Aihearkisto: Pohdintoja

Turnausväsymystä

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Sähköpeliä

Tarvitsen rutiineja arkeeni. Ne luovat turvallisuutta ja saavat minut toimimaan tuottavasti. Tai edes toimimaan eli saamaan jotain järkevää päivässä aikaan.

Syksyllä 2022 arkeeni tuli uusi rutiini. Sähköpeli. Syitä, miksi ylipäätään sadattuhannet suomalaiset kanssani sitä nykyään pelaavat, en lähde pohtimaan. Sen sijaan mietin, millaista on elää sähköpelin kanssa. Sähköpeli on yksinpeli, jossa säädän kotini lämpötilaa sopivaksi, mahdollisimman edullisesti. Pelin hintakertoimet avautuvat joka päivä 13:45 (tai hieman sen jälkeen), jolloin pörssisähkön hinta kerrotaan seuraavalle vuorokaudelle. Joka tunnille on oma hinta.

Koska kotimme on sähkölämmitteinen, käytämme etupäässä näinä kalliin sähkön aikoina lämmitykseen puuta. Mutta koska ihmisen on käytävä töissä ja nukuttavakin välillä, ajoitamme ainukaisen makkarin patterin lämmittämään vuorokauden halvimman sähkön aikaan, yöllä. Silloin kun olemme vapailla, huoneita lämmittää sähköpatteri nukkuessamme. Töissä ollessamme, patteri pitää kotimme sisälämpötilan noin 15 asteessa, joten emme töiden jälkeen tule jääkylmään taloon. Patteri on kiinni pistorasiassa ajastimen kautta. Joten pystymme tarkkaan laittamaan sen lämmittämään vain halvimmat tunnit. Kun siis aamulla tulemme kotiin, laitamme puita palamaan ja parissa tunnissa sisälämpötila on mukavat 18-19 astetta. Käymme nukkumaan. Iltapäivällä avaamme sähköpelin, pistämme uudestaan puita uuniin ja säädämme yöksi patteriin sen verran tunteja, jotta talo pysyy yön taas lämpimänä, mahdollisimman edulliseen hintaan.

Sähköpeli tuo säästöjä, selkeästi. Ensimmäiset pörssisähkön laskut ovat osoittaneet sen. Sähkölaskut ovat meillä selkeästi pienemmät kuin vuosi sitten, jolloin maksoimme kiinteää, todella halpaa hintaa sähköstä ympäri vuorokauden. Patterit porottivat talvella lämpöä tupaan koko päivän ja yön. Ei tietysti ollut tarvetta pelata eikä heitellä klapeja uuniin mutta toisaalta, tämä systeemi on meille todella helppo ja riittää, kun kerran päivässä katsoo uudet hinnat ja suunnittelee seuraavan vuorokauden ajastukset patterille. Jokainen tietysti tekee asiat niin, että arki on itselle mahdollisimman mukavaa, tai edes siedettävää. Ehkä jollekin 15 asteinen koti on kauhistus. Me olemme tottuneet elämään karuissa oloissa, joten tuo asteluku ei tunnu lainkaan kylmältä. Itseasiassa, huonelämpötilan noustessa 20 asteeseen ja yli, olo on tukala.

Sähköpeli tuo sitä tunnetta arjen ja talouden hallinnasta. Ja sitähän ihminen kaipaa, näinä epävarmoina aikoina. Ja miksei läpi elämänsä. Arjen hallintaa, lankojen pysymistä omissa käsissä, edes jollain tasolla. Sähköpeli on hauskaa, tuottavaa ja mielenkiintoista. Se on tullut osaksi talven arkisia toimiamme. Nyt vaan kahlataan läpi tämä talvi, näine peleineen. Kevällä koittaa taas uudet kujeet.

Uuden vuoden kynnyksellä

Vuoden viimeinen päivä kirvoittaa aina miettimään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Niin kävi tänäkin vuonna.

Pohdin liikkumisiani. Nivelieni sairastuttua, liikuntaan on pikkuhiljaa tullut estoja, kipujen takia. Kuitenkin liikun, etupäässä kävellen saariston metsissä koirieni kanssa. Pehmeä metsämaa ja näin talvisin lumi, ovat nivelille ystävällistä alustaa. Ja kun vauhdin pitää maltilliselta, pystyn lähes päivittäin tekemään parikin vitosen lenkkiä. Hiihtämässäkin kävin mutta plussakelit kadottivat kunnon lumen ja nyt metsätiet ovat huonossa kunnossa. Mönkijöiden renkaat tekevät tiehen syvät ajourat ja kolmen koiran kanssa on vaikeuksia jopa pystyssä pysymisessä. Hupaisasti ajatellen, voisi olla parempi, että talvisin saaressa kulkisivat vain kelkat. Mönkijäväki voisi kävellä 🙂

Olen myös miettinyt tätä meidän kotisivua ja näitä blogeja. Voisin koettaa kirjoittaa useammin kuulumisia. En lupaa enkä vanno, koska olen keskittymiskyvytön ja levoton persoona. Mutta ainakin se on ollut mielessä, että useammin voitaisiin tätä päivittää. Kuvia tietysti voisi aina lisätä vaikka päivittäin, mutta myös sisältöä on ollut ajatuksena laajentaa. Aikaa varmaan olisi, mutta se istuminen alas ja kirjoittaminen ajatuksella – ooh, se takkuaa.

Palaan vuoden alussa töihin pitkältä sairaslomalta. Lokakuun alussa leikattu sormi alkaa olla työkunnossa. Hieman jäykäksi se jää muihin sormiin verrattuna. Myös leikatun rystysen tyvi jää selkeästi paksummaksi kuin vastaava vasemman etusormen rystynen. Mutta kaikkea voin jo sen kanssa tehdä, ja mikä parasta, kivutta! Terveystilanteeni ei muuten kyllä parempaa huomista ole näkemässä. Keväällä leikatussa nilkassa on kipuja. Ei leikatulla alueella, vaan muualla. Oikeasta nilkasta löytyi loppukesästä otetussa magneettikuvassa laaja, alkava nivelrikko ja tulehdustila. Sitä hoitettiin akuutisti kortisonipiikein ja pidemmällä aikavälillä tukipohjallisin. Veneluuni on väärässä asennossa. Sen ympärillä on myös nivelrikkoa. Lähitulevaisuudessa, vuoden sisään, nilkka puhdistusleikataan. Vaikeimmat kohdat nivelrikon suhteen ovat ylempi nilkkanivel ja pottuvarpaan tyvinivel.

Terveysongelmat saivat jatkoa juuri ennen sormileikkausta syyskuun lopulla, kun oikea polvi alkoi yht’äkkiä kipuilla voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi nivelrikko ja tarkemmassa magneettikuvassa rustopuutos. Gradus neljä eli luu paistaa ulkosyrjän reisiluun kantavalla pinnalla. Paljaassa luussa kasvaa jo kystia. Polveen tehdään keväällä 2023 naskalisaatio, jolla etupäässä koeteaan vähentää voimakasta kipua polvessa. Naskalisaatiossa rustonalaisluuhun tehdään reikiä, jota kautta mahdollisesti luuytimestä nousee kasvutekijöitä ja verta, joka hyydyttyään kasvattaa säierustoa. Säierusto ei ole normaalia rustoa ja se on myös sitä heikompaa mutta sen tarkoitus on vähentää kipua ja hidastaa rustopuutoksen etenemistä. Pitkällä aikavälillä se siis siirtää tekonivelleikkauksen tarvetta. Ongelma on mun tapauksessa ikä ja hyytymistekijän vajaus. Kasvutekijöiden nousu onnistuu alle 40-vuotiailla ja vereni hidas hyytyminen taas puolestaan voi aiheuttaa paitsi pieleenmenneen säieruston kasvamisen, myös veripolven. Ortopedi sanoi suoraan, ettei anna takeita leikkauksen onnistumiselle. Mutta kovien kipujen takia sitä kokeillaan, tiedostaen kuitenkin nämä minun riskitekijät.

Suunnitelmissa on siis, nämä faktat tiedostaen, sairaseläkkeelle jääminen ensi vuoden aikana. Tämä asia on minulle sekä helpotus että vaikeaa henkisesti. Helpotus tietenkin siksi, että jos eläkkeelle pääsen, pystyn kipujeni rytmissä pitämään huolta itsestäni huomattavasti paremmin kuin töissä käyden. Myös nukkuminen tulee olemaan paljon parempaa. Henkinen vaikeus tulee siitä, että pidän työstäni hyvin paljon ja tuntuu jotenkin väärältä jäädä eläkkeelle kymmenisen vuotta liian aikaisin. Mitään työyhteisökaipuuta minulle ei tule, koska en oikeastaan näe työkamujani koskaan ja olen mieluummin yksin kuin porukassa. Uudelleenkoulutus ei onnistu minulta adhd:n takia ja myös asuinpaikkani ja kulkeminen talvisin mantereelle on vaikea yhdistelmä uudelle mahdolliselle työlle.

Tällaisin ajatuksin vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Hyvää uutta vuotta 2023 <3

Harvoin sitä, usein tuota

Mietin, milloin oon viimeksi käynyt ruokakaupassa. Ehkä kolme vuotta sitten. Tästä tein sen johtopäätöksen, että kaupassakäynti ei kuulu mun arkisiin juttuihin vaan on harvoin tapahtuva asia. Mietin sitten, milloin on viimeksi ollut sellainen kuukausi, etten ole tavannut lääkäriä tai ollut lääkäriin muutoin yhteydessä esim labratulosten kuulemisessa. Siinä asiassa jouduin hieman tekemään taustatyötä ja päädyin syksyyn 2005. Tämän asian auettua tein johtopäätöksen, että olen usein normaalista poikkeavassa kunnossa eli mäsä.

Lopulta aloin miettimään sellaista, että mikä tässä elämässä on muka normaalia? Siis sitä sellaista, mitä-yleensä-kaikki-tekee ja miten-yleensä-kaikki-toimii. Luulempa, ettei sellaista normaalia ole (tämän ajatuksen sain ystävältäni, jonka kanssa tätä asiaa sivusimme eräässä viestiketjussamme). Tämä asia tuli mieleen siksi, että niin monesti olen vastaillut kysymykseen, mitä lapsillesi kuuluu. Ja kun heille ei sattumalta kuulunut sitä, mitä kysyjän omille lapsille kuului ajatuksella ‘koska lapsi on tietyn ikäinen, hänelle pitäisi tapahtua sitä, tätä ja tuota’, kysyjä oli hyvin kummissaan ja valitteli ääneen, että meneepäs minun lapsilla huonosti.

Huokaus. Juuri tätä kritisoin. Jokainen meistä elää omanlaistaan arkea ja jokaisen elämä on uniikki. Ei ole asioiden tekemisjärjestystä, ei samoja tavoitteita eikä edes samaa vuorokausirytmiä. Paljon paasataan yksilöllisestä, persoonallisesta otteesta mutta lopulta koetetaan laittaa kuutionmuotoinen palikka pyöreästä kolosesta sisään.

Joskus blogikirjoitus voi olla lyhyt. Tänään on.

Ajatuksia sormileikkauksesta, ensimmäinen viikko

Tapaturmassa vioittunut oikeankäden etusormi leikattiin 3.10.2022. Tämä kirjoitus kertoo ensimmäisen toipumisviikon ajatuksista.

Tämä matka leikatun sormen kanssa on haastava. Sormen lisäksi leikkaushaava on oikeassa ranteessa, josta siirre etusormeen otettiin. Oikeakätisenä olen tottunut tekemään kaiken oikealla kädellä. Lapsena onnekseni harjoittelin kirjoittamaan myös vasemmalla, joten kynällä pystyn nyt saamaan hyvää jälkeä aikaiseksi.

Mutta sitten se kaikki muu. Kuten tämä koneella kirjoittaminen, hampaiden harjaus, hiusten letittäminen, juuston höylääminen ja vessa-asiat. Aika kömöä ja hidasta touhua. Arkeeni tietysti kuuluu myös koirienhoito, veneellä ajaminen, pukeminen ja vaikkapa kissojen vessojen siivous. Niitä tehdessäni huomaan, kuinka hidasta ja kömpelöä ‘väärän’ käden kanssa toimiminen on.

Tämä on kuitenkin haastavuudessaan mukaansatempaavaa. Kokoajan vasen kehittyy, voimistuu ja tulee taitavammaksi. Niinkuin lapsena tehty harjoittelukin vasemmalla tuottaa nyt tulosta. Kauppalapuista saa miehen kertoman mukaan paremmin selvää kuin oikealla sutaisemalla kirjoitetusta listasta.

Henkisesti tuntuu, että olen vammainen, jonka arki on hankalaa. Tiedostan kyllä, että tämä on väliaikaista, parin kuukauden rutistus. Leikattu käsi on kuitenkin kipeä, sitä särkee ja sormet ovat voimakkaasti turvoksissa. Huomenna käteen vaihdetaan ortoosi, joten hieman helpotusta on luvassa. Pääsen mm pesulle.

Sen päätin, etten tämänkään episodin jälkeen lopeta vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olen siis pitänyt yllä tuota lapsena harjoittamaani taitoa läpi aikuiselämäni. Ehdottomasti suosittelen kaikille käyttämään kirjoittaessa molempia käsiä.

Tästä on suunta vain eteenpäin ja toivon mukaan joulukuussa kipsin ja ortoosin suojissa olleet sormeni taas liikkuvat. Matka on hyvin erilainen kuin jalkaleikkauksissa mutta olenpahan taas yhtä kokemusta rikkaampi 🙂

Tepposia toipumisessa

Toipuminen sai hidasteen, kun leikkausalueelle tuli tulehdus. Joudun passailemaan liikkeelle lähtöäni ainakin parilla viikolla. Tulehduksen parantuessa aloitetaan fysioterapia ja siitä alkaa varsinainen toipuminen liikkumista ajatellen. Olen kuitenkin päättänyt, että vielä kävelen, juoksen ja hypin. Uin, pyöräilen, hiihdän ja käyn töissä. Vaikka nyt näyttää hitaalta tämä toipuminen, uskon siihen, että jalassa oleva tulehdus asettuu, voin jättää kokonaan kepit nurkkaan ja tuntea, kuinka askellan molemmilla jaloilla voimakkaasti.

Ajatusteni kulku on nopeaa kuin valonvälähdys ja ajatuskaistoilla on aina ruuhkaa.

Vaikka kuinka tiedän, että elimistöni systeemit eivät toimi niinkuin normaalilla väestöllä, nappaan kirurgien selonteoista kiinni aina sen lyhimmän toipumisjakson aikataulun. Sitten sinkoudun sinne ajatuskaistoille ja ennenkuin ensimmäistäkään leikkausviiltoa on tehty, olen jo täydessä vauhdissa kuntouttamassa itseäni. Siis sen lyhimmän kaavan mukaan. Sen mukaan, että kaikki menee hyvin ja nopeasti.

Vaikka olen käynyt läpi kymmeniä kertoja sen, että kaikki ei menekään käsikirjoituksen mukaan, jaksan uskoa yhä uudestaan ja uudestaan siihen, että minulla ei ole mitään ongelmia vereni kanssa. Sen verran on kuitenkin karttunut iän tuomaa viisautta, että tiedän olevani ylioptimistinen, hätähousu, mahdoton ihminen.

Kuitenkin, ilman noita piirteitä, olisin jo mustaakin mustemmassa suossa. Olisin kokenut syvän laskeutumisen alakulon maille enkä välttämättä olisi sieltä omin avuin ylös päässyt. Se, että joka kerta, lapsenomaisesti, uskon ihmeeseen ja ponnistelen eteenpäin, on pitänyt minut elämänlangoissa kiinni. Nuo luonteenpiirteet ja sisälläni oleva ominaisuus ADHD (kärsimättömyyden, jatkuvan liikkeen ja keskittymisen puutteen ominaisuudet) ovat taanneet minulle kyvyn unohtaa vastoinkäymiset nopeasti. Vaikka kirjoitan ja pohdin hyvinkin pitkään negatiivisia tapahtumia, en kuitenkaan jätä niitä muhimaan sisälleni. Pohtiminen on sisäistä siivousta. Jos en käsittele niitä, ne taatusti ilkikurisesti pesiytyisivät nurkkiin ja tekisivät silloin minusta ihmisen, joka ottaa ne vuokralaisikseen. Ei kiitos.

Pieni hassu juttu alkoi hymyilyttämään minua aamulla, kun vein koirat ulos. Terassi oli märkä sateen jälkeen. Mutta aivan terassin toisessa päässä oli metrin mittainen kaistale kuivaa. Eli sadepilven raja oli kulkenut siitä. Terassi symboloi siten juuri nykytilaani. Märkä osuus on virtaavaa, ahnaasti pulppuavaa vertani, joka tekee kulkemisen vaikeaksi. Mutta tuo kuiva terassin pääty on uusi päivä, jolloin veri vihdoin löytää balanssin ja mie pääsen ahmimaan uusia polkuja. Pääsen mukaan siihen rytmiin, joka tekee minusta minut. Liikkumaan.

Kaipuu juoksemaan

20.5. kuluvaa vuotta vasemmasta jalkaterästäni korjattiin leikkauksella revennyt tibialis posterior -jänne. Jänteen alue oli alkanut oireilemaan pikkuhiljaa keväällä 2021. Ensin siinä oli lisääntynyttä hermotusta, lievää turvottelua ja pikkuhiljaa jalka kipeytyi enemmän ja enemmän töissä ja vapaa-ajan liikunnassa. Jänteen seutu särki ja kipuili lopulta myös levossa. Koska jatkoin sitkeästi töissä, lopulta molempiin jalkoihin tuli vielä plantaarifastiikit. Varsinaista syytä jänteen repeämälle ei ole. Mahdollisesti iän tuoma jänteen heikkeneminen, kova fyysinen kuormitus ja/tai jokin itseltäni huomaamatta jäänyt venähdys ovat yhdessä aiheuttaneet repeämän. (Leikkausosioon kirjoittelen tämänkin leikkauksen tarkempia tietoja toipumisen edetessä).

Olin siis töissä ja välillä sairaslomalla. Sairaslomaa en kylläkään pyytänyt jalkojen kipujen takia vaan tammikuussa 2020 sattuneeseen työtapaturmaan, jossa oikean käden etusormeni vääntyi yliojennukseen ja sieltä repesi/katkesi nivelsiteitä. Myös kämmenen puolelta repesi poikittainen jänne. Sormen tarina on niin pitkä, etten ole jaksanut siihen paneutua kuukausiin sen paremmin. Ehkä sitten, kun se leikataan syksyllä, kirjoitan siitä enemmän. Lokakuussa tapasin jalkakirurgin ja hän röntgenkuvatutti molemmat jalat ja pisti vasemman vielä magneettiinkin. Tuloksena siis jänteen repeämä ja tulehdus. Alueella oli kaikennäköistä muuta pientä kuten kulumaa, nesteilyä ja lisäluuta. Päädyttiin korjaamaan jänne leikkauksella, koska teen fyysistä työtä jaloilla ja vapaa-aikani on erittäin aktiivista liikkumista.

Kivut lisääntyivät pikkuhiljaa leikkausta odotellessani. Alkusuunnitelma oli päästä leikkauspöydälle helmikuussa. Koronatilanteen huononeminen kotikunnassani kuitenkin siirsi leikkausta muutamaan otteeseen ja sitten elettiin vielä hoitajien työtaistelua, joten lopulta pääsin leikkaukseen toukokuussa, alussa mainitsemanani päivänä. Ennen leikkausta olin laittanut työterveyslääkärin kanssa vireille osa-aika työkyvyttömyyseläkehakemuksen. Päätös tuli lopputalvesta määräaikaisena kuntoutustukena vuodeksi. Syynä tähän eläkehommaan oli siis selkäongelmani, ei suinkaan jalat tai sormi, jotka ovat korjattavissa olevia vaivoja. Selvittelin eläkeyhtiön kanssa tilannetta ja sain tiedon, että vuoden määräaikainen on suht helposti muunnettavissa jatkuvaksi osa-aika sairaseläkkeeksi. Tätä lähden sitten syksyllä uudestaan hakemaan. Aloin tehdä töissä kevennettyä työviikkoa huhtikuun alusta. Tämä kevennys helpotti myös jalkojen ja sormen tilaa niin paljon, etten enää tarvinnut keväästä olla sairaslomalla ennen leikkausta lainkaan. Mahdottoman hienoja systeemejä meille ei niin iskussa oleville viisikymppisille. Kevennetty työrytmi takaa töissä jatkamisen ja samalla antaa mahdollisuuden hoitaa kipuja, kuntouttaa itseään ja levätä tarpeeksi. He, joilla kroonisia kipuja on, tietävät sen tarpeen.

Samanaikaisesti kun itse kärvistelin sekalaisissa ja kovenevissa kivuissa talvella, yhdeksänvuotiaan saksanpaimenkoirani selän tilanne oli huonontunut. Koirallani on synnynnäinen Spina bifida occulta selässä. Sairaus on ollut oireeton. Wilman selkä oli kuitenkin alkanut edellisenä vuonna oireilla selkäytimen rappeuman/selkäytimen ahtauman oirein, ilman minkäänlaista kipua. Takajaloista alkoivat hermotukset vähentyä, joka taas esti jalkojen voiman ylläpitämistä. Kävely oli hieman horjuvaa ja asioiden tekeminen ajoittain hankalaa. Koira on kuitenkin vilkas, syö hyvin ja on siis kivuton. Tilasin Wilmalle ajan osteopaatille. Menemme sinne heinäkuussa, kun itse olen taas kävely-/autolla-ajokykyinen. Sitten aloin miettiä osteopaatin mahdollisuudesta auttaa itseäni selkäni kanssa.

En siis ole vielä tavannut osteopaattia. Hän kuitenkin pitää vastaanottoa pääasiallisesti ihmisille ja on myös pätevöitynyt koiriin. Ajatukseni, jotka ovat hyvin vilkkaita (adhd), alkoivat lentää. Aloin pohtia, voisiko osteopaatti auttaa minua selkäkipujeni kanssa. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja, jotka harrastavat juoksua ja liikkuvat muutenkin paljon. Lueskelen heidän somepäivityksiä tyytyväisenä ja tunnen mielihyvää, kun ystäväni saavat kokea liikunnan iloa. Silti pienessä sopukassa, jossain hyvin syvällä ajatusteni kammioissa, on toive. Haave. Unelma. Haaste itselleni. Voisinko vielä juosta? Tässä iässä liikunnan selkeä väheneminen ja etenkin insentiteetin lasku lisää vaaraa painon nousuun. Koska olen koko ikäni ollut aktiivinen, minulla ei ole pahemmin ollut paino-ongelmia. Nyt alkaa olla ja senkin takia haluaisin kyetä lisäämään rasitustasoa kävelystä kovemmaksi. Liika paino on selälleni myrkkyä.

Jos unohdan kaikki fyysiset asiat, mitkä paljosta liikunnasta ja etenkin juoksemisesta saan, ajatukseni laukkaavat henkisten saamisten sfääreihin. Tasainen pitkä juoksu. Varhainen aamu saaristossa. Koirat juoksevat vapaina edessäni. Pieni tuulenvire, meren tuoksu, lokkien kirkuna. Metsä, joka huokuu rauhaa. Ja se olotila, mikä juoksun jälkeen tulee. Vapaus, väsymys, täyteläisyys. Tätä kaipaan. Olen kyllä viikoittain hölkkäillyt koiralenkeillä pieniä pätkiä. Tyyliin muutama sata metriä, muutaman kerran toistoina. Ei tule edes hiki 🙁 Nyt kun joudun käytännössä olemaan vielä viikkoja suht paikoillani, tämä halu vaan kasvaa. En tiedä, miten saan itseni rauhoitettua. Miten saan ajatukseni takaisin tähän hetkeen, arkeen, toipumiseen.

Ihmisellä on hyvä olla unelmia, haasteita, tavoitteita. Realistisia mutta kyllin hulluja, jotta elämä maistuu selkäydintä myöten 🙂

Sydämen ovet

Lapsesta asti tuntemani ihminen siirtyi Taivaskotiin pari viikkoa sitten. Hänen kuolemansa herätti monenlaisia tunteita. Juttelin hänen kanssaan jouluviikolla, hieman ennen kun hän joutui sairaalaan. Vaikka hän oli jo hyvin iäkäs, ei tullut mieleenikään, etten tuon keskustelun jälkeen häntä enää näkisi.

Viime yönä mietin häntä ja muistoja. Kuinka pitkään hän olikaan ollut elämässäni, vaikka välissä oli jopa vuosikymmeniä, etten häntä nähnyt. Mietin myös yleisesti muistojen tallentamista. Mieheni selaili edellisenä päivänä netistä puutarhablogia, jossa kerrottiin erään puutarhurin muistiosta 15 vuoden ajan. Se sisälsi hänen puutarhansa muokkaamista ja hoitoa. Aikaa tuosta muistion kirjoittamisesta taisi olla 100 vuotta. Yhä siis luettavissa nykypäivän puutarhureille ja muille asiasta kiinnostuneille.

Sitten ajatukseni ryntäsivät syvemmin tallentamiseen ja nuorisoon. Me nykyajassa elävät saamme olla kiitollisia siitä, että esivanhempamme ovat olleet luovia. Heillä oli vain kynä ja paperia, ja luova ajattelu, kirjatessaan jälkipolville muistoja. Ja kuinka tärkeitä nuo muistot ovatkaan sekä yksilötasolla että koko kansakunnalle. Nykyajassa ihminen räpsii kuvia ja tallentaa niitä koneelle. Osaisimmekokaan enää vain kirjoittamalla kuvailla vaikkapa lumista metsää?

Nuorista, ja miksei meistä vanhemmistakin, tuli mieleen juuri tuo osaamattomuus tai uskalluksen puute olla luova. Ja toisaalta myös uskallus pistää itsensä koville. Puhutaan nettisukupolvesta, heistä, jotka viihtyvät ruudun edessä yhtä paljon kuin minun sukupolvi lapsena ulkona leikkien. Jos istuu päivät pitkät koneella, töitä tehden tai pelaten, ranka on kovilla, lihakset toimettomina, aineenvaihdunta nollilla ja verenkiertoelimistö on ilman potkua. Sydän tarvitsee töitä.

Sydämen saa työskentelemään liikkumalla. Olemalla aktiivinen. Sydämen sopukat henkisellä tasolla tarvitsevat myös tunteita. Oikeasti tuo tarvitsija lienee aivot mutta kuvainnollisesti (luovasti ajatellen) tunteet kulkevat sydämen ovista sisään ja ulos. Näitä ovia me sitten avaamme ja suljemme, elämäntilanteen mukaan. Edesmennyt tuttavani sulki viimeisen oven sydämestään loppiaisena. Hän pyysi päästä sairaalasta kotiin kuolemaan. Hänen toiveensa toteutui. Tuon viikon, minkä hän vielä maanpäällä oli, hän pakkasi kaikki muistonsa, tunteensa ja koko pitkän eletyn elämänsä sydämensä salaiseen kammioon. Hyvää taivasmatkaa hänelle <3