Aihearkisto: Pohdintoja

Ajatuksia odottamisesta

Vastaa

Miten yksin ihminen lopulta onkaan silloin, kun isot asiat pyörivät päässä. Olen koettanut avata keskusteluja mutta lopulta en ole löytänyt linjoille ketään, joka jaksaisi kuunnella. Olen koko elämäni ajan inhonnut kiirettä. On sitä minullakin ollut mutta olen hallinnut sitä niin, etten ahtaa kalenteria täyteen. Kun muutin kokonaan saaristolaiseksi, kiire katosi kokonaan.

Nyt kun olen sairaslomalla ja se vaan jatkuu ja jatkuu, arkeeni ei kuulu tietenkään työssä käyminen ja siellä oleminen. Yksi iso osa normaalista arjestani on pois. Ja mikä ikävintä, en edes tiedä, milloin sinne palaan. Kaikki aikataulut ovat vielä auki. Nykyinen arki koostuu aamuyön liikuntahetkistä sisällä ja aamun valjettua koirien kanssa lenkkeilystä. Lenkkien välillä syön, kannan puita sisään pienissä erissä, lämmitän tupaa ja katson hiihdon mm-kisoja. Sudokuja on tullut tehtyä paljon. ‘Yöunille’ sitten viimeistään klo21, usein jo 19. Ylös nousen yleensä puolenyön – yhden aikoihin yöllä.

Kun leikkauksia on takana jo 32 ja seuraavaa siis odottelen, arjessa on ollut jo vuosikymmeniä kokoajan joku epävarmuustekijä. Kroppa vanhenee ja leikkauksista toipuu joka kerta hitaammin. Totesin itselleni sellaisenkin faktan, että kaksi nuorinta poikaani ovat koko elämänsä ajan eläneet arjessa, jossa äiti on leikattu ja toipilas. Ihmettelen itse, millaisen äidin mallin olen pojilleni antanut. Heillä ei ole kuvaa äidistä, joka olisi fyysisesti kunnossa koskaan.

Sairaalaympäristö on tuttu. Ortopedit ovat tuttuja. Heilläkään ei ole aikaa kuunnella ihmistä kokonaisuutena. Heillä on aikaa potilaalle 20-30 minuuttia + leikkaus. Kuinka moneen arkiseen asiaan yksi leikkaus vaikuttaa? Enkä ajattele pelkästään fyysisen toimintakyvyn poikkeamaa vaan myös ihmisen henkistä tilaa ja jaksamista. Niitä ajatuksia, jotka nousevat päähän sairaslomalla olemisesta, talouden pitoon liittyvistä haasteista, työympäristöstä erkanemisesta, harrastusten jatkuvasta siirtymisestä hamaan tulevaisuuteen. Aika ei pysähdy leikkausta odottaessa. Itse vanhenee, koirat vanhenee ja mahdollisuudet unelmiin pienenee kokoajan.

Jokaisella ihmisellä on elämässään omat haasteensa. Olen itse vertaistukea vailla. Kuukausia kestävä kipu on minulle tuttua mutta nämä ajatukset työhönpalaamisen mahdollisuuksista ja aikatauluista ovat kuin utuinen unelma. Arjen tavalliset hommat, joita en pystykään tekemään. Niihin törmään päivittäin. Koirat, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin mutta minusta ei ole niiden kanssa tekemään mitään. Pystyin vain käymään niiden kanssa lenkillä. Kaikki keväisin somesta pursuavat kurssit ja koulutustapahtumat repivät sydäntäni. Joudun jälleen lykkäämään kaikki koiraharrastukset jonnekin tulevaisuuteen.

Peitän yksinäiset ajatukseni postaamalla kuvia someen. Niitä katsellessa kukaan ei tiedä, mitä päässäni oikeasti liikkuu. En halua kuormittaa muita asioilla, johon ei pysty vaikuttamaan. Poljen kuntopyörää kovin sykelukemin. Keskityn ratkomaan sudokuja jopa tuntitolkulla päivittäin. Puren hammasta ja itken, kun olkapään kipu riehuu niissä lukemissa, että hikikarpalot tanssivat otsallani. En vaihtaisi arkeani kenenkään kanssa, sillä en halua, että kukaan joutuu kokemaan tällaista jatkuvaa epävarmuutta huomisesta ja tätä tuskastuttavan pitää odottelua. Kun ei saa mistään tietoa ja infoa, milloin jotain sellaista tapahtuu, että voin kertoa edes itselleni, että nyt on jokin päivämäärä, johon tähdätä.

Ja niin. Oikeasti, älkää sanoko, että lepää. Kun lepoasennossa oleminen saa olkapään kivut sietämättömiksi. Kun olen paikoillani, tekemättä mitään (edes niitä sudokuja), kipu pääsee päällimmäiseksi ajatukseksi ja se on tuskaista se. Kokoajan kun teen jotain 20 tuntia ja illalla sitten otan kovat kipulääkkeet, jotta pääsen uneen, siirryn taas seuraavaan päivään aloittaen kaiken alusta.

Maailma on täynnä negatiivisia uutisia

Vastaa

Kun avaan lehden tai katson koneelta uutisia, vastaan tulee lähinnä pelkkää negatiivista informaatiota. Sotaa, kärsimystä, onnettomuuksia, huijauksia, romahduksia, vikoja jne. Milloin maailmaa riepottelee ihmisten pahuus toisiaan kohtaan, milloin luonnonmullistukset tekevät tuhojaan. Oman edun tavoittelu, alistaminen ja uutisten painottuminen pelkkään pahaan lyö silmille niin, että sattuu. Kun oma arkikin on täynnä kipua, ei enää tiedä, mitä silmät auki saatuaan tekisin.

Ajattelin paeta tuota kylmää informaatiotulvaa hiihdon MM-kisoihin. Mutta sieltäkin pursuaa aivan samaa tekstiä silmille. Joku on jätetty kisakoneesta, käydään spekulaatioita urheilijoiden päätöksistä, sairastumisilla pyöritellään kuin pörssiosakkeilla. Joku latu on tehty vartavasten jotakuta varten, jotta yksi ja ainoa olisi maailman paras. Herää kysymys, miksi? Urheilu ja liikunta ovat positiivisia asioita. Miksi pitää olla maailman paras keinoilla, jotka eivät siedä päivänvaloa? Mitä se urheilijalle itselleen antaa, että latu on tehty juuri hänen ominaisuuksiaan varten? Minusta arvokisoissa olisi hyvä olla erilaisia matkoja, erilaisilla pohjilla. Ei niin, että kaikki matkat on hiottu yhdenlaista tyyliä ja yhdentyyppisiä vahvuuksia ajatellen.

Uutisoinnissa kaikuu kuitenkin myös kateus, vallanhimo, tietyn ihmisjoukon ihannointi ja toisten alaspainaminen. Jotenkin ravistelisin sitä, miten asioista uutisoidaan ylipäätään. Taitavasti ja ammattitaidolla tehty uutinen on neutraali, asiapitoinen ja sen tekijä ei hämmennä uutisen sekaan omia mielipiteitään. Toisaalta uutisointi vaikuttaa peilin tavoin myös uutisen kohteeseen. Luetaan uutinen minusta ja aletaan pohtia ‘vastahyökkäystä’, jos uutinen ei tuonutkaan omasta mielestä parhaita puolia esiin. Tämä näkyy etenkin politiikassa. Tämän enempää en tuota aihetta ala vatvomaan, sillä olen hyvin epäpoliittinen ihminen eikä politiikka kiinnosta minua.

Journalisteille on annettu suuret ja painavat avaimet kannettavikseen. Media tuntuu pyörittävän maailmaa. Valta ei kuitenkaan ole medialla, ei poliitikoilla eikä valtioiden päämiehillä. Valta on jokaisella meillä sisällämme. Ja se valta koskettaa jokaista henkilökohtaisesti. Valta päättää omista asioista. Kenelläkään ei ole oikeutta polkea toisen elämää, satuttaa toista mitenkään eikä pyrkiä vaikuttamaan toisten elämään pönkittääkseen omia mielihalujaan. On yhteiset säännöt, jotka turvaavat yksilöä mutta ei ole yhtä, kahta tai kymmentä, joilla olisi oikeus olla korkeammalla kuin muut. Minusta hyvä johtaja, hyvä poliitikko ja hyvä media laskeutuu alas omalta mielikuvitustasoltaan muiden sekaan. Ihan samanlaisia ihmisiä kaikki.

Uutisten takaa löytyy ihminen. Valtionjohtaja on ihminen. Korkealla urallaan edennyt poliittinen päättäjä on ihminen. Jos joku alkaa vouhkaamaan omia, muille epäedullisia toimia, sellainen päättäjä, johtaja, uutisoija ei enää ole työssään pätevä. On aika siirtää hänet vähemmän provosoiviin tehtäviin, jossa voi taas päteä mutta ei voi satuttaa ideoillaan ja kirjoituksillaan muita ihmisiä. Valtaa ei pidä antaa yhdelle. Valta sanana on kieroutunut. Ei yksi ihminen voi päättää miljoonien ihmisten tarpeista yksin. Käykö hän kysymässä jokaiselta erikseen, mitä kuuluu? Johtajat ovat etupäässä arvojohtajia, jotka pitäväat huolta. Johtajan homma ei ole omien mielihalujen tavoittelu vaan yhteisön keulakuvana oleminen. Esimerkki, rauhanrakentaja ja isossa kuvassa kaikkien muiden yhteisöjen kanssa toimiva päämies. Tämä pätee niin selkeästi myös työelämässä. Työelämässä johtajan rooliin päässyt ei ole toisten yläpuolella. Hän on työyhteisönsä esikuva, prosessoija ja aivan saman arvoinen kuin johtamansa työntekijätkin. Tätä ajatusleikkiä työelämästä voisi jatkaa loputtomiin. Niin monta tarinaa.

Istun sohvalle ja koira käpertyy syliini. Poukkoileva ajatusvirta rauhoittuu. Päivän paras ja aito, positiivinen tunne on läsnä.

Pentuhulinaa

Vastaa

Kuluva kesä on mennyt melkoisessa hulinassa. 7.6.2024 ajelimme Tervakoskelle hakemaan laumaan uuden jäsenen, sileäkarvaisen collienpennun Bieggan. Biegga on siis samasta kennelistä kuin Minni. Mitä sitä hyväksi havaitsemaansa vaihtamaan 🙂 Mukaan tuli myös sovitusti Bieggan veli Tojje. Tojje matkustaa 15 viikkoisena kotiinsa Ruotsiin ja on meillä siis sommarpojke sen aikaa.

Pennut ovat vilkkaita mutta kilttejä. Laumaan ne sopetuivat välittömästi, olivathan ne jo kasvattajan luona tottuneet isoon laumaan. Minni on ottanut luontevasti pennut suojelukseensa. Ensimmäisinä viikkoina Minni huolehti niiden pysymisestä tiiviisti lähelläni. Mitä enemmän pennut ovat laajentaneet reviiriään suurella metsätontillamme, sitä enemmän olen kiitollinen Minnille sen avusta pentujen kanssa. Päivittäin olemme jatkuvasti ulkona leikkien, tutustuen uusiin polkuihin ja harjoittelemalla myös hihnalenkkejä. Mantereen puolella käymme ainakin kahdesti viikossa. Autoja, pyöriä, vieraita koiria, hälinää. Pennut ovat myös tutustuneet treenihalliin, Minnin juoksumatto- ja osteopatiatiloihin samalla, kun Minniä on niistä käsitelty. Meressä ollaan käyty lutraamassa ja etenkin Biegga on kahlannut jo melko syvälle. Luonnollisesti myös veneily on tullut niille tutuksi. Molemmat pennut ovat hyviä matkustajia sekä veneessä että autossa. Uni maistuu koko matkan ajan.

Ruokahalut ovat molemmilla hyvät. Muutama päivä kotiutumisen jälkeen pennut oppivat jo odottamaan ja luvan kanssa aloittavat syömisen. Tärkeää luoksetuloa tiivistämme ja vaikeutamme tilanteiden mukaan kokoajan. Sekin alkaa hienosti sujumaan. Katsekontakti sujuu jo upeasti molemmilta, seuraava askel siinä onkin aloittaa koirien ja ihmisten kohtaaminen ja niistä ohimeneminen.

Mielenkiintoista tästä projektista tekee se, että Tojjelle kaikki käskyt opetetaan tietenkin ruotsiksi. Tulee melkoista kielikylpyä itsellenikin. Olen päivittäin yhteydessä Tojjen omistajaan Ruotsiin, joten hän pääsee kuvin ja videoin seuraamaan pentunsa kehitystä. Seuraava etappi on rokotukset. Ruotsin tuontimääräykset koiranpennulle vaativat, että pentu on ennen Ruotsiin tuloa rokotettu rabiesta vastaan sekä sen jälkeen varoaika kolme viikkoa on kulunut ennen maahan tuloa.

Kolmisen viikkoa vielä siis edessä tätä hyvin paljon vaativaa mutta samalla myös antavaa kesää. Sen jälkeen alkaa arki normalisoitua lauman suhteen, kun on enää yksi pentu talossa. Tiedän jo nyt, että Tojjea tulee ikävä mutta tiedän myös sen, että se menee hyvään kotiin, jossa sille tarjotaan paljon virikkeitä ja tekemistä.

Turnausväsymystä

Vastaa

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Rampa juoksija

Vastaa

Oikeastaan en ole otsikon sanoista kumpikaan. Enää enkä vielä. Silti eräänä iltapäivänä, kun olin hoitamassa tarhakoiria, kipu sai minut jälleen ontumaan ja tuntemaan itseni rammaksi. Mietin siinä keskellä pihaa, että miksi näin. Miksi sellaiselle ihmiselle, joka on koko ikänsä huolehtinut itsestään, liikkunut, syönyt terveellisesti ja elänyt nautintoaineista vapaata elämää, annetaan tällainen taakka arkeen? En ole katkera elämälle. Meillä on, kliseisestikin sanottuna, vain tämä yksi elämä. Haluan elää sen mahdollisimman täysipainoisesti. Ottamalla vastaan sen, mitä annetaan ja sopeutua siihen ilman pään hakkaamista seinään. Kuitenkin luonteelleni tyyppillisesti väännän ja käännän muutoksien tuomia haasteita pitkään ajatuksissani. Ja kun kipu on nyt läsnä joka askeleessa, se muistuttaa minua siitä, mitä olin ennen ja millaista arkea alan opetella elämään.

Nivelkivut tekevät saaristoarjesta vieläkin haastavampaa. Sen olen tuta monta kertaa, kun kuljen pulkkaa vetäen yhteysaluslaiturilta kotiin. Pulkassa oleva kuorma painaa, tie on ollut viime viikot joko todella liukas tai kovin epätasainen ja pöpperöinen. Kipu todella muistuttaa olemassa olostaan joka askeleella. Välillä totean miehelleni, etten tiedä, millä voimilla tuosta 2,5 kilometristä olen selvinnyt. Joku saarelaisgeeni varmaan tekee ihmisestä sisukkaan. Muistan, kun eräs toimittaja teki meistä jutun lehteen. Hän kysyi minulta, mitä sitten teen, kun tulen vanhaksi? Milloin tulee se hetki, kun muutan mantereelle vanhuuden päiviä viettämään? Vastasin hänelle silloin, että olen täällä elämäni loppuun asti. Ja jos joku kysyisi tuota nyt, vastaisin aivan samanlailla. Mun ei tarvinnut odottaa vanhuutta saadakseni tuntea vaivoja. Kipuja ja sairautta on jo nyt alle kuusikymppisenä vaikka muille jakaa. Silti tämä on minun koti, en halua muuttaa mantereelle siksi, että elämä saaressa on haasteellista.

Koetan lenkkeillä joka päivä. Jo pelkästään koiralaumani takia tulee liikuttua. Kun on liukasta, kova pakkanen tai kipu kärvistelee jaloissani täysillä, pidän lepopäivän. Kovin usein tekee mieleni ottaa juoksuaskelia. Ja otankin niitä toisinaan. Matkat ovat mitättömiä, muutama sata metriä. Se tunne, kun juoksen, saa minut unohtamaan kivun hetkeksi. Vaikka todellisuudessa kipu vaan yltyy juoksemisesta. Töissä olen edelleen osa-aika sairaseläkesysteemillä. Pikku hiljaa irtaudun töistä kokonaan ja siirtynen syksyllä kokonaan sairaseläkkeelle. Polvi leikataan keväällä ja leikkausta seuraa kolmisen kuukautta sairaslomaa. Sen jälkeen toinen ortopedi saattaa leikata saman jalan nilkan jo tämän vuoden syksyllä. Sitä leikkausta varten jään ainakin kahdeksi kuukaudeksi saikulle. Vasemman jalan nilkan ja polven sekä oikean olkapään nivelet odottavat magneettikuvausta ja mahdollisesti jonkinnäköisiä hoitoja tai jopa leikkauksia seuraa kuvausten tulosten jälkeen. En ole enää työkuntoinen enkä tule leikkauksillakaan sellaiseen kuntoon enää, että töitä pystyisin tekemään. Lähinnä leikkauksilla pyritään vähentämään kipua ja hidastamaan sairauteni etenemistä.

Erakoituminen kokonaan saaristoon tekee vahvaa tuloaan. Nautin todella ajatuksesta, ettei minun tarvitse mennä mantereella lainkaan. Tai käytännössä hyvin harvoin. Ehkä niitä lääkärin tapaamisia on eläkkeelläkin. Sairaseläkeläisen arki on taatusti rauhallisempaa ja kevyempää kuin töissäkäyvän. Olen henkisesti valmentanut itseäni eläkkeelle. Silti ajatuksiin nousee usein miete siitä, miksen voinut pysyä sellaisessa kunnossa, että olisin voinut tehdä töitä vanhuuseläkeikään asti. Pidän työstäni todella paljon mutta tämä sairaus on jo nyt tehnyt minusta entisen juoksijan ja kovaa vauhtia myös tekemässä minusta rampaa. Ehkä kuitenkin annan itselleni luvan olla kotona ja mukauttaa päivieni tahdin kivun sanelemaan tahtiin. Ei tarvitsisi enää ylittää kipurajaa jatkuvasti. On aika avata luovuuden lähteet pääni sisältä.

Kahlittu

Vastaa

Katselen kaunista lumisadetta lauantaiaamuna. Taivas on valkoista täynnä. Lumi tarrautuu puiden oksiin, piha-aidan päälle ja värittää maan puhtaan valkoiseksi. Tuuli on hiljainen, kaikkialla on uneliasta. Mietin mitä tein tällaisena hetkenä silloin, kun olin kunnossa. Silloin, kun sairaus ei hallinnut arkeani. En ainakaan istunut keittiössä katsellen lumisadetta. Lähdin lenkille. Niin silloin. Nyt istun ja katselen lumisadetta. Tuo kauneus sattuu. Sattuu, koska hetkittäin pystyn vain olemaan, en pysty jatkuvaan toimintaan. Toimin ja liikun silloin, kun kipu on vähäistä.

Millaista on, kun arki muuttuu aktiivisesta passiiviseksi? Mitä muuta muuttuu kuin lenkkien pituudet? Mieli haparoi innosta alakuloon. He sanovat, että olen vahva. Minusta näin ei ole. Olen hieman eksyksissä itseni kanssa. Eikä se ole vain liikunnan määrä, mikä on muuttunut. Se on arki. Kyykistyminen sytyttääkseni tulet uuniin. Sukkien pukeminen. Nukkuminen. Istuminen. Voimien heikentyminen. Nälän tunteen katoaminen. Fakta, ettei kykene mihinkään sellaiseen, mitä ennen oli.

Olen aktiivisessa hoitosuhteessa sairaalassa. Minulla on edessä taas leikkauksia. Välillä, kun istun sairaalan odotusaulassa, katselen kanssaihmisiä siellä. Jähmettyneitä katseita, kipua ja turtumusta kaikkeen. Tunnen, kuinka seinätkin nauravat minulle. Et pääse pakoon, olet tänne kahlittu. Tyhjennämme pääsi ja imemme sinut avuttomaksi potilaaksi, vailla omaa ajattelua. Puistattaa.

Minulle ladotaan faktoja. Ja toiset ihmiset tekevät suunnitelmia minusta. He eivät kysy mielipidettäni, koska olen vain potilas numero xxx. Onnun röntgeniin, labraan ja takaisin vastaanotolle. Tehdään operaatio, joka suurella todennäköisyydellä ei onnistu. Ja vaikka onnistuisikin, et kykene tuohon etkä tuohon eikä tuohon sen jälkeen… Jäät tyhjän päälle. No, onpas hyvinkin rohkaisevaa… lähinnä toivotonta.

En kirjoittanut tätä siksi, että olisin vahva ja selviäisin voittajana tästä. Enkä siksi, että leikkauksen jälkeen olisin taas entisessä kunnossa, kun en voi enää sitä olla. Enkä siksi, että olisin esimerkki sitkeydestä ja eteenpäin menemisestä. Kirjoitin tämän siksi, että koetan sopeutua uuteen aikaan itseni kanssa. Ja tämä sopeutuminen vie aikaa. Se on vaikeaa. Eikä siihen auta nyt sekään, että kaikki järjestyy tai maailmalla on miljoona kertaa pahempiakin tapauksia. Minun sisälläni ei ole noita tapauksia. Minun sisälläni olen vain minä, oman taisteluni kanssa 🙁

Joskus on vaan kerrottava, että arki on tällaista. Kai se on sitä, että kuitenkin hyväksyn pikkuhiljaa tämän sairauden, vaikken ymmärräkään, miksi se minut valitsi.

Sähköpeliä

Vastaa

Tarvitsen rutiineja arkeeni. Ne luovat turvallisuutta ja saavat minut toimimaan tuottavasti. Tai edes toimimaan eli saamaan jotain järkevää päivässä aikaan.

Syksyllä 2022 arkeeni tuli uusi rutiini. Sähköpeli. Syitä, miksi ylipäätään sadattuhannet suomalaiset kanssani sitä nykyään pelaavat, en lähde pohtimaan. Sen sijaan mietin, millaista on elää sähköpelin kanssa. Sähköpeli on yksinpeli, jossa säädän kotini lämpötilaa sopivaksi, mahdollisimman edullisesti. Pelin hintakertoimet avautuvat joka päivä 13:45 (tai hieman sen jälkeen), jolloin pörssisähkön hinta kerrotaan seuraavalle vuorokaudelle. Joka tunnille on oma hinta.

Koska kotimme on sähkölämmitteinen, käytämme etupäässä näinä kalliin sähkön aikoina lämmitykseen puuta. Mutta koska ihmisen on käytävä töissä ja nukuttavakin välillä, ajoitamme ainukaisen makkarin patterin lämmittämään vuorokauden halvimman sähkön aikaan, yöllä. Silloin kun olemme vapailla, huoneita lämmittää sähköpatteri nukkuessamme. Töissä ollessamme, patteri pitää kotimme sisälämpötilan noin 15 asteessa, joten emme töiden jälkeen tule jääkylmään taloon. Patteri on kiinni pistorasiassa ajastimen kautta. Joten pystymme tarkkaan laittamaan sen lämmittämään vain halvimmat tunnit. Kun siis aamulla tulemme kotiin, laitamme puita palamaan ja parissa tunnissa sisälämpötila on mukavat 18-19 astetta. Käymme nukkumaan. Iltapäivällä avaamme sähköpelin, pistämme uudestaan puita uuniin ja säädämme yöksi patteriin sen verran tunteja, jotta talo pysyy yön taas lämpimänä, mahdollisimman edulliseen hintaan.

Sähköpeli tuo säästöjä, selkeästi. Ensimmäiset pörssisähkön laskut ovat osoittaneet sen. Sähkölaskut ovat meillä selkeästi pienemmät kuin vuosi sitten, jolloin maksoimme kiinteää, todella halpaa hintaa sähköstä ympäri vuorokauden. Patterit porottivat talvella lämpöä tupaan koko päivän ja yön. Ei tietysti ollut tarvetta pelata eikä heitellä klapeja uuniin mutta toisaalta, tämä systeemi on meille todella helppo ja riittää, kun kerran päivässä katsoo uudet hinnat ja suunnittelee seuraavan vuorokauden ajastukset patterille. Jokainen tietysti tekee asiat niin, että arki on itselle mahdollisimman mukavaa, tai edes siedettävää. Ehkä jollekin 15 asteinen koti on kauhistus. Me olemme tottuneet elämään karuissa oloissa, joten tuo asteluku ei tunnu lainkaan kylmältä. Itseasiassa, huonelämpötilan noustessa 20 asteeseen ja yli, olo on tukala.

Sähköpeli tuo sitä tunnetta arjen ja talouden hallinnasta. Ja sitähän ihminen kaipaa, näinä epävarmoina aikoina. Ja miksei läpi elämänsä. Arjen hallintaa, lankojen pysymistä omissa käsissä, edes jollain tasolla. Sähköpeli on hauskaa, tuottavaa ja mielenkiintoista. Se on tullut osaksi talven arkisia toimiamme. Nyt vaan kahlataan läpi tämä talvi, näine peleineen. Kevällä koittaa taas uudet kujeet.

Uuden vuoden kynnyksellä

Vastaa

Vuoden viimeinen päivä kirvoittaa aina miettimään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Niin kävi tänäkin vuonna.

Pohdin liikkumisiani. Nivelieni sairastuttua, liikuntaan on pikkuhiljaa tullut estoja, kipujen takia. Kuitenkin liikun, etupäässä kävellen saariston metsissä koirieni kanssa. Pehmeä metsämaa ja näin talvisin lumi, ovat nivelille ystävällistä alustaa. Ja kun vauhdin pitää maltilliselta, pystyn lähes päivittäin tekemään parikin vitosen lenkkiä. Hiihtämässäkin kävin mutta plussakelit kadottivat kunnon lumen ja nyt metsätiet ovat huonossa kunnossa. Mönkijöiden renkaat tekevät tiehen syvät ajourat ja kolmen koiran kanssa on vaikeuksia jopa pystyssä pysymisessä. Hupaisasti ajatellen, voisi olla parempi, että talvisin saaressa kulkisivat vain kelkat. Mönkijäväki voisi kävellä 🙂

Olen myös miettinyt tätä meidän kotisivua ja näitä blogeja. Voisin koettaa kirjoittaa useammin kuulumisia. En lupaa enkä vanno, koska olen keskittymiskyvytön ja levoton persoona. Mutta ainakin se on ollut mielessä, että useammin voitaisiin tätä päivittää. Kuvia tietysti voisi aina lisätä vaikka päivittäin, mutta myös sisältöä on ollut ajatuksena laajentaa. Aikaa varmaan olisi, mutta se istuminen alas ja kirjoittaminen ajatuksella – ooh, se takkuaa.

Palaan vuoden alussa töihin pitkältä sairaslomalta. Lokakuun alussa leikattu sormi alkaa olla työkunnossa. Hieman jäykäksi se jää muihin sormiin verrattuna. Myös leikatun rystysen tyvi jää selkeästi paksummaksi kuin vastaava vasemman etusormen rystynen. Mutta kaikkea voin jo sen kanssa tehdä, ja mikä parasta, kivutta! Terveystilanteeni ei muuten kyllä parempaa huomista ole näkemässä. Keväällä leikatussa nilkassa on kipuja. Ei leikatulla alueella, vaan muualla. Oikeasta nilkasta löytyi loppukesästä otetussa magneettikuvassa laaja, alkava nivelrikko ja tulehdustila. Sitä hoitettiin akuutisti kortisonipiikein ja pidemmällä aikavälillä tukipohjallisin. Veneluuni on väärässä asennossa. Sen ympärillä on myös nivelrikkoa. Lähitulevaisuudessa, vuoden sisään, nilkka puhdistusleikataan. Vaikeimmat kohdat nivelrikon suhteen ovat ylempi nilkkanivel ja pottuvarpaan tyvinivel.

Terveysongelmat saivat jatkoa juuri ennen sormileikkausta syyskuun lopulla, kun oikea polvi alkoi yht’äkkiä kipuilla voimakkaasti. Röntgenkuvissa näkyi nivelrikko ja tarkemmassa magneettikuvassa rustopuutos. Gradus neljä eli luu paistaa ulkosyrjän reisiluun kantavalla pinnalla. Paljaassa luussa kasvaa jo kystia. Polveen tehdään keväällä 2023 naskalisaatio, jolla etupäässä koeteaan vähentää voimakasta kipua polvessa. Naskalisaatiossa rustonalaisluuhun tehdään reikiä, jota kautta mahdollisesti luuytimestä nousee kasvutekijöitä ja verta, joka hyydyttyään kasvattaa säierustoa. Säierusto ei ole normaalia rustoa ja se on myös sitä heikompaa mutta sen tarkoitus on vähentää kipua ja hidastaa rustopuutoksen etenemistä. Pitkällä aikavälillä se siis siirtää tekonivelleikkauksen tarvetta. Ongelma on mun tapauksessa ikä ja hyytymistekijän vajaus. Kasvutekijöiden nousu onnistuu alle 40-vuotiailla ja vereni hidas hyytyminen taas puolestaan voi aiheuttaa paitsi pieleenmenneen säieruston kasvamisen, myös veripolven. Ortopedi sanoi suoraan, ettei anna takeita leikkauksen onnistumiselle. Mutta kovien kipujen takia sitä kokeillaan, tiedostaen kuitenkin nämä minun riskitekijät.

Suunnitelmissa on siis, nämä faktat tiedostaen, sairaseläkkeelle jääminen ensi vuoden aikana. Tämä asia on minulle sekä helpotus että vaikeaa henkisesti. Helpotus tietenkin siksi, että jos eläkkeelle pääsen, pystyn kipujeni rytmissä pitämään huolta itsestäni huomattavasti paremmin kuin töissä käyden. Myös nukkuminen tulee olemaan paljon parempaa. Henkinen vaikeus tulee siitä, että pidän työstäni hyvin paljon ja tuntuu jotenkin väärältä jäädä eläkkeelle kymmenisen vuotta liian aikaisin. Mitään työyhteisökaipuuta minulle ei tule, koska en oikeastaan näe työkamujani koskaan ja olen mieluummin yksin kuin porukassa. Uudelleenkoulutus ei onnistu minulta adhd:n takia ja myös asuinpaikkani ja kulkeminen talvisin mantereelle on vaikea yhdistelmä uudelle mahdolliselle työlle.

Tällaisin ajatuksin vuoden 2022 viimeisenä päivänä. Hyvää uutta vuotta 2023 <3

Harvoin sitä, usein tuota

Vastaa

Mietin, milloin oon viimeksi käynyt ruokakaupassa. Ehkä kolme vuotta sitten. Tästä tein sen johtopäätöksen, että kaupassakäynti ei kuulu mun arkisiin juttuihin vaan on harvoin tapahtuva asia. Mietin sitten, milloin on viimeksi ollut sellainen kuukausi, etten ole tavannut lääkäriä tai ollut lääkäriin muutoin yhteydessä esim labratulosten kuulemisessa. Siinä asiassa jouduin hieman tekemään taustatyötä ja päädyin syksyyn 2005. Tämän asian auettua tein johtopäätöksen, että olen usein normaalista poikkeavassa kunnossa eli mäsä.

Lopulta aloin miettimään sellaista, että mikä tässä elämässä on muka normaalia? Siis sitä sellaista, mitä-yleensä-kaikki-tekee ja miten-yleensä-kaikki-toimii. Luulempa, ettei sellaista normaalia ole (tämän ajatuksen sain ystävältäni, jonka kanssa tätä asiaa sivusimme eräässä viestiketjussamme). Tämä asia tuli mieleen siksi, että niin monesti olen vastaillut kysymykseen, mitä lapsillesi kuuluu. Ja kun heille ei sattumalta kuulunut sitä, mitä kysyjän omille lapsille kuului ajatuksella ‘koska lapsi on tietyn ikäinen, hänelle pitäisi tapahtua sitä, tätä ja tuota’, kysyjä oli hyvin kummissaan ja valitteli ääneen, että meneepäs minun lapsilla huonosti.

Huokaus. Juuri tätä kritisoin. Jokainen meistä elää omanlaistaan arkea ja jokaisen elämä on uniikki. Ei ole asioiden tekemisjärjestystä, ei samoja tavoitteita eikä edes samaa vuorokausirytmiä. Paljon paasataan yksilöllisestä, persoonallisesta otteesta mutta lopulta koetetaan laittaa kuutionmuotoinen palikka pyöreästä kolosesta sisään.

Joskus blogikirjoitus voi olla lyhyt. Tänään on.

Ajatuksia sormileikkauksesta, ensimmäinen viikko

Vastaa

Tapaturmassa vioittunut oikeankäden etusormi leikattiin 3.10.2022. Tämä kirjoitus kertoo ensimmäisen toipumisviikon ajatuksista.

Tämä matka leikatun sormen kanssa on haastava. Sormen lisäksi leikkaushaava on oikeassa ranteessa, josta siirre etusormeen otettiin. Oikeakätisenä olen tottunut tekemään kaiken oikealla kädellä. Lapsena onnekseni harjoittelin kirjoittamaan myös vasemmalla, joten kynällä pystyn nyt saamaan hyvää jälkeä aikaiseksi.

Mutta sitten se kaikki muu. Kuten tämä koneella kirjoittaminen, hampaiden harjaus, hiusten letittäminen, juuston höylääminen ja vessa-asiat. Aika kömöä ja hidasta touhua. Arkeeni tietysti kuuluu myös koirienhoito, veneellä ajaminen, pukeminen ja vaikkapa kissojen vessojen siivous. Niitä tehdessäni huomaan, kuinka hidasta ja kömpelöä ‘väärän’ käden kanssa toimiminen on.

Tämä on kuitenkin haastavuudessaan mukaansatempaavaa. Kokoajan vasen kehittyy, voimistuu ja tulee taitavammaksi. Niinkuin lapsena tehty harjoittelukin vasemmalla tuottaa nyt tulosta. Kauppalapuista saa miehen kertoman mukaan paremmin selvää kuin oikealla sutaisemalla kirjoitetusta listasta.

Henkisesti tuntuu, että olen vammainen, jonka arki on hankalaa. Tiedostan kyllä, että tämä on väliaikaista, parin kuukauden rutistus. Leikattu käsi on kuitenkin kipeä, sitä särkee ja sormet ovat voimakkaasti turvoksissa. Huomenna käteen vaihdetaan ortoosi, joten hieman helpotusta on luvassa. Pääsen mm pesulle.

Sen päätin, etten tämänkään episodin jälkeen lopeta vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olen siis pitänyt yllä tuota lapsena harjoittamaani taitoa läpi aikuiselämäni. Ehdottomasti suosittelen kaikille käyttämään kirjoittaessa molempia käsiä.

Tästä on suunta vain eteenpäin ja toivon mukaan joulukuussa kipsin ja ortoosin suojissa olleet sormeni taas liikkuvat. Matka on hyvin erilainen kuin jalkaleikkauksissa mutta olenpahan taas yhtä kokemusta rikkaampi 🙂