenen tulokin osui tuohon putkeen, joten pentukoiran vaatimat ylimääräiset toimet rasittivat lisää. Vaikkakin kokonaisuudessaan pennun tulo oli positiivinen juttu.

Henkisen kuorman kantaminen oli minulle se mukavuusalueen ulkopuolelle meno tässä casessa. On hyvin tervettä joutua välillä tilanteeseen, jossa joutuu pinnistämään. Vaikka emme tienneet, milloin putki päättyy, silti tiesimme, ettei lisätöitä jatku ikuisesti. Viimeistään syyskuussa alkava kesälomamme olisi ollut päätepysäkki puurtamiselle. Niin pitkälle ei siis kuitenkaan meitä tarvittu apuna. Se, että jakso on määräaikainen, tekee helpommaksi suhtautua väsymykseen, kuormaan ja tsemppaamiseen. Jos tilanne olisi ollut päättymisen suhteen avoin, voi olla, että seinä olisi tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin kovaa kolahtaen.

Läheisen ihmisen tuki oli kaikki kaikessa. Kun sanoin miehelleni välillä, että kylläpä väsyttää, mieheni tokaisi, että ollaan väsyneitä yhdessä. Nenät toisissaan kiinni ja käsi kädessä nukahdimme joka aamu päästyämme kotisaareen. Pitkä rupeama lähensi meitä ja vahvisti yhteenkuulumistamme. Sekin siis selkeästi plussariviin tämän urakan yhteenvedossa.

En koe urakkaamme lopulta minään supertekona. Selvisimme hommasta hyvin, ilman traagisia käänteitä, yliväsymystä tai sekaisin menoa. Vaikka henkinen kuorma painoikin valtavasti, näin jälkikäteen sen väpäjäminen mittariston ulkopuolella vahvisti minua ihmisenä. Opin itsestäni paljon. Ja opin siitä kuinka tärkeää on lepo ja vaikeiden paineiden purkaminen, vaikka sitten itkemällä. Jokaisella on keinonsa selvitä takaisin mukavuusalueellensa huilaamaan. Nyt vietämme hyvin ansaittuja, normaaleja vapaita. Sitten jaksaa vielä muutaman yön töissä, ennen kesäloman alkamista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *