Kun kiire huohottaa perässäsi, istu alas ja päästä kiire ohitsesi. Olen tänä keväänä moneen otteeseen koettanut istua alas, sillä tuo vihulainen, kiire, on ollut kokoajan kannoillani. Kiireen hyvä ystävä Ensamisi (en saa mitään aikaiseksi) on myös pörrännyt maisemissa. Viikot ovat siis olleet yhtä koheltamista. Mitään näkyvää en ole kuitenkaan saanut piirrettyä eteeni. Tekemättömiä ja keskeneräisiä asioita sen sijaan on pakkautunut joka nurkkaan.

Hyväksyn tilanteen ilman tunnetta siitä, että luovutan. Tämä kevät on ollut tällainen. Oikeastaan en ala edes purkamaan tekemättömiä juttuja. Jos kiireen saa pois istumalla alas, Ensamisin saa pois kirjaamalla ylös edes minimaalisen pienen tavoitteen ja pistämällä paperin johonkin näkyvään paikkaan. Tuo sanahirviö ei nimittäin lähde pois, jos koettaa epätoivoisesti purkaa rästiin jääneitä juttuja. Se enemmänkin säikähtää uutta ja virtaa antavaa projektia, pientäkin.

Tämän kevään ehdoton pieni mutta voimannuttava juttu oli matka isolle kirkolle. Pääkaupunkiin ihmisten vilinään ja sekasortoisesti haarottuvien kaistojen viidakkoon. Helsinki on kuin minun ajatukset, kaaoksessa jatkuvasti. Onnekseni minun ei tarvinnut ajaa autoa. Saatoin nauttia illasta ja keskittyä kuuntelemaan. Lähdimme hiljaiselta mereltä moottoritietä pitkin Hartwall Areenalle kuuntelemaan Andrea Bocellia. Olin odottanut tuota konserttia koko talven.

Neljä vuotta aiemmin olimme samassa paikassa, saman artistin konsertissa. Paikka oli siis tuttu, enkä joutunut vääntelemään itseäni eteenpäin tuntemattomassa tällä kertaa. Pidin tiukasti kiinni mieheni kädestä, sillä ihmismassojen seassa tunnen voimakasta ahdistusta, joka saa minut ryntäämään juoksuun. Ja kirjaimellisesti ihmisiä oli massoittain. Suhteellisen pieneen tilaan oli ahtaunut yli 11 tuhatta ihmistä. Kävellessämme kohti oikeaa katsomoa, kuulin hurisevaa puheensorinaa joka puolelta. Yhdestäkään lauseesta ei saanut selvää, ilmassa oli sanapuuroa. Puuro oli höystetty tuoksuilla, joita vastaantulevista ja paikallaan seisovista ihmisistä leijui. Kohinaa, kopinaa, valoja, iholle tulevia kohtaamisia. Puikkelehdimme eteenpäin kunnes saavuimme istumapaikollemme.

Istuimme ja katselin alas. Ihmisiä virtasi sisään kuin muurahaisia. Oviaukkoja oli useita. Minua huimasi korkealla ja keskityin puristamaan mieheni kättä. Stagen takaseinällä pyöri videoita Bocellista. Katselin niitä ja tunsin rauhoittuvani. Kitaristiduo Carisma aloitti lämmittelyllä. Tämä sama pariskunta oli paikalla myös neljä vuotta sitten. Vaikken mikään kitarafani olekaan, sointi oli soljuvaa ja muusikot mukaansatempaisevia. Lopulta Bocelli nousi lavalle. Vaikka häntä saatetaankin käsipuolesta avustaen, mies liikkuu lavalla niin luontevasti, että hänen sokeutensa unohtuu. Mikrofonin edessä seisoo suuri mestari. Olen usein miettinyt, kuinka paljon hänen on muistettava kappaleiden sanoja ulkoa. Hän laulaa usealla eri kielellä, joten myös vieraiden kielten oppiminen on muistin varassa tehtyjä toistoja.

Bocelli oli kutsunut mukaansa vierailevina naissolisteina Maria Aleidan ja Ilaria Della Bidian. Myös Matteo lauloi isänsä kanssa lavalla, kappaleen Fall on me. Lavalla esiintyi myös upeita tanssijoita: Jasmin Geselle, Matti Puro, Katri Mäkinen ja Sebastian Wennström. Orkesterina oli Lohjan kaupunginorkesteri ja taustakuorona Chorus Ars Musica. Kapellimestarina Carlo Bernini. Koko konsertti oli edellisen tapaan huikea elämys. Äänen pauhu, uskomaton kyky laulaa puhtaasti ja pitkään sekä kokonaisuutena upea setti nostivat ihoni kahden ja puolen tunnin aikana vähän väliä kananlihalle. Bocellin ääni on jotain hyvin poikkeuksellista ja hänen koko karismansa säteilee ystävällisyyttä, nöyryyttä ja periksiantamattomuutta. Oli erittäin tervetullut pistos kiireen ja ensamisin karkoittamiseen. Voimaa elämään saa pienistä poikkemisista arjesta. Tässä tapauksessa myös henkisesti suurista hetkistä. Jokainen meistä saa hyvinkin erilaisen käsikirjoituksen elämään mutta kaikenlaisilla eväillä voi tulla toimeen. Ja saada aikaan jotain hyvin mullistavaa, globaalistikin.