Aihearkisto: Pohdintoja

Pohtii ihmiseen istutettua syyllistämistä.

Jokainen tapaturma olisi vältettävissä. Jo tuossa lauseessa itsessään on syvä kaiku syyllistämisestä. Tuo lause ei edes ole paikkaansa pitävä. Jos noin olisi, ei loppujen lopuksi tapahtuisi tapaturmia koskaan vaan olisi keksitty jo ajat sitten keinot niiden välttämiseksi. Ihminen ei ole kone, joka toimiessaan rekisteröi joka liikkensä siten, että välttäisi kaikki tapaturmia aiheuttavat ketjut. Kun tapaturma sitten sattuu, aletaan joko yksilötasolla tai isommalla määrillä tutkimaan, mitä tapahtui. Hyvä on, kun tutkitaan, ehkä siinä opitaan jotain. Olen itsekin joutunut tilanteeseen, jossa tutkitaan sattunutta tapaturmaa. Tuli tunne, että tarkoituksella teloin itseni. Kysyttiin monta kertaa miksi ja mikset. Tuntui juuri siltä, että tapahtunut tapaturma on vain ja ainoastaan minun syy. Todellisuudessa tapaturma oli yllättävä tapahtuma, jota ei voinut ennakoida. Ja viitaten ylläolevaan, ei ole mitenkään mahdollista kontrolloida joka ikistä liikettä kulkiessaan.

Sitten on syyllistäminen normista poikkeavista käyttäytymisistä. Siis tarkoitan tässä kohden sellaista käyttäytymistä, joka vaikuttaa vain omaan elämään. Ulkopuoliset eivät kuitenkaan hyväksy poikkeavaa käytöstä ja syyllistävät käyttäytyjän. Jopa yhteiskunta tulee mukaan syyllistämään. Ehkä jotkin etuudet ja tuet ovat tavoittamattomissa, koska et tee niinkuin kaikkien pitäisi tehdä. Syyllistetään ja rankaistaan ‘väärästä’ käytöksestä. Ja edelleen, kyse siis omaan elämään liittyvistä valinnoista, ei rikoksista tms. Miten kaikki ihmiset edes voisivat toimia täysin samanlailla, kun meitä ei ole ajatuksiltamme eikä rakenteellisesti luotu samoista palikoista. Mietin yksinkertaistettuna esimerkkinä ihmisen pituutta. Keittiön kaapit, hyllyköt ym on tehty silmällä pitäen tietyn vähimmäispituuden omaavia ihmisiä. No, onneksi on keittiöjakkaroita ym apuvälineitä sitten lyhyemmille aikuisille ja lapsille. Kerran kaupassa näin, kuinka ei niin pitkä ihminen tavoitteli tavaraa ylähyllyltä, siihen ylettymättä. Lopulta hän otti avukseen pallin, jonka päälle kiivettyään hän sai tarvitsemansa. Tultuaan alas lattiatasolle, hänen vieressään ollut henkilö törmäsi käytävälle jääneeseen palliin. Törmännyt ihminen hermostui, sinkosi pallin voimalla kauemmas ja alkoi huutaa tuolle lyhyemmälle syyllistäen häntä siitä, että käytti pallia.

Loppujen lopuksi, jo vauvaiässä meihin sisäistetty syyllisyys ja syyllistäminen näkyy valitettavasti myös ihmisen tunteissa. Sitä jää pohtimaan, saako näin ja noin tuntea. Teenkö oikein vai olenko väärässä. Jos tunnen tietyllä tavalla, olenko syyllinen toisen ihmisen hätään. Lopulta ihminen ei enää edes tajua sitä, että ajatukset eivät satuta koskaan ketään eikä niistä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Vasta teot satuttavat. Tätä jäin miettimään, kun tyttäreni kuoli. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko minun pitänyt olla paikalla estämässä tapahtunut? Tämä ajatus nousee vieläkin mieleeni siksi, että tukihenkilö, jonka kanssa kävin läpi yhdeksän vuotta sitten tapahtunutta, kysyi minulta, tunnenko syyllisyyttä tapahtuneesta. Hän kysyi sitä, vaikka olin kertonut aiemmin monta kertaa, että tyttäreni kuoli yksin eikä asiaa olisi mitenkään voinut estää eikä ennakoida muutoin kuin kulkemalla 24/7 hänen vierellään, pitäen kädestä kiinni. En usko, että sellaiseen kukaan kykenee.

Syyllisyyden tunteen ja syyllistämisen sijaan pitäisi antaa tilaa. Omille ajatuksille. Elämälle, joka jatkuu vaikka olisi kompastunut katukivetykseen ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Tietoisuudelle, että me jokainen olemme persoonia ja se, mikä sopii yhdelle, ei aina sovi kaikille. Antaa tilaa elämän ennalta-arvaamattomuudelle ja sille, että on inhimillistä, mutta ei syyllistä, olla väärässä ja pohtia tapahtuneita. Osoittavan sormen sijaan, voisimme avata sylin. Myös itsellemme.

Koti asujia myöten

Minua välillä hymyilyttää, kun näen lehtien palstoilla juttuja kuvineen ihmisten kodeista. Paljon tilaa, värejä käytetty hienoin kontrastein tai suositaan pelkkää valkoista, on työhuonetta, ruokailutilaa, koriste-esineitä jne. Ei sillä, onhan siistit paikat kaunista katsella ja varmaan myös kaunista elää. Jokaisella on oikeus sisustaa kotinsa haluamallaan tavalla. Silti en ole nähnyt yhtäkään lehtijuttua kodista, joka olisi sisustettu edes osapuilleen sillä ‘tyylillä’ mitä itse suosimme. Olisi mukava nähdä, onko Suomessa muitakin meidän tyylillä eläviä. Tosin tyylimme voisi järkyttää ihmisiä liikaa.

Meillä eletään kokonaisvaltaisesti eläinten ehdolla. Kodissamme on tupa (olohuone), keittiö, makuusoppi ja sauna eteisineen. Varsinaista sisääntuloeteistä ei tuvan puolella ole. Sen korvaa ilmava (kylmätila) veranta. Seinät ovat puolipaneelia, ilman maalia tai muuta extraa. Tuvan seiniltä löytyy muutama taulu, upeista purjelaivoista. Makuusopen seinät täyttyvät lasten vanhoista piirroksista. Keittiöstä löytyy jääkaappi, pakastin, hella, vedenkeitin ja mikro. On meillä pesuallaskin mutta ei hanaa. Kantovesi nostetaan omasta kaivosta ja kuivuuden aikana tuodaan mantereelta tonkissa. Keittiössä on toki pöytä ja pirttipenkit. Yksi seinusta keittiössä on täynnä koiranruokasäkkejä (tyyliin kymmenen säkkiä rivissä/päällekkäin) ja astia avatulle säkille. Toisella seinustalla on suuri astia sanomalehdille. Kahden jakajan taloudessa niitä riittää. Toki niitä hyödynnettään mm. saunan uunin sytyttämisessä, roskiksena ja alusina sairaalle koiralle.

Tuvan puolella on kaksi suurta häkkiä. Toinen häkki toimii kissan vessan suojana, eli koirat eivät pääse tonkimaan sitä ja kissalla on rauha käydä asioillaan. Häkin toisella sivustalla on takka, jota ei käytetä. Toisessa päässä on sivupöytä, jonka suojissa kissalla on oma ruokailupaikka. Se on suojassa liian ahnailta koirilta. Toisella puolella tupaa oleva häkki on koirien lepopaikka. Se on kesällä viileä ja talvella lämmin. Koirat saavat vapaasti mennä sinne halutessaan. Häkki toimii myös väliaikaisena koiran olopaikkana sairastapauksissa, jolloin toipilas saa olla siellä omassa rauhassa. Tuvan pöydällä on paksu viltti kissalle. Se ei siis ole käytössä varsinaisena pöytänä ihmisille. Keskellä tupaa on iso pahvilaatikko, johon on tehty luukkuja. Se toimii kissamme leikkipaikkana. Pahvilaatikon päällä on kevyt raapimispuu kissalle. Yhden ikkunan edessä on pieni taso, josta kissa voi katsella ulos. Sitten löytyy sohva. Se on kokoajan peitettynä paksuin toppauksin ja viltein. Siihen ei siis pääse istahtamaan ennenkuin on purkanut tavarat pois päältä. Sohva on nuorimmaisen poikani sänky, kun hän on luonani käymässä. Toppaukset ja viltit suojaavat sohvaa kissan kynsiltä ja koirien karvoilta. Itse istumme sohvalla silloin, kun katselemme televisiota. Tätä tapahtuu suurin piirtein yhtenä päivänä kahdessa vuodessa.

Makuusopessa on parisänky, pieni senkki, vaatekaapit ja vanha isäni tekemä kerrossänky, joka toimii nykyään tavaroiden säilytystilana. Yläsänky on nopeasti avattu ja on keskimmäisen poikani sänky hänen käydessä kylässä. Liikumistilaa makuusopessa on neliön verran. Oman sänkymme päällä on koirille oma viltti, jonka päällä ne saavat olla, yöllä ja päivällä. Ulkona on suuri liiteri/ulkorakennus, jossa on kesätupa pojille. Siellä voi myös yöpyä ja toisessa päässä on verstas poikien mopo/mönkkäripuuhia varten. Liiteri on liiterin näköinen, tosin pinta-alaltaan se on suurempi kuin itse asuinrakennus. Liiteristä löytyy myös makuupaikkoja eläimille.

Sitten on se sauna eteisineen. Eteisessä säilytetään vesitonkat, pois menevät roskat ja tarha- ja sadevaatteet. Ulko-ovien pielissä on hakaset, joilla saadaan ovet pysymään kiinni, jos sisäkoirien halutaan pysyvän sisällä. Verhot löytyvät ikkunoista mutta ne eivät kyllä peitä ikkunoita milloinkaan. Täällä kun ei ole ketään, joiden katseet pitäisi saada pysyttyä poissa. Matot lattioilla vaihtuvat tiheään, koirille kun sattuu vahinkoja. Kesäaikaan mattoja pidetään todella harvoin, viileys on tervetullutta helteillä sisään. Sisään kulkeutuu auttamatta metsän humusta, neulasia, puunlehtiä ja vaikka mitä. Meillä on ajatuksena, että se lakaisee nurkat ja lattiat, jota ensin asia alkaa vaivata. Mitään siivouspäivää ei meillä ole. Kun tehdään yöt töitä ja matkaaminen kotiin/töihin vie kaksi tuntia merellä vuorokaudesta, siivoaminen ei ole se ensimmäinen asia, joka pitää hoitaa. Tämä ajatusmalli toimii, koska elämme samassa rytmissä molemmat ja arjessa on mielestämme tärkeämpiäkin asioita kuin jatkuva paikkojen puunaaminen kotona.

Verantaa kiertää hyttysverkko. Siellä on pieni pöytä ja kaksi tuolia, joilla istumme paljon kesäiltaisin. Kissalle on rakennettu verannan päähän katselutaso, jonka alla on vielä kasassa entisten kissojemme ruokailuputki. Verannan ovessa on koiranluukku, joka on sittemmin tukittu, ettei kissa lähde siitä yksin ulos. Entiset kissamme kulkivat luukusta tottuneina koirien kanssa ja viettivät ulkoelämää. Nappi-kissamme on niin arka, ettemme ole päästäneet sitä yksin ulos. Eikä se ulkoillessaan kyllä kovin pitkälle lähdekään. Kun menemme sisään, Nappi tulee perässä. Verannalta löytyy myös koirille viltit. Seinillä on kaksi naulakkoa. Ei meille ihmisille vaan toisesta löytyy kymmenen koiran pannat ja hihnat. Ja toisessa roikkuu huskyjen valjaat ja vetoliinat. Lisäksi on pieni kaappi koirien kupeille ja tarvikkeille.

Kotimme joka nurkasta löytyy jatkuvasti koirankarvaa. Matot, sängyn päälliset, viltit ja tuolit ovat koirankarvoilla koristellut. Ne kuuluvat meidän kotiin. Kaikki asiat ylipäätään on suunniteltu niin, että koirilla ja kissalla on mukavaa ja turvallista. Vesikuppeja eläimille löytyy sisältä kolme sekä makuuvilttejä ja patjoja lukematon määrä. Joskus meitä naurattaa, kun joku tulee kylään. On selvitettävä alusta asti, että meillä kannattaa istahtaa vain keittiön pirttipenkeille. Niihin kun ei karvat tartu. Myös tien ulkohuussiin neuvon heti ja sen, että sisään tai ulosmennessä pitää katsoa, ettei jätä mitään ovia edes rakoselleen, ettei kissa livahda omille teilleen. Joskus kauan aikaa sitten vielä stressasin, kun vieraita tuli käymään. Mietin, että taitavat tulla viimeistä kertaa, sillä meillä ei tosiaan eletä ihmisten määrittelemässä muodossa. Kaikki lapseni ovat kasvaneet koira-kissaympäristössä. Ei eläinallergioita sen enempää kuin kliinisissä kodeissakaan. Päinvastoin. Lapseni ovat olleet yllättävän terveitä kaikille lenssuille ja yliherkkyyksille, pienestä pitäen. Meitä ei häiritse koirankarvat ja elämisen (eläimien) näköinen koti. Meille on tärkeintä eläintemme hyvinvointi ja viihtyvyys. Kun eläimet ovat tyytyväisiä, me olemme tyytyväisiä. Mitäpä meidän arki olisi ilman koiria ja kissaa? Hyvin tylsää ja merkityksetöntä. Jokainen tyylillänsä, myös kotona 🙂 Meillä kun asuu kahden ihmisen lisäksi yhdeksän koiraa ja kissa.

Liikuntamietteitä

Olen viime kuukausina miettinyt, mikä on vinossa elimistöni kanssa. Taustalla on monta tekijää. Vielä viime kesänä kaikki oli normaalisti, tai ainakin luulin niin, sillä meno maistui, työt sujuivat ja olo oli kaikin puolin normaali.

Juokseminen on aina ollut minulle se numero yksi. Lapsena etupäässä hiihdin, pyöräilin ja tein mitä nyt pikkumuksut tekivät 70-luvulla. Oltiin jatkuvasti veljen kanssa ulkona, leikittiin metsässä, uitiin meressä ja oli ylipäätään jatkuvaa liikettä leikin tiimellyksessä. Juoksu tuli vakavammin kuvioihin 12-vuotiaana, 15-vuotiaana se oli jo tavoitteellista. Urheilupäiväkirjaa aloin pitää vuodesta 1984. Sieltä on luettavissa kaikki liikkuminen mitä tein päivittäin. Pidän edelleenkin urheilupäiväkirjaa.

Koska liikkumiseni oli ja on jatkuvaa ja säännöllistä, olen myös läpikäynyt monet vaivat ja leikkaukset, sillä tekevälle sattuu. Ja huonoksi onnekseni elimistössäni on ollut myös heikkoja kohtia, joita en ole osannut käsitellä oikein ja ne ovat vuosikymmenten saatossa huomauttaneet itsestään, pysäyttämällä liikkeen tai vaatimalla erityisjärjestelyjä liikkumiseen. Myös ADHD:ni on yksi iso tekijä sattumuksille. Olen suoraansanottuna sählä.

Nimenomaa urheilun puolella olen myös saavuttanut asettamiani tavoitteita. En ole koskaan voittanut henkilökohtaisesti mitään olemalla palkintopallilla mutta omia ennätyksiä tavoitellessa olen ylittänyt itseni sitäkin useammin. Koirarintamalla olen sitten saavuttanut myös palkintopallisijoja. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun tavoitellaakseni sijoitusta. Ainut syy osallistumiseen on ollut itseni testaaminen henkisesti toisten juoksijoiden seassa. On aivan eri asia juosta yksin ja tehdä omia ennätyksiään kuin olla kisoissa ja saavuttaa sama taso, jopa ylittää se. On siis olemassa juostuja kisoja, joissa olen tehnyt ennätykseni ja niistä olen todella ylpeä.

Olen läpikäynyt 29 leikkausta. Näistä osa on urheiluvammoja ja niiden korjailuja. Sekaan mahtuu myös muita leikkauksia. Ja sitten sieltä löytyy myös niitä elimistöni heikkouksista johtuvia korjailuja, osaa niistä voisi kait kutsua ikälisiksi. Leikkauksista toipuminen on ollut aina nopeaa erinomaisen kuntoni takia, vaikka toipumisia on varjostanut hyytymisongelmani. Minulla on synnynnäinen verenhyytymisongelma eli yksi hyytymistekijäni on vajaa. Tämä vajaus vaikuttaa nimenomaa leikkaushaavojen vuotoon ja mustelmaherkkyyteen. Tietyt lääkkeet ja käsikauppatavarat ovat minulta kiellettyjä, mm omega-tuotteet. Varovainen saa olla myös uusien rokotteiden kanssa ja jopa verikokeissa käynti on seikkailu. Myös verenluovutus on minulta kielletty.

Olen nyt yli viisikymppinen ja teen fyysistä työtä öisin. Peruskuntoharjoittelu tulee siis tehtyä työmaalla. Vapaa-aika kuluu tiiviisti koirien lenkittämisessä. Menneenä talvena hiihdin hieman (ja nautin siitä kovasti). Otan lenkeillä myös juoksuaskelia mutta varsinaisesta juoksua ei enää kerry. Selkäni yliliikkuvuus ja siitä johtuvat muutokset selkärangassani eivät salli enää säännöllistä juoksua. Kesällä tulee myös pyöräiltyä välillä työmatkoja, tosin sekään ei palvele säännöllisesti tehtynä selkääni. Olen siis joutunut karsimaan lajeja ja nimenomaa irrottautumaan suurimmasta rakkaudestani juoksusta. Mitään ei ole tullut tilalle mutta kävelykilometrit ovat luonnollisesti lisääntyneet.

Elimistöni on kuitenkin nyt muutostilassa ja olen pohtinut syitä siihen. Ikä on yksi tekijä. Hormooneilla ei ole vaikutusta minun kehontoimintaan, sillä 10 vuotta sitten minulta on poistettu sekä kohtu että molemmat munasarjat kasvainten takia. Mitään muutoksia ei leikkausten jälkeen tullut elimistön toimintaan silloin eikä lähivuosina, joten en usko, että 10 vuoden viiveellä sitä enää tapahtuisikaan. Ikä kuitenkin vaikuttaa mm. palautumiseen. Tätä on vaikea ottaa huomioon, sillä iän tuomat muutokset tulevat kehoon pikkuhiljaa. Olen selaillut urheilupäiväkirjojani ja seurannut mm. 5 ja 10 km juoksuaikojani vuosikymmenten saatossa. Vaikka tulokset ovat olleet melko tasaisia niin palauttavia päiviä on pitänyt pitää iän karttuessa enemmän ja enemmän.

Olen koko ikäni ollut laiska lihaskunnon ylläpitämisessä. Minulla oli reilu parikymmentä vuotta sitten ajanjakso, jolloin kävin säännöllisesti salilla ja siihen ajanjaksoon osuu myös urheilullisesti parhaat saavutukseni. Joten näillä kahdella on vankka yhteys. Elimistöni nykytilan äkkylöimiseen voisi taatusti auttaa lihaskuntopiirin säännöllinen tekeminen. Mutta. Viime syksynä kamppailin työuupumuksen kourissa, johon en älynnyt (halunnut) ottaa lepoa eli sairaslomaa. Kitkuttelin loma-ajan leväten mutta se ei sitten riittänytkään. En ole vieläkään palautunut uupumuksesta. Paino on noussut, ei hälyyttävästi mutta minulle henkilökohtaisesti liikaa, sillä selkäni hyvinvointi edellyttää mahdollisimman normaalipainoista oloa. Toinen asia painoa seuratessani on se, ettei se laske, vaikka arkipuuhani syömisineen ovat jo palautuneet normaaleiksi uupumuksen pahimman ajanjakson jälkeen. Oletan kehoni olevan ongelmissa aineenvaihdunnan kanssa ja henkinen matalapaine ruokkii tuota lisää.

Olen miettinyt tätä asiaa isona kokonaisuutena. Selkäni kipujen takia joudun ottamaan voimakkaita opiaatteja, jota ylipäätään kykenen olemaan ja nukkumaan. Lääkkeet otettuani makaan liian pitkään paikoillani ja selkä on entistä pahempi. Koska työssäni ajan autoa ja koti-ja työmatkani ajan suurimman osaa vuotta venettä, en voi ottaa yhtäkään kipulääkettä helpottaakseni oloani töissä tai matkalla sinne ja kotiin. Kärvistelen siis kivuissa nämä ajat. Kun otan lääkkeet, en kykene harrastamaan liikuntaa. Noidankehä on valmis, tai se on ollut sitä nyt jo monta vuotta. Alan olla kypsä tähän elämänvaiheeseen. Tämä ei voi olla sitä, mitä ihmiseltä vaaditaan työssäkäymisen suhteen. Olen valmis lopettamaan työni, sillä kohta pimahtaa päänuppi tämän yhdistelmän ylläpitämisessä.

Eläkkeelle siirtyminen joko kokonaan tai osittain toisi minulle mahdollisuuden kuntouttaa itseäni kotioloissa. Siinä olen erittäin hyvä, jopa ammattilainen. Liikuntaa omaehtoisesti, selän kipujen tahdissa. Nythän lähden joka ikinen yö töihin oli kipua tai ei. Niin monet sadat yöt olen kärvistellyt kivuissa 3-4 tuntia työmaalla. Ei ole pienituloisella vaihtoehtoja. Yksikään työnantaja ei katsoisi hyvällä, että olisin 2-3 yötä viikosta saikulla ja loput töissä, selkäni kipujen mukaan. Mutta jos töitä olisikin vain se kolme yötä viikossa, voisin lähteä aivan eri alustalta hoitamaan itseäni.

Ajatusvirtani on jo suunnitellut arkeeni mukaan lihaskuntopiiriä, lempeää kävelyä koirien kanssa ja vähennettyä työviikkoa. Ja myös niitä sykettä nostattavia tärkeitä treenejä. Kun on tieto siitä, että voi levätä ja liikkua rauhallisesti omassa tahdissa, kun kivut ovat päällä, nostaa henkistä vireyttä jaksaa arjessa. Nämä asiat tapahtuvat, kun itse ottaa asian puheeksi työterveydessä. Pitää elää näin vanhaksi, jotta kehonkuuntelemisesta tulee totta. Kuinka usein muistankaan itseni vetämässä väkisin läpi työyötä ja vapaa-ajan treenejä. Tässäpä sitten hinta siitä?

Tämän asian sisäistäminen on minulle lähtenyt kehittymään muutoksista, jotka ovat tapahtuneet pikkuhiljaa. Ei ole niin helppoa hyväksyä niitä, koska mikään niistä ei ole tapahtunut selkeästi jostain lähtien. Eräs hyvä ystäväni, joka on ollut samaisessa tilanteessa vuosia ja vuosia sitten sanoi minulle sanat, jotka saivat minut miettimään tätä kaikkea syvällisesti. Hän sanoi, että ei ole mitään mieltä vetää itseään loppuun kipujen kera työelämässä, kun edessä ovat sen jälkeen todella kivuliaat vuodet eläkkeellä eikä elämä ole enää elämisen arvoista.

Saariston unohdetut asukkaat

Pääsiäisen lähestyessä kasvoi stressi. Yhteysalukseen, jolla kuljemme talviaikaan kotiin ja töihin, oli helmikuussa laitettu matkustajarajoitus, koronan takia. Normaalisti Otava voi kuljettaa 130 matkustajaa kerralla mutta nyt, kesäkuun loppuun asti matkustajamäärä on 50. Normaaleina arkivuoroina tuo kapasiteetti riittää aivan hyvin mutta viikonloppuina ja etenkin pääsiäisliikenteessä, määrä on aivan liian pieni.

Koska jokaisen on päästävä kotiin ja töihin, otin yhteyttä Finferriesin varustamoon sekä yhteysalusliikennettä tilaavaan ja vuoroja ylläpitävään Varsinais-Suomen ELY-keskukseen. Pyysin ensisijaisesti, että matkustajia mukaanotettaessa päästettäisiin vakituiset asukkaat alukseen ensin. Perustelin tätä sillä, että meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä kotiin/töihin talviaikaan kuin yhteysalus. Ja matkamme sillä ovat siis välttämätöntä kulkemista. Molemmat kieltäytyivät, vedoten siihen, että yhteysalusliikenne on julkista palvelua, kaikille yhdenvertaista. Jokainen vähääkään järkeä käyttävä tajuaa heti, että saaristossa asuvalla ei ole mitään mahdolllisuuksia kulkea ilman alusta. Mökeille menijät sen sijaan voivat valita, viettävätkö lomat kotona vai saaressa. Saaristolaki sanoo myös oman painavan sanansa siihen, että valtiolla on velvollisuus huolehtia saariston asukkaiden pääsystä töihin, kauppaan, lääkäriin ja kotiin.

Kun kieltävä vastaus tuli molemmilta, pyysin että saisiko edes lisävuoron pitkälleperjantaille, jotta varmasti pääsisimme kotiin, jos matkustajia on yli 50. Jälleen kieltävä vastaus. Kuitenkin, lähes heti kyselyjeni jälkeen, varustamon sivuille tuli ilmoitus 2. pääsiäispäivän ylimääräisestä vuorosta, jotta saaressa olevat kaupunkilaiset varmasti mahtuvat mukaan ja pääsevät kotiin/töihin. Näin vesittyi varustamon ja ELY-keskuksen viesti yhdenvertaisista matkustajista.

Otin sitten yhteyttä liikenneministerin erityisavustajaan, joka saikin aikaiseksi ELY-keskuksen uuden tiedotteen, jossa kehoitettiin kaikkia välttämään turhaa matkustamista yhteysaluksilla pääsiäisen aikaan saaristoon, jotta välttämätön (vakiasukkaiden kulkeminen) turvattaisiin. Tiedä, sitten oliko tiedotteesta hyötyä, sillä monethan olivat jo ajoissa suunnitelleet matkaa saareen. Lopulta torstain kahdessa ja perjantain yhdessä vuorossa Kuutsaloon oli noin 100 matkustajaa. Aiemmin alkuviikosta oli mennyt myös osa pääsiäismatkaajista. Luulen, että maanantaina, 2. pääsiäispäivänä voi hyvinkin olla tuo 100 matkustajaa tulossa pois saaresta, ellei enemmänkin.

Jotta asia saisi selkeää mediahuomiota ja ELY-keskuksen päättäjät joutuisivat muuttamaan kantaansa vakituisten asukkaiden etuoikeudesta astua alukseen, otin vielä yhteyttä ylen paikalliseen radioon, paikalliseen sanomalehteen Kymen Sanomiin sekä lopulta vielä ylen nettisivuillekin tuli valtakunnallinen juttu asiasta. Vieläpä Turun Sanomatkin oli kirjoittaneet oman juttunsa. Tätä artikkelia en ole kylläkään nähnyt. Kaikista epäoikeudenmukaisimpana koen asian siksi, että muualla Suomessa saariston vakiasukkailla on etuoikeus lautoille ja yhteysaluksiin. Ja jos ei ole kaikkialla Suomessa tämä asia näin, niin siihen pitäisi ehdottomasti tulla yhdenmukainen käytäntö. Miksi näin ei siis ole Kotka-Pyhtää -reitillä?

Juttu ylen sivuilla

Olen jutellut/kirjoitellut asiasta nyt muutaman päivän aikana kymmenien ihmisten kanssa. Mukaan mahtuu meriliikenteen ammattilaisia, kunnanvaltuutettu, saaristotoimikunnan edustaja, saarelaisia, kaupunkilaisia, ihmisiä alueilta, jossa ei ole merta lähelläkään jne. Jokaikisen kanta on ollut se, että ilman muuta saaren vakiasukkailla on etuoikeus nousta alukseen ensimmäisinä eikä kilpailla jonossa pääsemisestä kotiin/töihin. Meitä vakituisia töissäkävijöitä on Kuutsalosta kaksi, jotka käytämme päivittäin Otavan palveluja. Aivan uskomatonta, miten me olemme eriarvoisessa asemassa muihin saaristokuntiin nähden Suomessa. Toivon todella, että ELY-keskuksen edustaja lukee tämänkin ja miettii osaltaan, millaista olisi, jos itse ei pääsisi töihin tai kotiin sen takia, että jäisi kulkuvälineestä pois jonossa olemisen takia. Jos näin kävisi mantereella ruuhka-aikaan, liikennöitsijä laittaisi ylimääräisen vuoron poimimaan pysäkille jääneet. Manterella on käytettävissä joukko vaihtoehtoisia kulkuvälineitä, saaristossa asuvalla on vain yhteysalus, jossa Kotkan seudulla on tasan yksi vuoro aamulla ja toinen illalla. Ei parane myöhästyä tai jäädä jonossa viidenneksikymmeneksiensimmäiseksi.

Lopulta, suureksi helpotukseksemme, pitkänäperjantaina oli alle 40 matkustajaa menossa Kuutsaloon. Näin pääsimme kotiin yhdessä pääsiäiseksi, koiriemme luo. Jos matka olisi jäänyt tekemättä, olisimme jääneet kolmeksi vuorokaudeksi mantereelle ja koiramme olisivat olleet saman ajan ilman ruokaa ja hoitoa saaressa.

Loma-ajatuksia

Kun henkinen paine alkaa hellittää, olo on kuin onnistuneen elämäntaparemontin jälkeen (vaikken koskaan sellaista ole tehnytkään). Mieli on kevyt ja katselee arkea aivan toisenlailla. Tosin jatkuvasti ei voi olla loma, joten tämä fiilis pitäisi saada mukaani siirtyessäni takaisin töihin. Niin, tähdennän tässä, etten suinkaan ole rehkinyt töissä stressin taakka harteillani. Ehei, työssä oleminen on mulle tietynlaista terapiaa. Syystä, että rakastan työtäni. Ilmeisesti olen valinnut urani oikein, sillä pitkällä juoksulla olisi mahdotonta, jos voisi pahoin töissä, jota kuitenkin on tehtävä elääkseen. Lottovoitosta en mainitse tässä sen enempää.

Henkinen pahaolo on rakentunut sisääni pitkän aikaa sitten. On aikoja, kuten lomat, jolloin mieli sinkoilee iloisena mutta perusmusta möykky seuraa mukanani jatkuvasti. Tai niin kauan, kunnes se on avattu. Sen avaaminen on kivuliasta ja aikaavievää. Minulle on monet hyvät ystävät ja ammattilaisetkin sanoneet, että selkeästi minulla alkaa helpottaa. Kohdallani se kuitenkin on juuri tällaista loma-ajan tai hyvien uutisten tuomaa hetkellistä helpotusta.

Kun painin jatkuvassa suossa sen sijaan, että kävelisin kepeästi metsätiellä, olen pohtinut, mitkä kaikki tekijät ovat painolastina selässäni. Hyllyävällä suopohjalla kävellessä ei kannattaisi pitää ylimääräistä kuormaa mukanaan. Mättäiltä mättäille hyppely on paljon helpompaa ilman painavaa reppua selässä. Kiire on yksi painolasti. Minne sitten minulla on kiire? Käytänössä talviaikana välillä on kiire yhteysalukselle, kun töissä menee yö pitkäksi. Talvi on vaikeaa aikaa meille saaristolaisille, jotka käymme töissä mantereella. Olemme sidottuja yhteysaluksen aikatauluihin. Ja kun niitä vuoroja on tasan kaksi, ei parane myöhästyä kummastakaan tai jää rannalle ruikuttamaan, joko mantereen tai saariston puolelle.

Töissä stressiä aiheuttavat jatkuvat muutokset. Olemme todellisella matalapalkka-alalla. Ja kun siitä olemattomasta palkasta koetetaan nipistää vielä lisää tai vastavuoroisesti annetaan lisää töitä palkan pysyessä samana, musta möykky tiivistyy sielun sopukoissa. Tunnen olevani täysin arvoton työntekijä, jolle ei edes kuulu palkka, jolla tulisi toimeen. Työnantajamme ei arvosta meitä pätkääkään. Tämän ajatuksen kanssa kun painaa yön pitkinä tunteina duunia, ei ole mikään ihme, että korventaa. Työmaalla on jatkuva pula tekijöistä. Vaikka työ on minulle terapiaa, en usko, että terapeutin pitää olla sellainen, joka jatkuvasti on piilossa ja sitä pitää etsimällä etsiä.

Kolmas tekijä repussani on hyvin henkilökohtainen. Minulla on jatkuva ikävä. Näen lapsiani todella harvoin. Kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja kolmaskin aivan siinä nurkilla. Pojilla on omat menonsa ja äiti asuu saaressa. Yhdistelmä on vaikea. Onneksi nuorimmaisin käy luonani suht säännöllisesti. Välillä tunnen olevani teini, kun viestit sinkoilevat pojilleni päivittäin. Mitähän tuo viisikymppinen naputtelee kännykkäänsä jatkuvasti? Tietysti naputtelen, se on minulle sitä puhetta, mitä tavallinen perheenäiti puhuu lapsilleen nähdessään heitä päivittäin.

Kun henkinen paine hellittää, osa näistä, ja mainitsematta jääneistä, painolasteita on poissa. Niinkuin nyt lomalla ei tarvitse stressata, ehtiikö siihen ainoaan aamuvuoroon alukselle, jotta pääsee kotiin töiden jälkeen. Olen kuullut sanottavan, ettei pidä stressata asioista, joille itse en voi mitään. No, ei se ihan niin ole. En pysty päättämään, kuinka monta vuoroa kotisaareeni ajaa päivittäin mutta silti on painetta ehtiä siihen ainoaan aamuvuoroon. Eipä sitä voi vaan ajatella, että joo jos en ehdi niin en ehdi. Täällä saarenpäässähän olisi edessä katastrofi, jos koirat jäisivät tänne vuorokausiksi keskenään. On siis pidettävä tiettyä jännitystilaa yllä, jotta kroppa osaa pitää kiirettä ehtiäksemme alukseen aamulla.

Miten sitten pitää tämä rauhallisempi, kevyempi reppu selässäni, palatessani takaisin arkeen? Olen pitkään pohtinut tätä ongelmaa. Koska juurisyyt ovat liki yhdeksän vuoden takaisessa tapahtumassa, jota ei ole avattu, on vaikea ajatella, että viheltelisin huolettomana tämän parhaillaan olevan loman päättyessä. Jokainen hiemankaan pidempi loma tai sairasloma, herättää kysymyksen siitä, voisinko itse helpottaa olotilaani jotenkin. Mielessä on ollut yksi vaihtoehto, josta viime blogissakin mainitsin. Jäädä pois rakkaasta työstä joksikin aikaa. Ja tuo joksikin aika olisi aika, jolloin saisin ammatti-ihmisten kanssa avattua yhdeksän vuoden takaisen trauman. Olen hakenut apua lääkäreiltä mutta tähän asti olen saanut apua selkäongelmaani, ADHD asiaan, olen saanut fyssarin aikoja, minut on leikattu ja paljon muuta FYYSISTÄ apua. Joka kerta olen ottanut puheeksi traumani, surun, joka vaikuttaa joka päivä jaksamiseeni, ajatteluuni ja siihen, että vaikka taivas olisi selkeä ja aurinko porottaisi silmiä häikäisevästi, minulle taivas on tummia ukkospilviä täynnä. Vaikka salama ei iskisi lähipuuhun, sataa kuitenkin kaatamalla.

Elämä on kimppu vaihtoehtoja. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tunnen sisälläni olevan suorittajan. Ikuisen liikkujan, joka on tunnollinen kaikessa, mihin ryhtyy. Jaksan olla ystävällinen, auttaa muita. Jaksan olla äiti. Huolehtia lasteni tarpeista. Jaksan olla eläimilleni hoitaja, tuki ja turva. Jaksanpa vielä olla vaimokin, maailman ihanimmalle miehelle. Miehelle, joka kaikkein läheisimpänä ihmisenä näkee taisteluni, vaistoaa sen tuskan ja levottomuuden, joka sisälläni velloo. Ihminen ei kuitenkaan voi olla mitään noista ilman tuskan kuluttamaa olemusta, kun sydän ja mieli ovat mustat. Ovet eivät avaudu, etenkään omalle itselleni. Voisiko minustakin joskus tulla ihminen, joka näkee sen auringonpaisteen? Ihminen, joka tarvitsee aurinkolasit silmilleen, ettei häikäisty. Mie niin haluaisin tulla kuntoon, henkisesti.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Luen joskus lehdistä selviytymistarinoita. Sellaisia, joissa ihminen on kohdannut paljon vastoinkäymisiä. Jokaisella on omat taistelunsa. Niissä kaikissa on yksi yhteinen tekijä. Ihminen käy kyllin syvällä, löytää apua ja saa sisältään voimaa astua eteenpäin. Olen miettinyt noiden tarinoiden jälkeen omaa kriisiäni, johon ei tule loppua. Ei ole sitä apua, vaikka liian syvällä olen ollutkin ja olen yhä. Eikä myöskään tule sisältä voimaa mennä eteenpäin.

Korona aikaan puhutaan uudesta normaalista. Ehkä minullakin on jonkinlainen uusi normaali. Oli vanha normaali ja sitten tuli tämä uusi. Tosin kukaan ei ole antanut minulle ohjeita, miten tästä eteenpäin. Olen joutunut itsekseni soveltamaan elämää ja kokeilemaan, mikä polku vie edes jonnekin päin. Olen tehnyt ratkaisuja. Ratkaisut olisivat voineet olla hyvinkin erilaisia, jopa lopullisia. Niitä eteenpäin vieviä voisi ehkä verrata sisältäpäin tulevaan voimaan. Mietin kuitenkin, missä on se paljon toitotettu yhteiskunnan apu? Ei sitä ole.

Kun itse kehittelee itselleen uutta elämää trauman jälkeen, on kuin kävelisi heikoilla jäillä. Kepin kanssa kokeilee, mistä voi kulkea. Jos upahtaa sulaan, on itse päästävä sieltä ylös. Apua ei tule mistään. En ole kuitenkaan katkera. Yhteiskunnalla ei vaan ole aikaa minulle, traumani on liian tabu systeemille. Niinpä puolestani olen voimakkaasti ja tietoisesti kääntänyt myös oman selkäni yhteiskunnalle. Näin teki myös tyttäreni, joka haki apua omiin ongelmiinsa yhteiskunnan verkostoista. Hän ei apua saanut. Lopulta viimeisen avunpyynnön jälkeen, kun hänet vastoin tahtoaan kotiutettiin, hän sanoi minulle: Äiti, en tiedä selviänkö. Meni muutama kuukausi ja hän päätti elämänsä.

Lueskeltuani vuosia myöhemmin hänen päiväkirjojaan, niistä tuli esiin selkeästi vahva epäluottamus sosiaalitoimeen, psykiatriseen sairaanhoitoon ja apuihin. Häntä ei otettu tosissaan, vaikka hän pyysi apua. Häntä pompoteltiin ikäänkuin ranskalaisin viivoin olevaa suunnitelmaa paperilla. Minulla on itselläni aivan sama fiilis. Kun selkääni hoidettiin keskussairaalassa, vain fysioterapeutti tuntui kuuntelevan minua. Hänkin oli itselleni entuudestaan tuttu ihminen muissa asioissa. Enemmän kuin selkäni kipu, mieltäni painoi tyttäreni menetys, jota ei siis ole vielä tähän päivään asti mitenkään kanssani terapoitu. Olen henkisesti aivan loppu ja kerroin sen silloiselle hoitavalle lääkärille. Vastaus avunpyyntööni saada levätä oli, että kyllä sinä jaksat. Sain kuitenkin lähetteen ADHD asioissa tutkimuksiin ja sitä kautta piti suruakin alkaa hoitaa. Jälleen tuli eteen se, että keskittymisongelmat olivat tärkeämpiä kuin pyytämäni apu suruun.

Onneksi elämässä on ystäviä. Vaikka he eivät ole ‘alan ammattilaisia’, he ovat mukana ainakin kuunnellen. Olen näiden vuosien varrella jutellut ja kirjoitellut lähimpien ystävieni kanssa paljon. Vierellä on kulkenut myös muita saman asian kokeneita ja heitä, jotka ovat muuten olleet läsnä. Sitten on tietysti myös niitä, jotka eivät vaan osaa asettua kuuntelemaan. He kiusaantuvat asiasta. Ymmärrän heitä. On vaikeaa asettua toisen ahdistukseen, kun asiaa ei ole ikinä itse joutunut miettimään. Sitten on vielä se joukko ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, ovat ensin läsnä ja sitten katoavat. Heidän käytös on minulle arvoitus ja herkkänä ihmisenä sellainen käytös luo pelkotiloja. Enkö olekaan heille riittävä minuna?

Ihmisen matka eteenpäin painava reppu selässä on haaste. Vaikka rakastan fyysisiä haasteita, painitaan henkisen repun kanssa aivan eri mittaluokissa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle todella vaikeita. Eteen on tullut asioita, joista on pitänyt selvitä. Töissä on ollut kiire, lapsillani on ollut erilaisia haasteita arjessaan, äitini tila on ollut ailahtelevainen, koirat ovat sairastaneet paljon ja kaikki muut pikku jutut päälle. Olen ollut voimakkaasti uupunut ja se lisää itsessään jo surun taakkaa. Myös selkä on ollut hankala ja pisteenä i:iin päälle sairastin suht vakavan niveltulehduksen, josta jäi jälkimaininkeja elimistööni. En ole jaksanut blogata, someen kirjoittelen voimakkaasti tunteiden varassa olevia päivityksiä, joista suurimman osan olen poistanut muutama minuutti julkaisun jälkeen.

Katselen merelle. Aistin sen tuoksun, tunnen aaltojen pärskeet ihollani. Syksy saa meren vaahtoamaan, sen pinnan nousut ja laskut näkyvät maisemassa. Ohjaan Marun tyveneen ja katselen joutsenperheen kellumista kiepillä, aamun sarastaessa horisontissa. Minun selviytymiskeinoni. Meri.

Herkkyyden viesti

Koska pääni on täynnä ajatuksia ja olen hyvin herkkä ihminen, kannan pienistäkin muutoksista suurta kuormaa päälläni. Monesti tällaiset pienet jutut eivät lopulta ole sellaisia, joista huolta pitäisi edes kantaa. Mutta minkäs itselleni voin? Olen pohtinut sitä myös, miten herkästi toinen ihminen tokaisee, että mitäs sie noista murhetta kannat, älä välitä.

Mutta mie välitän, muuten en olisi mie. Oikeastaan välillä se tuntuu rasittavalta. Olla näin herkkä. Teimme uutta koiratarhaa. Kun tarha alkoi olla siinä vaiheessa, että tarhaelementit nostettiin paikoilleen, piti vielä kaataa pihlaja edestä pois. Pihlaja oli suurehko, joten se oli minulle hyvin tuttu vuosien saatossa. Pakkohan se oli kaataa mutta ahdistuin kertaheitolla niin paljon, että en pystynyt vuorokauteen syömään mitään.

Se oli siis pihlaja. Minulla on somessa paljon ystäviä, kamuja ja tuttuja. Eräs heistä on minulle tuntemattomasta syystä siirtänyt minut ei-seurattavien listalle. No, ei siinä mitään. Välillä toisten päivitykset pursuavat niin voimallisesti silmille, että teen itse samaa. Lopulta kuitenkin, meidän molempien elämässä tapahtui tämän somenäkyvyystauon aikana asioista, jotka olisi ollut sopivaa huomata. Sellaisia elämää suurempia asioita. Nyt olen varovasti koettanut lähestyä kamuani. Mietin tietenkin herkkänä, ylivilkkaana ihmisenä, olenko loukannut häntä jotenkin. Mielestäni en mutta koskaanhan ei tiedä, mikä lauseenpuolikas satuttaa toista, vaikkei itse ole sitä mitenkään tarkoittanut.

On hyvä pohtia itsekseen, mikä toisessa ärsyttää. Ja onko se ärsyyntyminen sitä, että ottaa itseään nappiin toisen puuhat vai sitä, että tuntee ilkeää tunnetta kateus toisen toimista? Vai kenties lopulta vaan sitä, ettei ole voimia pysyä toisen päivitysten tahdissa. Tuntee olevansa toisarvoinen eli peilaa omaa elämäänsä ja arkeaan toiseen, mikä on aina myrkyllinen alusta tunteille kasvaa. Toisen arjen menojen, ajatusten ja tekemisten kunnioitus on hyve. Mutta vielä parempi olisi kuitenkin katsella sinne peiliin ja pohtia, mitä itse haluaa elämältään. Se, mitä tapahtuu muille, ei ole minulta pois. Mutta jos laiminlyön itseäni, olen yhdestä kohtaa enempi reikäjuuston näköinen kuin aiemmin.

Olen peruskiltti ihminen. En halua kenellekään pahaa, enkä ymmärrä lainkaan sitä, että nyrkit heiluu tai vahingoitetaan toisia tietentahtoen. Tämä koskee myös henkistä väkivaltaa. Herkyydestäni johtuen henkistä väkivaltaa on myös mm puiden kaataminen, sittisontiaisen päälle astuminen, vesistöjen likaaminen ja hylkääminen. Hylkääminen siksi, että sattuu olemaan oma itsensä.

Ystävyys on voimakas tunne. Se ei synny keiden tahansa välille, eikä välttämättä silloinkaan, vaikka yhteisiä juttuja olisi maailman napa täynnä. Ystävykset kunnioittavat toistensa arkea, toistensa olemusta, toistensa ajatuksia. He iloitsevat asioista, jotka tuovat kantajalleen voimaa. He kannattelevat toisiaan arjen painolastin kasvaessa selässä. Ystävät myös antavat anteeksi toisilleen lipsahdukset, sillä ystävyys on voimallinen liitto. Pohdin tässä vielä sitä, voiko ystävyys loppua? Ilmeisesti voi, jos osaan tulkita omaa vaistoani oikein. Ilmeisesti en ole kyennyt olemaan hyvä ystävä ja minut on blokattu ulos. Ja vain siksi, että olen ollut oma itseni.

Olen hyvin surullinen tästä.

Salainen tehtävä

Aivojeni tutkiva osasto oli hälyytetty kriisipalaveriin. Tehtävänanto oli tärkeä mutta asian arkaluontoisuuden takia data luokiteltiin salaiseksi. Se, miten tämän tutkimuksen tiedot ovat nyt tässä blogissa, kertoo moninaisten eri ryhmittymien pesiytymisestä kroppani tietokeskukseen. Palaverin ilmapiiri oli huolestunut. Piti selvittää laajoilla kenttätesteillä, olinko kasvanut aikuiseksi. Ja nimenomaa henkisesti. Tutkiville tarkkailjoille annettiin suppeat perustiedot mutta runsaasti vinkkejä ja infoa mieleni liikkeistä ja myös kroppani aiheuttamasta toiminnasta. Tutkimusta tehtiin kellon ympäri. Tiedettiin siis, että naispuolinen, yli viisikymppinen, ei niin kovin korkea taivaallepäin mitattuna mutta mahtui kapeammastakin ladonovesta sisään sotkematta vaatteitaan vastamaalattuun oven karmiin. Tutkijoita erikseen varoitettiin vilkkaasta ajatustenjuoksusta. Eräänä iltana sitten aloitettiin helpolla peruskokeella…

Tutkittava oli lähdössä kauppaan. Oli kesäisen lämmin ilma, joten tutkijat eivät kirjanneet ylös huomautuksia vaatetuksesta, vaikka tapahtuma tapahtui keskisuuren kaupungin keskustassa. Tutkittavalla oli päällä lenkkarit, shortsit, hihaton paita, jossa oli ajansyömiä reikiä. Hiukset hapsottivat päälaella minne sattuu eli kampaa tämä yksilö ei käyttänyt näyttääkeen suurinpiirten säälliseltä. Mutta sitten alkoi tutkimusryhmän pikakirjurilla kiireet. Talon ulko-ovesta ulos päästyään, tutkittava otti kumppaniaan kädestä kiinni. Hyvin suloista mutta tutkittava epäilyttävällä tavalla, hieman koiramaisesti, kihnutti itseään kumppanin käsivartta vasten. Hän myös loikki kummallisen näköisesti ja vaelteli levottomana pitkin kävelytietä. Punakynä viuhui viimeistään siinä kohtaa, kun tutkittava nousi kukkapenkkiä reunustavalle pitkälle kivetykselle. Hän nosti toisen kätensä vaakatasoon, hypähteli kivetyksellä ja nauroi. Hyvin epäilyttävää. Kumppani piti kädestä kiinni ja hymyili.

Kaupassa tutkittavan perässä oli vaikea pysyä. Hän säntäili vilkkaana edes takaisin hyllyjen välissä, eteni enemmän taaksepäin kuin järjestelmällisesti eteenpäin. Hän ei tutkinut mitään tuotteita, otti ne vain kyytiinsä kumppanin kantamaan koriin. Jos kumppani jäi tutkimaan jotain, koehenkilö pyöri levottomana ja pompahteli tasajalkaa kumppaninsa ympärillä. Välillä hän otti pinsettiotteen miehensä takista ja veti tätä varovasti mutta päättäväisesti eteenpäin. Jonkin oloinen kauppalista oli mukana mutta ilmeistä ja puheesta päätellen, listan lukeminen oli vaikeaa. Onneksi hänen mukanaan oli kumppani. Kassalle päästyään, tavaroiden pakkaaminen kasseihin tapahtui yhtä vilkkaasi kuin niiden keräily hyllyistä. Kaupasta poistuessaan sama tanssahtelu jatkui kotiovelle asti.

Toinen tutkimuskohde oli syöminen ja ruuanlaitto. Paljoa aikaa ei tutkittava saanut tähänkään sessioon kulumaan. Tutkittava oli tällä kertaa yksin. Kyseessä oli siis päivällinen, päivän pääruoka. Nälkäsingaalien ilmentäessä tarvetta siirtyä syömään, tutkittava meni keittiöön. Hän napsautti vedenkeittimien päälle, otti jääkaapista porsaan suikalepaistia ja kaapin päältä luumutomaatteja. Sitten hän istahti syömään. Sinne meni vajaassa viidessä minuutissa 300g lihaa paistamatta, maustamatta, raakana. Ja tomaatit päälle. Sitten tutkittava söi omenan ja joi kupin teetä. Analysointi tuotti tutkimusryhmälle tässä kohden harmaita hiuksia. Pääruoka oli siis jääkaappikylmää, teetä lukuunottamatta. Se oli yksinkertainen, kuin teinin syömä välipäla. Ravintoarvoiltaan proteiinipainotteinen mutta sisälsi myös kasviksia ja hedelmiä.

Kolmas kohde oli nukkuminen ja työnteko. Tutkittava tekee öisin fyysistä työtä lehdenjakajana ja asuu saaressa, joten nukkumaan pääsyyn töiden jälkeen kuluu aikaa toista tuntia. Työvuoro alkoi kello yksi. Paikalla oli tutkittavan lisäksi kymmenkunta työkaveria. Tällä kertaa jouduttiin odottelemaan lastauslaiturilla lehtiä. Yö oli hiljainen, työkaverit seisoskelivat tai juttelivat toistensa kanssa. Tutkittavamme kävelee levottomana, hyppii portaikossa, tanssii odotushallissa. Sitten hän kajautti lopulta finlandia hymnin, vaihtoi suomipoppiin ja lopulta hän lauloi vielä joululaulun, heinäkuiseen kesäyöhön. Työkaverit tuntuivat olleen tottuneita lauluun, kukaan ei reagoinut siihen sen enempiä. Kun lehdet sitten saapuivat, tutkittavamme syttyi liikkumaan vieläkin nopeampaan tahtiin. Auto oli pian lastattu ja matka työpisteeseen alkoi.

Onneksi tutkimusryhmää oli ennalta varoitettu tutkittavan kropan yltiöpäisestä toiminnasta. Tutkimusryhmä täytti automatkan aikana teknisentuen antamat leijuvat kuljettimet, joiden avulla he pystyivät liikkumaan tutkittavan ulkopuolella. Nopeusrajoitukset paukkuivat rappukäytävissä ja tutkimusryhmä koki useamman säikähdyksen, kun he joutuivat kovassa vauhdissa väistelemään portaikoissa kaiteita ja eteentulleita rappukäytävän ovia. Tutkittavan työrytmi oli erittäin haastavaa tutkittavaa. Kovin paljon siitä ei löytynyt asiallisen aikuisen ominaisuuksia. Asiasta ei tehnyt yhtään helpompaa se, että oli pimeä. Tutkittava jutteli lehdille, asiakkaiden luukuille ja jopa työautolleen. Punakynä viuhui. Työvuoron päätyttyä, tutkimusryhmä kiinnitti leijuvat kuljettimet hinaukseen auton taakse. Voimat olivat täysin loppu minkäänlaiseen seurantaan.

Lopulta päästiin vaiheeseen, että tutkittava kävi nukkumaan. Salaisen raportin erikoisosuus oli tässä osiossa käytännöllinen, sillä sisäisesti pystyttiin kuulemaan tutkittavan ajatuksia ennen nukahtamista. Kirjurille tuli jännetuppitulehdus ranteeseen mutta jotain infoa saatiin toki kirjattua ylöskin. Tutkittava käpertyi peittojen sekaan ja otti pehmolelun kainaloon. Hän jutteli sille puoliääneen hetken. Sitten alkoi tajunnanvirta pauhata. Tutkittava rämpi pimeässä metsässä, täristen kylmästä. Vettä satoi kaatamalla ja tutkittava tarpoi eteenpäin. Välissä ajatus viipyi hetken hänen poikiensa luona, kunnes se sinkoutui veneen huoltoon. Tutkittava mietti, oliko Maru-veneellä kaikki hyvin. Sitten oltiin taas metsässä, josta hypättiin lapsuusajan leluhevosten matkaan. Tutkittava mietti pitkähkön ajan yhden hevosensa nimeä. Tutkittava palasi valvetilaan juuri ennen syväänuneen vaipumistaan, kun kumppani tuli viereen. Hän silitti miestään hetken ja mietti sitten, miten pääsisi märästä metsästä pois. Perheen kissa tuli viereen ja tutkittavalla tuli kiire laittaa pehmolelu piiloon. Hän jutteli pitkään rauhoitellen pehmoleluaan. Lopulta kumppanin alkaessa silittää tutkittavaa, nukkumatti toi helpotuksen tutkimusryhmälle. Vihdoinkin hetki pomppimatta.

Oli aika päättää tutkimus ja tehdä raportti. Fyysisesti tutkittava siis vastaa aikuisen ihmisen ominaisuuksilla varustettua henkilöä. Henkisesti oli todella haastavaa laittaa tutkittavaa mihinkään kategoriaan. Aikuiselle kuuluvia käytöstapoja toki löytyi. Tutkittava kävi töissä, kaupassa, ajoi venettä, pesi pyykkiä, hoiti kuntoaan, laittoi ruokaa (tai noh, ainakin melkein). Mutta sitten oli paljon asioita, jotka ehdottomasti olivat leimallisia lapsille ja nuorille. Hyppiminen katukivetyksillä, kumppanin siirtely kaupassa vetämällä kahdella sormella vaatteista, työkamujen viihdyttäminen (?) laulamalla (no, miksei aikuinenkin tuohon katekoriaan mene), nukkuminen ja etenkin juttelu pehmolelun kanssa. Myös jatkuva levoton käytös julkisilla paikoilla enteili selvästi aikuisuuden vielä olevan tuloillaan.

Kuin sain varkain luettavaksi tutkimusryhmän tekemän salaisen raportin, hyppelehdin pihassa edestakaisin ja lopulta aloin laulamaan lastenlaulua ‘Ihme ja kumma’.

Laatikoita ja normeja

Tunnen usein alemmuutta. Kun tiedostan sen, etten kykene saavuttamaan asioita, joita toivoisin saavuttavani. Toisaalta pitäisi olla nöyrä, eikä kuluttaa aikaa haaveiluun, jonka tietää olevan saavuttamattomissa. Kuitenkin tuntee olevansa keskeneräinen ja keskimääräistä tyhmempi, kun ei ole palikoita siihen, mitä haluaisi olla. Se klisee, että ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, äläkä kurkottele jatkuvasti aidan toiselle puolelle, latistaa ihmisen kehittymishalun.

Ihmiselämässä asiat ketjuuntuvat helposti. Jokaisella on tietyt rajat, minkä puitteissa toimia. Ja sitten tapahtuu niitä asioita, joita elämäksikin kutsutaan. Yhteiskunnalla on tietyt normit ja kriteerit, milloin henkilö on mm. oikeutettu tukiin. Ja suurella pensselillä on maalattu stereotypioita, joita oletetaan kaikkien apinoivan. Ja tämä sitten on hyvä? Toitotetaan suurilla trumpeteilla, että tasa-arvoa ja yksilöllisyyttä tuetaan. Mutta lopulta juuri ne lakaistaan maton alle ja todetaan, ettet lukeudu niiden ja niiden pykälien sisään.

Siksipä juuri minunkaltaiset erakoituvat. Tuntuu, ettei yhteiskunta anna mitään ja toisaalta yhteiskunta on liian aggressiivinen, tulospainotteinen ja kiihkeä. Ne, joiden elämässä on tapahtunut asioita, jotka repivät sydämen rikki, ja asioiden päälle on vielä paketoitu erilaiset eväät elää kuin valtaväestöllä, ollaan yhtälössä, josta ainut tie ulos on erakoituminen.

Erakoituminen ei ole paha asia. Ei ole kiveen kirjoitettua totuutta, että kaikkien pitäisi olla sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Meitä on moneksi. Itseäni satuttaa lukea tekstejä, joissa ylistetään edellä mainittuja ominaisuuksia. Erakot ja maanhiljaiset luetaan vähintään holhottaviksi surkimuksiksi, joiden elämäntyyliä paheksutaan. Ikäänkuin erakkous olisi sairaus, jotka koetetaan vimmalla parantaa.

Yhä aina vaan tunnen alemmuutta. Ihmettelen välillä suurin silmin maailmanmenoa. Ja sitä erilaisuutta, joka lopulta on rikkaus. Pieneen, hyvinkin vähäpätöiseen asiaan löytyy monia, monia näkökantoja. Minulla on useampi ystävä ja tuttava, jotka rakastavat kotiensa sisustamista. Toisilla sisustuksen määrää huonekalut ja verhoilu. Toisilla on pieniä esineitä kauniisti sijoiteltuna pitkin kotia. Olen välillä miettinyt, että esineillä saattaa olla hyvinkin suuri merkitys omistajilleen. Ne tuovat ehkä muistoja ja ovat silmille kauniita. Tästäkin asiasta olen löytänyt yleistä paheksuntaa. Joku viisas on sanonut, että miksi kerätä ympärilleen materiaa. Kuka nuo latteudet on keksinyt? Ja miksi ihmiset sokeina koettavat tavoitella sellaista elämää, joka ei lopulta kuitenkaan ole heidän omaa? Yhteiskunta normittaa ja osoittelee herkästi sormella normeista poikkeavia. Yleistetään, että pitää olla sitä ja tuota muttei tätä. Jos pitää pienistä kauniista esineistä, niin sitten se on niin. Ihminen on onnellinen eikä taatusti satuta ketään pienillä esineillään kodissaan.

Koska tunnen alemmuutta, minulla on sisälläni yhä voimakas tarve kehittyä. Kehitys vaatii suunnitelman. Ja suunnitelma vaatii huomisen. Oli pitkä periodi, jolloin minulla ei ollut huomista, eikä edes nykyhetkeä. Vaikka ponnistelen voimalla eteenpäin, on lohdullista palata menneisyyteen. Tähän joku viisas taas sanoisi, ettei ole järkeä elää menneisyydessä eikä suunnitella liikaa tulevaa. On vain nykyhetki. Sekään latteus ei pidä paikkaansa. Menneisyys on minulle aika, jossa suurimman osan arkeani elän. Ja se on voimakkaasti olemassa, sitä ei pyyhi kukaan minulta pois eikä pysty estämään omaa elämistäni menneisyydessä. Menen kuitenkin myös eteenpäin. Ehkäpä elän ongelmitta eri aikamuodoissa?

Hiljainen suunnittelu

Kuinka vaikeaa, ja vaarallistakin, on sukeltaa veteen, jonka pohjaa et tunne. Syvyys on arvoitus, kivistä et tiedä mitään. Sitä hyppää tuntemattomaan. Siksikin on järkevää, kahlata uusilla rannoilla ja jättää loikkiminen veteen myöhemmäksi huviksi.

Matkaan

Empatia on voimavara ja kyky, joka on harvalla. Kun asettuu toisen housuihin ja kykenee kokemaan asioita, joita itse ei ole koskaan kohdannut, liikkuu erittäin herkällä maaperällä. Yhtä vaikeaa on kertoa syvällä olevista tunteista niin, että vastapuoli pystyy niitä käsittelemään. Kokemukset ja niihin reagointi ovat niin yksilöllisiä. Vielä vaikeampaa kuin kuuntelu ja ymmärtäminen, on kirjoittaminen. Saada aikaan paperille tekstiä, joka kumpuaa voimakkaita koskien pyörteitä, valtavia meren aaltoja, tukahduttavia hiekkamyrskyjä ja murskaavia lumivyöryjä. Tai seesteistä tyventä, kesätuulen lämpöä, hiljaista metsää ja rantahiekan pehmeyttä.

Matka uuteen on kuin kääntäisin Marun keulan tuntemattomille vesille. Tuttua on vesi alla ja ajaminen. Uutta on väylät, veden syvyydet, kivet ja tuulien käytös rantojen läheisyydessä. Miten kertoa uusille lukijoille matkan aikana eteentulevista asioita niin, että hekin pääsevät nauttimaan kokonaisuudesta? Eikä aina tarvita yleisöä. Joskus on vaikeaa kohdata uusi ihminen ja kertoa hänelle, mitä sisällä on. Vaikka ei päästäisi kulkijaa kovinkaan pitkälle eteiseen, on vaikea valaista hämyistä oviaukkoakin.

Olen reilun kuukauden päivät ollut omineni. Töissä tietenkin käyn, näen poikiani ja lähimmille ystäville olen laitellut kuulumisiani itsestäni. Olen kuitenkin tietoisesti kuunnellut sydämeni ääntä ja pysynyt massoista kaukana. Minulle massat eivät tarkoita koskaan fyysistä olemista väkijoukoissa vaan tässäkin tapauksessa läsnäoloa somessa ja yksittäisissä tapaamisissa ihmisten kanssa. En käy mantereella ollessani edes kaupassa. Tähän voimakkaaseen erakkovaiheeseen vaikuttaa moni asia. Yksi on median toitotus koronasta ja ihmisten vouhotus sen asian suhteen. Toinen, vielä voimakkaampi syy on omat ajatukseni, jotka vaativat aika-ajoin täydellistä vetäytymistä kaikesta ylimääräisestä. On annettava itselleen aikaa kuunnella itseään. Siihen ei mahdu silloin kuin lähimmät ihmiset.

Kun olen ollut pitkähkön ajan omassa maailmassani, pystyn keskittymään uuden reitin kulkemiseen. Vie aikaa tutkia uutta, kun ei tiedä, mitä vastassa on. Lopullisesti uuden kanssa pääsee sinuksi, kun höräyttää koneen käyntiin ja kääntää kokan kohti väylää. Ajelee tutkaillen ja oppii samalla reitin. Tälle matkalle en ole katsonut tarpeelliseksi edes yrittää kertoa, miltä se tuntuu, koska on niin vaikeaa löytää empatiaa ja yhtä vaikeaa on osata sanoittaa uutta, puhumalla tai kirjoittamalla. Annan aikaa itselleni vaikka vuoden jos tarpeen. Tämän matkan teen ilman yleisöä. Tai ainakin lähden matkalle, ilman ilmoitusta.

Olen kuitenkin hengissä. Kuvailen kultani kanssa merellä, päivitettelen kotisivujamme omassa tahdissa, käyn töissä, juoksen, koiruuttelen, olen kotisaaressa, olen poikieni kanssa. Jotain on kesäkuun alussa tulossa ulos, valtakunnallisesti. Sen näkee sitten, mitä tuo aviisi tuo tullessaan. Elämä on suloinen matka. Joskus jalkojen alla on kivikkoinen polku, joskus pehmeä rantahiekka. Jokainen kulkee oman polkunsa. On hyvä ottaa kädestä kiinni silloin, kun kulkeminen on raskasta. Ei tarvita sanoja, tarvitaan empatiaa.