Aihearkisto: Pohdintoja

Herkkyyden viesti

Koska pääni on täynnä ajatuksia ja olen hyvin herkkä ihminen, kannan pienistäkin muutoksista suurta kuormaa päälläni. Monesti tällaiset pienet jutut eivät lopulta ole sellaisia, joista huolta pitäisi edes kantaa. Mutta minkäs itselleni voin? Olen pohtinut sitä myös, miten herkästi toinen ihminen tokaisee, että mitäs sie noista murhetta kannat, älä välitä.

Mutta mie välitän, muuten en olisi mie. Oikeastaan välillä se tuntuu rasittavalta. Olla näin herkkä. Teimme uutta koiratarhaa. Kun tarha alkoi olla siinä vaiheessa, että tarhaelementit nostettiin paikoilleen, piti vielä kaataa pihlaja edestä pois. Pihlaja oli suurehko, joten se oli minulle hyvin tuttu vuosien saatossa. Pakkohan se oli kaataa mutta ahdistuin kertaheitolla niin paljon, että en pystynyt vuorokauteen syömään mitään.

Se oli siis pihlaja. Minulla on somessa paljon ystäviä, kamuja ja tuttuja. Eräs heistä on minulle tuntemattomasta syystä siirtänyt minut ei-seurattavien listalle. No, ei siinä mitään. Välillä toisten päivitykset pursuavat niin voimallisesti silmille, että teen itse samaa. Lopulta kuitenkin, meidän molempien elämässä tapahtui tämän somenäkyvyystauon aikana asioista, jotka olisi ollut sopivaa huomata. Sellaisia elämää suurempia asioita. Nyt olen varovasti koettanut lähestyä kamuani. Mietin tietenkin herkkänä, ylivilkkaana ihmisenä, olenko loukannut häntä jotenkin. Mielestäni en mutta koskaanhan ei tiedä, mikä lauseenpuolikas satuttaa toista, vaikkei itse ole sitä mitenkään tarkoittanut.

On hyvä pohtia itsekseen, mikä toisessa ärsyttää. Ja onko se ärsyyntyminen sitä, että ottaa itseään nappiin toisen puuhat vai sitä, että tuntee ilkeää tunnetta kateus toisen toimista? Vai kenties lopulta vaan sitä, ettei ole voimia pysyä toisen päivitysten tahdissa. Tuntee olevansa toisarvoinen eli peilaa omaa elämäänsä ja arkeaan toiseen, mikä on aina myrkyllinen alusta tunteille kasvaa. Toisen arjen menojen, ajatusten ja tekemisten kunnioitus on hyve. Mutta vielä parempi olisi kuitenkin katsella sinne peiliin ja pohtia, mitä itse haluaa elämältään. Se, mitä tapahtuu muille, ei ole minulta pois. Mutta jos laiminlyön itseäni, olen yhdestä kohtaa enempi reikäjuuston näköinen kuin aiemmin.

Olen peruskiltti ihminen. En halua kenellekään pahaa, enkä ymmärrä lainkaan sitä, että nyrkit heiluu tai vahingoitetaan toisia tietentahtoen. Tämä koskee myös henkistä väkivaltaa. Herkyydestäni johtuen henkistä väkivaltaa on myös mm puiden kaataminen, sittisontiaisen päälle astuminen, vesistöjen likaaminen ja hylkääminen. Hylkääminen siksi, että sattuu olemaan oma itsensä.

Ystävyys on voimakas tunne. Se ei synny keiden tahansa välille, eikä välttämättä silloinkaan, vaikka yhteisiä juttuja olisi maailman napa täynnä. Ystävykset kunnioittavat toistensa arkea, toistensa olemusta, toistensa ajatuksia. He iloitsevat asioista, jotka tuovat kantajalleen voimaa. He kannattelevat toisiaan arjen painolastin kasvaessa selässä. Ystävät myös antavat anteeksi toisilleen lipsahdukset, sillä ystävyys on voimallinen liitto. Pohdin tässä vielä sitä, voiko ystävyys loppua? Ilmeisesti voi, jos osaan tulkita omaa vaistoani oikein. Ilmeisesti en ole kyennyt olemaan hyvä ystävä ja minut on blokattu ulos. Ja vain siksi, että olen ollut oma itseni.

Olen hyvin surullinen tästä.

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ’Ihme ja kumma’.

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.

Ajatuksia yli rajojen

Pelatessani Mahjongia, epäonnistuneen pelin jälkeen näytölle tulee lause: ’Ikävä takaisku! Muinainen viisaus sanoo, opiskelu ilman ajattelua on ajanhukkaa, ajattelu ilman oppia vaarallista. Yritähän uudelleen!’ Tämä lause on mukaeltu Kungfutsen alkuperäisestä tekstistä mutta sisältö on sama. Minun on vaikeaa ja hidasta oppia lukemalla, opin tekemällä. Toistoilla on uskomattoman suuri vaikutus asioiden sisäistämiseen minun kohdalla. Kun toistoja on tarpeeksi, asiasta tulee rutiini, joka helpottaa keskittymisongelmien kanssa elävää. Näin on myös hienojen oppien kohdalla. Vaikka tuo lause on vilistänyt silmieni editse usein, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olenko edes lukenut mitä siinä on, tuskinpa. Tänään pysähdyin jostain syystä sen lukemaan. Lukemisen jälkeen tutkin asiaa lisää netistä. Aloin miettiä hyvin, hyvin suuria asioita. Sellaisia, joita paljon ajatellessa alkaa huimata ja käsityskyvyn rajat tulevat vastaan.

Kungfutse eli vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kungfutselaisuus on oppi, ei varsinainen uskonto. Aikojen saatossa sitä on muokkailtu ja nykypäivänä se mielletään aika pitkälti uskonnoksi. Mutta en lopulta heittäytynyt mukaan siihen, onko se uskonto vaan siihen, mitä nuo satoja miljoonia ihmisiä koskettaneet lauseet pitivät sisällään. Ajatukset ovat matkustaneet maailman ympäri satoja ja taas satoja vuosia. Löysin niistä yhtäläisyyksiä kristinuskon sanomaan. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Ja lopulta, jos olisi voimia tutkailla muitakin uskontoja ja oppeja, otaksun, että niissäkin on samantyyppinen sisältö.

Miksi nämä asiat tulivat nyt sitten mieleen? Korona puhuttaa meitä kaikkia. Valtakunnan päättäjien taholta, Euroopan tautitilanteen vuoksi ja koko maailman samaa ilmaa hengittävien olentojen takia, tarvitsemme yhteisöllisyyttä. Ajatuksia, jotka kantavat. Tulivatpa ne sitten mistä uskonnosta, aatteesta tai kenen päästä vaan, lopulta lankojen pitäisi yhdistyä yhdeksi vahvaksi köydeksi, johon tukeudumme. Sooloilu on nyt pois suljettu juttu. Luin hyvin hämmästyneenä tekstiä, jossa kerrottiin, että Uudeltamaalta oli joku perhe ’onnistunut’ hämäämään poliiseja ja päässyt livahtamaan rajavalvonnan ohi. Perhe oli matkustanut Lappiin viettämään pääsiäistä. Luulen, ettei tuo perhe ollut ainoa.

Luettuani tekstin, voimakas ärtymys nousi pintaan. Mitä nuo ihmiset oikein ajattelivat? Ensinnäkin, siirtyminen suljetusta maakunnasta muualle Suomeen ei ole mikään leikki. Nyt ei puhuta siitä, pääseekö livahtamaan virkavallan ohi. Autoa ajavan henkilön ajatusmaailmassa on ammottava aukko, jos hän miettii sitä, saankohan tästä sakkoja ja mitä pikkutietä kannattaa ajaa, ettei jää kiinni. Kyse on uuden viruksen levittämisestä alueille, joissa terveydenhuoltoresurssit ja matkat sairaaloihin ovat täysin eri luokkaa kuin suurissa keskustoissa ja ylipäätään Etelä-Suomen ruuhka-alueilla. Yksi vierailu Lapissa voi sairastuttaa kymmeniä, jopa satoja. Ja mikä pahinta, heistä osa voi menehtyä. Tämän pohjoiseen matkustanut porukka on vastuuton, omaan napaan tuijottaja. En halua uskoa sitä lausetta, minkä tuosta tekstistä luin. Porukaan liittyy ihmisiä, jotka työskentelevät hoitoalalla.

Näitä artikkeleja lukiessani tuntuu, että hienot lauseet, ajatelmat ja eri uskontokuntien opit, valuvat hiekkaan. Kaikki se työ, joka tehdään valtakunnan tasolla, eri valtioissa, menettää merkityksensä, kun joku itseään täynnä oleva ihminen päättää toimia vastoin ohjeita. Miksi joku luulee olevansa kuolematon ja saavansa tehdä mitä itse lystää? Missä on vastuu lähimmäisestä? Oliko mukava loma Lapissa? Käykää ihmeessä tervehtimässä mummonsa, vaarinsa, puolisonsa, lapsensa tai ystävänsä menettänyttä surijaa, joka itkee sitä, ettei saanut saatella omaistaan viimeiselle matkalle. Tämä matka olisi ollut se merkityksellinen, ei se matka sinne Lappiin.

Istun kotona, keittiönpöydän äärellä. Kirjoitan blogia ja sykkeeni alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan. Minusta, niinkuin luulen, että monesta muustakin, olisi kivaa, jos viruksen leviäminen saataisiin mahdollisimman pian hallintaan ja menetettyjä ihmishenkiä olisi mahdollisimman vähän. Ei pelkästään Suomessa, vaan kaikkialla maailmassa. Kun viruksen voima lopulta hiipuu, edessämme on erilainen maailma. Emme palaa normaaliin arkeen, palaamme uudenlaiseen arkeen. Ihmisen muisti on kummallisen lyhyt. Itse mietin sitä, kuinka pian massat unohtavat tämän kaiken? Ja kuinka paljon ihmiskunnalla on muitakin asioita, jotka aiheuttavat tuhoa, pelkoa, kuolemaa ja tuskaa. Jokainen voi omalta osaltaan olla muinaisten oppien lukija, ja kokija. Inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus.

Hyvää Pääsiäistä kaikille!

Tarinoiden portti

Blogin kirjoittaminen on kuin sinfonian sävellys. Muusikon elämäntilanne, mieliala ja kokemus kuuluvat valmiissa teoksessa. Kuuluisilla säveltäjillä puhutaan siitä ja siitä kaudesta. Myös kirjoittajan historia ja pään sisäinen vuodenaika pursuaa lukijalle rivien välistä. Eikä aina tarvitse etsiä sitä sieltä väleistäkään.

Massiiviseen mutta kaaosmaiseen ajattelusoppiini mahtuu mielialoja. Käsittelen niitä hyvinkin kirjoittamalla. Kaikki ajatukset eivät sovi julkaistavaksi mutta kun julkaisen jotain, en liiemmin seulo sanojani. Olen sitä mitä olen. Ylikierroksilla käyvän, ääniä onkivan herkkyyteni takia, olen joka paikassa korvana, vaikken sitä itse haluaisikaan. Koska seuraan pakostikin ympäristöäni kuuntelemalla, ajatuksiini eksyy useasti sanoja, joita jään mälläämään. Yhdistelen mielessäni asioita ja ihmisiä. En ole utelias ja kotikasvatuksen turvin en koskaan lähde kyselemään ihmisiltä edes nimeä, saati mitään syvempää. Kuuntelemalla bongaan tietoisuuteeni asioita ja yhdistelen niitä mielessäni. Usein teen mielessäni myös siltoja ja leikittelen ajatuksilla, joissa ei välttämättä ole mitään todenmukaista. Tämä on kuitenkin vain pääni sisällä tapahtuvaa roolitusta, joka ei missään tapauksessa satuta ketään.

Tuo roolitus muuttuu kirjoittaessani seikkailuksi. Muutan paikan, ajan, ihmiset, jopa tapahtuman. Teen itselleni selviytymistarinoita, joiden turvin jaksan arkea. Näitä tarinoita julkaisen hyvin harvoin, sillä epäilen, ettei niistä saada otetta. Olen kuitenkin miettinyt, mistä ylipäätään romaanien, novellien ja muiden tarinoiden sisältö kumpuaa. Ehkä juuri tuon tyyppisistä seikkailuista. Pääni sisällä on niitä satoja. Koska kokemus on paras fakta kirjoittamiselle, olen lähes aina mukana itsenäni noissa seikkailuissa. Siksikin karsastan niiden julkaisemista, sillä tarina saatetaan ymmärtää väärin. On joskus tullut tilanteita, joissa on loukkaannuttu, kun olen kirjoittanut jostain minä muodossa. Tarina on kuitenkin ollut fiktiota, sekoitetuista faktoista kasattu himmeli. Jokaisella on mielikuvitus. Sen turvin voi saada helpotusta arkeen. Tutuin mielikuvituksen muoto lienee fantasiat, joissa heittäydytään ties kenen matkaan ja tehdään suorituksia, joista muutoin vain haaveillaan. Paitsi seksuaalista mielihyvää, fantasiat pursuavat mielestäni vielä enemmän kaipuuta läheisyyteen ja hyväksyntään.

Välttelen arjessani viimeiseen asti loukkaamasta ketään. Se välttely menee välillä niin pitkälle, että teen itselleni ahtaan olon, jotta pystyn estämään aiheuttamasta toiselle ihmiselle pahaa oloa. Kun olen ajanut itseni useamman kerran peräkkäin hyvin ahtaalle, päästän tarinani liikkeelle, jotta saan ilmaa keuhkoihini. Pidättyväisyyteni uteluun saattaa minut monesti kuitenkin tilanteisiin, jossa pääni sisäinen tarina siirtyy vaistojen puolelle. Alan tietoisesti kuunnella toista ihmistä. Ihmistä, jolla ei ole ulkoisesti asiaa mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Tämä vaistoni ei ole koskaan erehtynyt. Siis kun en kysy ääneen, mikä hätänä, kuuntelemalla syntyneet tarinat vahvistavat vaistoani ottamaan hiljaisuuden puistossa olevaa kanssaihmistä kädestä kiinni. Enkä ole yksin ylivilkkaan vaistoni kanssa. Minulla on hyvin läheinen ystävä, jolla on tämä sama ominaisuus.

Kun liikenneonnettomuuden seurauksena maassa makaa uhreja, joita pelastustyötekijät tulevat auttamaan, ohjeistus on se, että ne hiljaa makaavat ovat niitä, jotka ensin apua tarvitsevat. Kun kohtaan ihmisen, joka ei huuda hätäänsä julki, avaan hänelle portin. Oma kaaoksessa oleva tunneympäristö ei välttämättä ole helpoin huoneisto kulkea mutta aina sieltä löytyy joku soppi, johon väsynyt kulkija voi istahtaa. Olen hyvä kuuntelija ja heittäydyn avuntarvitsijan ajatusvirtaan sata lasissa, ADHD:lle tyypillisesti. Siksi olen pohtinut pohtimistani, voisiko oma tunneympäristöni olla hotelli, motelli tai edes pikku mökki, jonne ympäristöönsä eksyneet ja tuskaa kokeneet voisivat tulla istumaan ja olemaan kuultuja.

Mielikuvitus ei tunne rajoja. Rajoja rakentavat ihmiset itse ja kolottavat itsensä jumiin pahvilaatikkoon. Tai vielä pahempaa, rakentavat rajoikseen muurin, jonka sisään ei pääse kukaan mutta josta ei itsekään pääse pois. Herkkyyttä on kuunnella niitä hiljaisia ja rohkeutta vaatii avata portti. Mutta se ei vielä riitä. Jokaisella on sisällään se oma taival, seikkailu tai tarina, uuvuttava suokävely, yksinäinen pimeä korpi tai pahoinpidelty mieli. Kun avaat portin, istu kulkijan vierelle. Ojenna kätesi, ojenna mielikuvituksesi. Tee teistä tarina, faktojen himmeli, fiktiona. Ja kulkijan matka jatkuu.

Saaristolaisen ajatuksia lehden sivuilla

Paikallislehden toimittaja halusi tehdä minusta jutun lehteen. Ei siis vartavasten minusta vaan aiheesta saaristossa asuminen ja siinä sivussa vielä työssäkäyntikin sieltä käsin. Koska asun saaressa ja käyn sieltä käsin mantereella töissä, olin siten hyvä haastateltava. Minusta aihe oli tärkeä ja siksikin suostuin haastatteluun. Paljon puhutaan saaristoasumisen elvyttämisestä ja juuri tällaiset tilanteet täytyy käyttää hyödyksi, että saadaan asiaa eteenpäin.

Olen tähän mennessä saanut luetuksi paperiseen lehteen kirjoitetun version. Juttu on laitettu myös digitaalisesti luettavaksi nettiin mutta tätä en ole päässyt vielä lukemaan. Halusin painottaa haastattelussa sitä, että saaristolaisille tärkeät yhteysalusvuorot saataisiin muokattua niin, että oikeasti saaresta käsin kykenee päivittäin mantereella töissä käymään. Nythän näin ei ole vaan mekin joudumme olemaan pois kotoa 1-2 päivää viikossa, kun vuoroja ei ole vähintään kahta joka viikonpäivälle. Toinen tärkeä asia paperisessa versiossa oli tuotu esiin. Kun asutaan tai mökkeillään saaristossa, on ehdottoman tärkeää elää siellä saariston herkän luonnon ja sen infran ehdoilla. Vaikka saaaristoasumista elvytetään, ei ole tarkoitus siirtää kaupunkia saareen. Saaressa eletään siis saariston ehdoin. Autot ja meteli eivät kuulu siihen ympäristöön.

On hieman ristiriitaista puhua saaristoasumisen elvyttämisestä, jos ei mahdollisteta ensin sitä, että työikäiset ja lapset pystyvät saaresta käsin kulkemaan palvelujen, koulujen ja työpaikkojen luo mantereelle. Kukaan ei edes ala miettimään kokonaanmuuttamista saareen nykyisillä yhteysalusvuoroilla. Paljon olen kuullut purnausta kaupunkilaisilta siitä, että aluksilla kulkemiset ovat maksuttomia. Ihmiset kiukuttelevat eriarvoisuudesta. Yhteysalus on tien korvike. Se, mikä kaupunkilaiselle on itsestäänselvyys, sitä saarelaisella ei ole. Tie töihin, kouluun, kauppaan. Yhteysalus on, etenkin kelirikko- ja jääkautena, ainut tie, jonka avulla pääsemme palveluiden luo, ja töihin. Ei liene siis eriarvoista, kun mantereella tiestöä ylläpidetään verovaroin. Saaren ja mantereen välistä tiestöä samoin ylläpidetään verovaroin, yhteysaluksen muodossa. Sitä paitsi jokainen, asuinpaikkaan katsomatta, on tervetullut Otavan ja Teklan kyytiin. Suosittelen sitä monestakin syystä mutta eritoten kauniiden merimaisemien ja sen käsityksen saadakseen, millaista matkaa siellä asuvat taittavat päivittäin. Ja Otavan miehistö on aivan napakymppi.

Koska olen kaaosmaisten ajatusten keskellä jatkuvasti, voi olla, etten pysty yhdellä kertaa kertomaan kaikkea, mitä haluaisin. Haastatteluhetkellä huomasin tämän moneen otteeseen. Lehtikirjoituksessakin mainittu ADHD on ollut hyvin painava syy siihen, että muutin pysyvästi saareen. En kykene elämään kaupungin hälyssä, kiireessä ja ihmismassojen keskellä. Ääniyliherkkänä, jatkuvasti levottomasti liikehtivänä ja joskus itselleni vaarallisen sähläämistavan omaavana olen liikkuva tapaturmapommi. Saaressa on turvallista olla. ADHD:ni ei ole vielä saanut pistettä i:in päälle, joten tutkimukset jatkuvat. Etenkin siltäosin, miten minua pystyttäisiin auttamaan, jotta saisin edes luettua lehden. Arkeni on kovin poikkeavaa tavallisesta ja siksi saariston suojissa tunnen olevani omassa maailmassani.

Yhden selkeän virheen haluan tuoda esiin, jota ei tietenkään saa enää painetusta versiosta pois. Lehtijutussa oli maininta iäkkäästä äidistäni. Äiti on hyvässä kunnossa mutta monen asian yhteisvaikutuksesta hän ei ole enää saaressa käynyt. Kun luin artikkelista kohdan, jossa omat maani ja äidin maani oli laskettu yhteen ja virheellisesti koko määrä oli liitetty minuun rakennuksineen, tuli paha mieli. Minulla on oma tontti ja vaikka äitini tontti on siinä aivan kiinni, en tietenkään omista sitä, eikä se tulevaisuudessakaan jää yksin minulle. En ehkä osaanut selkeästi painottaa toimittajalle tätä asiaa? Mie saan käyttää äitini rantaa, jossa Marukin on laiturissa. Omaa rantaa minulla ei ole. Äidilleni on ollut kautta-aikain tärkeää nämä asiat. Onneksi kuitenkaan tämä kömmähdys ei muuta ajatuksiamme toistemme suhteen. Äiti on kultainen.

Toinen, lähinnä humoristinen kömmähdys jutussa oli soutumatkaan liittyvä aika. Jutussa kerrottiin ajasta, jonka käytimme soutaessamme saaren ja mantereen väliä, kun Maru oli viisi ja puoli viikkoa telakalla. Toimittaja oli muistanut aivan oikein ensimmäisen ajan, jonka käytimme soutaessamme pikkuveneen Sapokkaan. Tällöinhän siis soudimme kotilaiturista Kuutsalon itäpuolelta, pohjoiskärjen ohi, pikkusaarien vieritse laivaväylän yli Kotkaan. Aikaa siinä todella meni 2 tuntia 10 minuuttia. Mutta sitten sen kolme viikkoa, joka soudimme Sapokasta Mulliin ja illalla toiseen suuntaan, aikaa meni vain tunti suuntaansa. Emme siis soutaneet joka päivä saaren ympäri omaan laituiriin vaan Mulliin, josta kävelimme kotiin metsän läpi. Tämänkin kömmähdyksen voisin ottaa omalle kontolleni, sillä puheeni on niin nopeaa ja ajatukseni vaihtaa aihetta sellaisessa tahdissa, ettei minua tulkitse täysin oikein kuin toinen ADHD. Tämän olemme mieheni kanssa todenneet useaan otteeseen. Kun nuorin poikani juttelee kanssani, ulkopuolinen kuuntelija putoaa kärryiltä ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Mie ja poikani sen sijaan puhua pälpätämme tunnin jos toisenkin, ymmärtäen ja pysyen kelkassa. Pojallanikin on ADHD.

Yhtä kaikki, haastattelu, kuvattavana oleminen ja lehtijuttu olivat hieno kokemus, joka ei tule jäämään viimeiseksi. Meillä iti toimittajan kanssa toinen aihe, joka ehkä näkee päivänvalon. Tästä ensimmäisestä kokemuksesta viisastuneena ja oppia ottaneena, olen valmiimpi seuraavaan. Kuinka tärkeää on kuunnella saariston ääntä. Ja kuinka tärkeää on muistaa, että painettukaan sana ei aina ole virheetöntä. Tätä asiaa painotan aina itselleni, kun kirjoitan blogeja. Mieheni lukee jutut ja korjaan ajatuskaaokseni virheet mahdollisimman pian. Toivon tietysti sitä, että lehtikirjoitus, etenkin se digipainos, toisi ihmisiä vierailemaan sivuillamme. Koetamme parhaamme mukaan tuottaa kuvia saaristosta, mereltä ja kaikesta, mikä liittyy kahden saaressa asuvan elämään. Täällä blogin puolella on sitten saariaiheiden lisäksi tekstiä, joka kumpuaa elämäni vaikeista asioista. Asioista, jotka osittain ovat saaneet minut pysyvästi saaristolaiseksi. Kun yksi on poliisi, toinen siivooja, kolmas arkkitehti, neljäs merikapteeni, mie olen lehdenjakaja ajatuksieni kanssa, jotka haluan jakaa lukijoideni, tukijoideni ja niiden ihmisten kanssa, jotka tarttuvat ajatukseen. Tarttuvat käteeni.

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Matka unimaahan

Miten minua väsyttääkään. Päivä on ollut pitkä ja täynnä kaikenlaista toimintaa. Illalla kävimme saunassa ja nyt hiljaisuus on laskeutunut tupaan. Katselen, kun Wilma makaa tyytyväisenä petissään. Nappi tuhisee koivet kippurassa kissamaista untaan omalla viltillään. Koiratarhoilta ei kuulu pihaustakaan. Myös mieheni on jo mennyt nukkumaan. Kelloa en katso, ei sitä kellon mukaan tilata matkaa unimaahan vaan väsymyksen.

Lopulta kampean itseni petiin. Vaihdan yöpaidan päälle. Aina en pue sitäkään. Usein nukun ilman rihmankiertämää. Pujahdan (ei välttämättä kovin kuvaava sana kömyämiselleni jäykän selkäni kanssa) mieheni yli toiselle puolelle parisänkyä, omaan koloseen. Asettelen itseni oikeaan asentoon. Niin, selkäni vaatii hieman töitä peiton alla. Toinen jalka suoraksi ja toinen kippuraan. Pientä heilutusta alaselkään. Tämä kaikki kannattaa tehdä, ennenkuin karvaiset ystäväni keksivät, että jään petiin pidemmäksi aikaa. Ensin tulee Wilma. Se hypähtää sänkyyn ja alkaa etsiä hyvää paikkaa jalkojeni vierestä. Pyörimistä, hyörimistä ja sitten PUM. Kirjaimellisesti. Se päättää sekunnin murto-osassa oikean asennon ja tipahtaa siihen liki suorilta jaloin. Kun Wilma on paikoillaan, vedän omat jalkani vielä uudestaan hyvään asentoon.

Sitten tulee Nappi. Höyhenen kevyesti ja täysin hiljaa. Se hiipii mieheni ylitse ja asettuu koukussa olevan jalkani viereen, suojaisaan paikkaan, missä kehoni tukee sitä joka laidalta. Ei kuulu pum eikä edes hips. Kissa ryhtyy oikomaan turkkiaan kiivaasti. Kun eläimet ovat asettuneet, otan sänkymme päädystä olevasta vanhasta lastensängystä unilelun. Aivan. Luitte aivan oikein. En pysty nukkumaan ilman sitä. Ihminen on täysi-ikäinen 18 vuotiaana. Aikuinen hän on sitten, kun hän pystyy tekemään juttuja ja vieläpä kertomaankin niistä, jotka ovat omanlaisiaan mutta eivät välttämättä kaikille yli 18 vuotiaille tyypillisiä.

Asetan unilelun peiton alle piiloon, sillä Nappi tykkää metsästää sitä. Eikä siitä tulisi mitään, jos puoli yötä metsästäisin Nappia, kun se kuljettelee unileluani pitkin tupaa. Kaikki tuntuu olevan valmista mutta vielä menee aikaa, ennenkuin pääsen Nukkumatin siniseen autoon, joka surraa ja vie minut unimaahan. Laitan silmät kiinni ja heiluttelen selkää. Tällä kertaa pieni mitätön särky on vain päällä ja uskon, etten tarvitse alkuillasta kipulääkettä.

Matka uneen ja unessa on turvallinen. Tai siihen ainakin pyrimme kaikki. Jos huolet painavat, kivut riekkuvat tai ympäristö on kovin meluinen, nukahtamisesta eikä nukkumisestakaan tule mitään. Saaressa on hiljaista, nukahtamiselle oiva ympäristö. Täällä on myös turvallista, oma kulta on vieressä ja pojille on toivotettu hyvät yöt tai minun tapauksessani hyvää illan jatkoa. Välillä huskyt keksivät jotain ohjelmaa tarhoilla ja joudun nousemaan uudestaan ylös kertomaan heille, että tulee se sininen auto sinnekin, olkaa nyt hiljaa. Nappi onneksemme keksii harvoin illasta ohjelmaa. Taitaa olla oppinut lehdenjakajien tavoille ja rytmiin. Mitä lienee se tekeekään aina citykämpillä, kun me ollaan töissä. No, täällä saaressa se lähes aina nukkuu ensimmäiset tunnit tyytyväisenä perhepunkassa.

Rauhoittumista nukahtamiseen ja uneen haen pitkillä mielikuvilla. Kuljen usein vaikeakulkuisessa maastossa, jossa on lunta, pimeää ja kylmää. Teen joka ilta tämän ajatuskierroksen. Usein kierros jää kesken ja Nukkumatti ottaa minut kyytiin aikaisemmalta pysäkiltä. Joskus ja usein juuri, kun kova kipu on päällä, teen kierroksen loppuun asti. Kulkuni maastossa on siis vaikeaa. Keskityn jokaiseen askeleeseen, ajattelen jokaista käyttämääni isoa lihasta erikseen. Tunnen, miten kylmyys vaihtuu ensin viileyteen ja sitten alkaa lämmetä. Ensin jalkani uppoavat polviin asti hankeen, tuntuma maahan paranee askel askeleelta ja lopulta aikani tarvottuani allani oleva hanki ei enää hidasta menoani. Pimeyttä en saa pois mutta silmäni tottuvat siihen. Jos pääsen reitin loppuun, löydän aina autiotuvan, jonne menen suojaan. Laitan tulet takkaan ja pureskelen näkkileipää, jota sinne on jäänyt edelliseltä kulkijalta, joka on tehnyt varmaan samaa kierrosta.

Autiotuvan lämpö on se autuus, joka päättää kierrokseni. Lämmössä on turvallista, tuli tuo valoa ja näkkärinpala alkaa unettaa. Kovaa työtä tehneet lihakset rentoutuvat, märät vaatteet kuivuvat tuolilla. Ei tarvita enää tekstaria Nukkumatille, pysäkille kaartaa sininen surrur auto ja pääsen matkaan. Liekö tämä nyky-yhteiskunnan kiire kuitenkin tarttunut minuun, kun viettämäni aika unimaassa jää lähes aina hyvin lyhyeksi. En herää kellonsoittoon. Herään, koska ei enää nukuta. Usein viivyn turvallisessa unessa kaksi kolme tuntia. Mutta koska herättyäni olen pirteä kuin peipponen ja jaksan touhuta seuraavat 20 tuntia sata lasissa, en ole huolissani lyhyistä unistani.

Minulla on paljon poikkeuksellisia tapoja mutta en usko olevani niiden kanssa yksin. Jokainen voi kehittää itselleen retkiä, jotka ylläpitävät rutiineja. Ne eivät välttämättä ole näin seikkaperäisiä kuin minulla. Mutta omanlaisia. Maailma ympärillämme myllertää kuin meren myrskytuulet, riepottaen mieltä sinne tänne. Suojaisa satama odottaa meitä, kunhan luovimme purtemme sinne silloin, kun meno on liian kovaa merellä. Turva, sitä ainakin mie tarvitsen näillä muutoksen ulapoilla.

Talvi, loma, talviloma

Herään vähän ennen yhdeksää. Illalla. Takana on lomaa edeltänyt työyö ja parin tunnin unet sen jälkeen aamulla citykodissa. Herättyämme niiltä unilta, kampesimme itsemme kauppaan, pakkasimme laukut ja laitoimme ne pyöriemme selkään, Nappi tarakalle ja poljimme Kuusiseen, yhteysaluslaiturille. Siitä matka jatkui Otavan kyydissä kotisaareen Mullin laituriin. Mullista vielä 2,5 kilsan matka pyörillä kotiin. Kotiin päästyämme normit kuviot laukkujen purkamisilla kaappeihin ja koirien hoito. Lopulta istahdimme syömään ja katsoimme toisiamme. Loma. Mitäs tehdään?

Kahden aikuisen taloudessa, jossa molemmat tekevät jatkuvaa yötyötä ja koti on kaukana sivistyksestä, on helppo rytmittää arki omanlaiseksi. Hetken lueskelimme lehtiä ja sitten kömmimme vällyjen väliin. Kun nukuttaa, nukutaan, etenkin lomalla. Emme suinkaan pujahtaneet yöunille, vaan nukkumaan joksikin ajaksi. Meillä itseasiassa ei edes ole sellaista käsitettä kuin yöunet, koska olemme yöt aina töissä. Rytmi ei vaihdu edes pitkillä lomilla. Noustaan vapaaöinäkin klo 01. Ei kellonsoittoon vaan sisäisen kellon rytmissä. Mieheni nukkuu tuntimääräisesti enemmän kuin mie vuorokaudessa. Kun ei tarvitse lähteä töihin, hän nukkuu usein aamu viidestä pitkälle yli puoleenpäivään. Itse olen siinä vaiheessa jo tehnyt lenkin tai pari koirien kanssa.

Olen aina kuunnellut sisäistä rytmiäni. Kuunnellut sitä myös pojillani. Kun he ovat luonani ja on loma, he saavat toimia oman rytminsä sisällä. Nuorimmalla tuntuu olevan samantapainen rytmi kuin meilläkin. Vaikeuksia pojalla on tietenkin aina sitten, kun oma rytmi pitää muuttaa yhteiskuntaa pyörittäväksi rytmiksi, tehojen osuessa aamu-aamupäivä-päivä -painotteisesti. Tätä rytmiikkaa kohtaan tunnen inhoa, sillä kaikki ihmiset eivät suinkaan ole veistetty toimimaan sen mukaan. Ehkäpä yksi syy, miksi olen itse yötyöläinen, selittyy sisäisellä rytmilläni. Se tukee yöaikaan hereillä oloa. Samoin varhaiset aamut ovat toiminnan aikaa minulle. Nukkumatin vuoro klo 8-9 on se, mihin hyppään päästäkseni unimaahan.

Myös luonto kulkee omassa rytmissä ja ihmisen on turha koettaa puuttua siihen. Pitkässä juoksussa ihmisen toimet ovat kuitenkin vaikuttaneet luontoon ja tulos siitä ei ole mairitteleva. Eletään sydäntalvea. Kun katson ikkunasta ulos, mitä näen? Vettä sataa tihuttaa. Kanervikkojen seasta pilkistää vihreitä mustikan varpuja, syksyn ruskeita lehtiä ja maa paistaa paljaana niin pitkälle kuin silmä kantaa. Meri liplattelee avoimena, syksylle tyypilliset myrskyt pauhaavat myös keskitalvella, pikkulinnut laulavat puiden oksilla ja silmut puissa alkavat valmistautua puhkeamaan hiirenkorville. Vuodenaikaan nähden liian korkea lämpötila on saanut luonnon sekaisin.

Kaipaan lunta ja pakkasia. Vaikka asun saaressa ja rakastan ajaa veneelläni merellä, kaipaan silti talvea. Myös luonto kaipaa talven lepokautta, jaksaakseen taas keväällä kasvattaa uudet alut ja toimia koko kasvukauden. Jänikset, oravat ja muut pikkueläimet ovat vaihtaneet talviturkin päälle, joka tällaisena talvena on niille enemmänkin haittana kuin suojana. Muurahaiskeot ovat ilman suojaavaa lunta. Samoin pikkujyrsijät eivät pääse lumikerroksen suojiin lämpimään. Aika kohtalokasta olisi monelle lajille, jos nyt alkaisivat kovat pakkaset, kun missään etelärannikolla ei ole lunta. Toisin on Pohjois-Suomessa, jossa on komeat, talviset olosuhteet. Kamuni Aavasaksalla ja Rovaniemellä laittavat someen mahtavia lenkkikuvia koiriensa kanssa. Olen niin iloinen heidän puolestaan. Edes jossain Suomessa on oikea talvi.

Mitä sitten oikeastaan kaipaan talvessa? Lunta, joka peittää metsät, kuorruttaa puut ja antaa mahdollisuuden hiihtää. Pakkasia, jotka nipistävät nenää. Koirani heräävät eloon pakkasessa. Huskyjen turkki on paksu ja ne nauttivat viileästä. Pakkanen on myös hyvä syy mennä lähemmäs toista ja mikäs sen mahtavampaa kuin pakkaslenkin jälkeen lämmittää teetä ja istahtaa lämmin peitto ympärillä nauttimaan olosta. Ja sitten. Kevät ei ole kevät, ellei voi seurata lumipeitteen hupenemista, pakkasen vaihtumista plussakeleiksi ja tuntea, kuinka seuraava vuodenaika vaihtuu.

Vaikka talvi on nyt vetinen, vietämme talvilomaa, johon on yhdistetty vielä osa edellisvuoden kesälomaakin. Olemme naureskelleet yhdessä ja pohtineet, että aloitammeko lomaviikot nyt ensin sillä kesälomalla, kun kelit ovat sen mukaiset. Toivoa siis sopii, että varsinaisen talvilomamme alkaessa alkaisi sataa myös lunta ja paukkua pakkaset. Loma on siitä mukavaa, että voi nimenomaa kuunnella omaa rytmiä. Koska karsastan mantereelle menoa, on nyt mahdollisuus olla kaukana sieltä useamman viikon. Jotain tehdään tietenkin lomallakin. Koiralauman kanssa on aina puuhaa ja selkäni kanssa teen tarvittavia lihaskuntotreenejä, jotta pysyn kasassa. Lisäksi tuvan lämmitys vaatii tekemistä. Mutta muutoin syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun väsyttää ja sitten vaan nautitaan luonnosta ja toisistamme. Lomalla on työrytmiikalle sama tarkoitus kuin talvella vuodenkierrollekin. Niiden jälkeen on taas jotain muuta tiedossa, jota on paljon mukavampi ottaa vastaan, kun on saanut kokea levon.