Avainsana-arkisto: Kevät

Turnausväsymystä

Talvi on ollut pitkä ja oikukas. Ja hyvin erilainen kuin aiemmat talvet. Maru nousi merestä talviunille jo marraskuun lopulla. Siitä alkoi saarelaisen talvi yhteysaluksen kyydissä ja aikatauluissa. Talvi alkoi lumisena mutta muuttui kelikaruselliksi ees taas muuttuvine säineen. Oli pakkasta, lunta, vettä, liukasta ja taas alusta koko homma. Maaliskuun alkupäivinä tuntui jo hetken keväiseltä, kunnes luonto palautti mielen ruotuun ja antoi tuutin täydeltä lisää lunta ja pakkasta.

Talven teki erilaiseksi myös energiakriisi ja lämmitysvouhkaus. Sähköä oli säästettävä ja nojauduttava puulämmitykseen. Vain öisin oli patteri lämmittämässä. Sitäkin aikaa säädeltiin pörssisähkön hintojen mukaan. Apuna oli ajastinkello. Puita kului ja niitä tuotiin niin mantereelta, omasta puuvarastosta kuin naapurin apua hyödyntäen. Päivät ja viikot tuntuivat ikuisuuksilta, kun klapia työnnettiin uuniin, nostettiin ja vaihdettiin kiehuvaa vettä kylmempään sekä seurailtiin huonelämpötilojen pysymistä järkevissä lukemissa.

Tätä kirjoittaessa eletään maaliskuun toisiksi viimeisellä viikolla. Kevät jo kurkistaa hankien alta ja toivonmukaan päästäisiin vihdoin helpommalla kaiken talvisen touhun jälkeen. Oma kunto on mennyt samaa rataa alaspäin huolestuttavasti. Olen vielä ollut töissä mutta kivut ovat todella hankalat ja uni erittäin katkonaista ja vähäistä. Kehon energiat ovat vähissä. Mieli on väsynyt mutta kokoajan koettaa olla positiivisella ja odottavalla mielellä.

Odotan siis tietoa polvileikkauksen ajankohdasta sekä nilkan lääkäriajasta. Tunnen, kuinka työpäivät vähenevät enkä enää tule leikkauksen jälkeen palaamaan siihen elämäntilanteeseen, että olisin töissäkäyvä ihminen. Luopuminen on ollut pitkää, joka sopii minulle hyvin. Vaikka työ on vain työtä, se on henkiselle hyvinvoinnille merkitsevää. Itselleni ei niinkään merkitse palkka eikä työyhteisö mitään. En edes näe työkavereitani kuin satunnaisesti. Mutta se fakta, että tekee oman osuutensa työstä, se on tärkeää.

Tässä sairauksien vaiheessa olen kuitenkin sisäistänyt itselleni sen, että olen nyt oman osuuteni töistä tehnyt. Sairastuminen ei ole oma valinta mutta se on, että osaa siirtyä eläkkeelle ajoissa. Tällä tarkoitan sitä, että siirryn sairaseläkkeelle vielä siinä vaiheessa, kun pystyn kävelemään edes jotenkin. Työ ei koskaan ole niin tärkeää, että siellä pitää olla siihen asti, kunnes jalat putoavat alta.

Saarelainen odottaa jo veneen laskemista mereen. Vielä ei siihen ole mahdollisuutta, kun Kylänlahti on paksussa jäässä. Oletan, että Maru pulahtaa mereen huhti-toukokuun vaihteessa. Se helpottaa elämää huomattavasti. Sitä odotellessa ja juurikin siksi seuraan tiiviisti kevään etenemistä. Muuttolintujen paluuta, jäiden häviämistä, lumen sulamista ja lämpötilojen nousua. Tällä kertaa talvea ei jää ikävä. Toivottavasti tuollaista uusintoa ei ihan heti seuraavana talvena nähdä.

Kevät etenee

Minulla on kolmen vuoden sääkalenteri, jota täyttelen päivittäin. Lämpötilat, tuulet, sateet, aurinkopäivät, merivedenkorkeudet jne. Kirjan sivuilta voi katsoa mm. milloin oma Kylänlahtemme syksyisin jäätyi ja milloin se keväällä vapautui jäistä. Sääpäiväkirjaan laitan myös ylös, milloin muuttolinnut palaavat, lajeittain. Siis niiden osalta, joita näemme ja kuvaamme. Löytyypä sieltä sellaisiakin merkintöjä, milloin kevätkalusteet on laitettu terassillemme paikolleen.

Kevään tullen meri avaa meille oman maiseman, tuulineen, väreineen, tuoksuineen.

Marun pulahtaessa mereen, pääsemme taas mielipuuhiimme eli kuvaamaan luontoa mereltä. Tänä vuonna merimatkamme alkoivat kuukautta aiemmin kuin normaalisti, lauhan talven takia. Lintukirjo oli maaliskuun lopulla melkoisen niukka mutta kevään edetessä kuvattavia kohteita tuli päivittäin lisää. Keväisten luonnontapahtumien lisäksi kameramme ikuistavat läpi veneilykauden kotikaupunkimme rahtiliikennettä aina yhtä intensiivisesti. Merellä seuraamme ja ikuistamme toki myös meren vuodenaikojen tuomia liikkeitä. Matalan ja korkean veden tahdistamaa ja tuulien muokkaamaa kotimatkaamme.

Joutsenet eivät tänä keväänä palanneet, ne kun viettivät koko talven saaristossa. Kyhmyjoutsenet ovat olleet sankoin joukoin liikkeellä siis jo viikkoja. Laulujoutsenia olemme bonganneet vain kerran tänä keväänä, lennossa. Kyhmyjen viime vuotiset poikaset ovat näihin päiviin asti joko liikkuneet emojensa seurassa tai suuremmissa poikueissa sisarusten kanssa. Parin viime viikon aikana olemme ikuistaneet useita episodeja, jossa emot ovat hätistelemässä nuoria poikasiaan pois omalta alueeltaan. On aika ryhtyä pesimispuuhiin.

Ensimmäisiä varsinaisia muuttolintuja aloimme bongailemaan siis maaliskuun loppupuolella. Maaliskuun sivuille päätyi ensimmäisen joukossa nokikanoja, telkkäpariskunta ja kanadanhanhia. Hyvin tyypillisiä ensimuuttajia siis. Huhtikuussa meriharakka tutkaili kevättä iloksemme ja pitkänäperjantaina näimme ensimmäiset silkkiuikut ja kuulimme peipon laulavan. Vajaa viikko siitä västäräkki oli saapunut maisemiin. Huhtikuussa yksi suuri ystävämme harmaahaikara kahlaili Vassaarensalmen rannoilla 23. päivä ja heti seuraavana päivänä vastaan ui valkoposkihanhipariskunta. Valkoposkihan pesii hieman kanadanhanhea myöhemmin ja poikaset ovat lentokykyisiä nopeammin, joten oli odotettuakin, että nämä muuttajat tulevat kuukauden kanadalaisia myöhemmin.

Meriharakka Kylänlahden karilla 9.4.2020.

Myös metsäteillä kulkiessamme näemme kevään edistyvän. Leskenlehdet nousivat teiden penkoille iloksemme jo 28.3. Saariston karut ja kiviset metsätaipaleet saivat kevään väriä. Myös pajunkissat piristivät olemassaolollaan rantojen pusikoita. Maaliskuun puolella kuvasimme myös itikoiden tanssia hennossa ilta-auringossa. Säteiden osuessa kohdalle, näky oli hyvinkin kesäinen. Puiden silmut alkavat pullistella ja pihassamme olevat narsissit ja muut sipulikukat lisäävät väriloistoa maisemaan. Mustikoissa ensimmäiset lehdet alkavat hiljalleen suoristella itseään, tosin hyvin supussa ovat vielä kokonaisuutena. Auringon lämpö, joka muutamana päivänä on revitellyt mittareiden elohopeaa jo yli 15 asteen, on saanut myös rantakäärmeet liikkeelle. Ensimmäisen yksilön näin, kun olin Lumin kanssa juoksemassa huhtikuun 22. päivä. Kaveri pötkötteli koko pituudeltaan keskellä lämmintä hiekkatietä. Tullessamme kohdalle, se ei vaivautunut edes siirtymään. Sen liikkeet olivat hyvinkin kohmeat vielä. Ohitimme käärmeen rauhassa noin metrin päästä. Myös kimalaiset ja kärpäset ovat suoristelleet siipiään ensilennoilla jo reilun viikon ajan.

Kevään ilopisarat, leskenlehdet.

Itikat tanssivat ilta-auringon haaleissa säteissä jo maalikuussa, valmistautuen kesään.

Luonnon tarkkaileminen merellä ja metsässä on meidän mielipuuhaa. Se on paitsi iloa antavaa ja palkitsevaa, myös hyvinkin terapeuttista. Tänä keväänä olen useaan otteeseen tuntenut hallitsemattomuutta arjessa. Mieli laukkaa levottomasti ja epävarmuus ravistelee normaalia olemista. Usein mielen liiallinen herkkyys ajaa minut tilaan, jossa en syö, en nuku enkä toimi. Niin oli käydä tämän koko maailmaa koettelevan kriisin takia. Lopulta istuin alas ja kirjoitin itselleni pitkät pätkät arjen hallinnasta. Mietin, mikä saa minut hermostuneemmaksi ja mikä taas rauhoittaa. Lopulta päädyn muutamaan muutokseen, johon itse pystyn vaikuttamaan.

Aktivoin itseni luonnon seuraamisen suhteen tasolle kymppi. Luonto antaa muuta ajateltavaa. Karsin arjestani vain kaksi asiaa. Somen kokonaan ja uutisten jatkuvan seurannan. Katson vain kahdesti päivässä koronatilanneuutiset. Lisäsin lenkkejä koirien kanssa ja lisäsin myös juoksukilometrejä. Näillä muutoksilla olen psyykannut itseni jaksamaan omassa arjessani. Ihminen yksilönä tarvitsee tunteen, että hallitsee omaa elämää. Koskaan se ei ole kokonaan hallittavissa mutta tunne, että itse päätät, mitä silmilläsi näet ja mitä korvillasi kuulet, on rauhoittavaa. Meitä ei ole kielletty kulkemasta luonnossa. Itse kannustan aistimaan ympärillämme olevaa luontoa kaikin astein. Elämä on hetkessä, ei tilastoissa.

Vapauden tuulet

Talvi oli lauha ja meri avoin koko talven. Rannoille kertyi riitettä muutamana päivänä mutta se ei viipynyt siinä paria vuorokautta pidempään eikä se ollut senttiäkään paksua. Tuulet sen sijaan olivat kovia ja jatkuvia. Sadetta riitti kotitarpeiden ylikin. Saarelaisen näkökulmasta kevät tuli ajoissa ja Maru laskettiin mereen jo maaliskuun puolella, 25.3. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maru pääsi mereen maaliskuussa. Yleensä lasku on ajoittunut huhtikuun loppupäiviin.

Maru pulahtamassa mereen Tulikukon rampilta Sapokassa 25.3.2020.

Vapaus alkoi tuosta päivästä. Vapaus moneltakin kantilta katsottuna. Käytännössä oman veneen mereenlasku oli meille suuri helpotus aikataulujen suhteen. Kun koko talven joutui huolehtimaan siitä, että aamulla ehti aamupaattiin ja illalla iltapaattiin, se loi piilotettua hermostuneisuutta siitä, että varmasti ehtii kyytiin. Koska vuoroja ei ollut kuin kaksi, ei myöhästymiseen ollut kummassakaan vuorossa varaa. Otavan kyydissä muutoin oli kyllä mieleistä matkustaa. Meille Otavan kyytiin meneminen mantereen puolella tarkoitti vajaan kahden kilometrin pyöräilymatkaa tavarat ja Nappi tarakoille sidottuna. Kuutsalon päässä pyöräilimme vielä metsän läpi 2,5 kilsaa, välillä tuulessa, sateessa ja pimeydessä, välillä valkenevan aamun kauneudessa, talven hiljaisuudessa. Kevään korvilla valon määrä lisääntyi metsätaipaleella matkatessa, joka tietysti helpotti kulkemista.

Yhteysalus Otava jäi meidän osalta taas kesätauolle kulkuvälineenä kodin ja työpaikan välillä.

Tavaroiden kuljettaminen fillareilla oli taidetta. Ruokaa, vettä, koiranruokasäkkejä ja mitä milloinkin. Tilaa oli kahden tarakan ja neljän ohjaustangon varren verran. Välillä mukana kulki joku koiristakin, jolloin toinen pyöristä oli pois käytöstä. Töihinpäin mentäessä tarakoilla kulki tietysti Nappi, mantereelle vietävät kassit tyhjinä sekä pois vietävät roskat. Koska tuulet viuhuivat kovina läpi talven, välillä meno mantereen puolella, Juha Vainionkadulla, aallonmurtajan päällä, oli aika vinoa. Tuuli oli niin kovaa, että piti nojata pyörän kanssa tuulta päin, muutoin olisi lentänyt jorpakkoon. Tai sitten olisi pitänyt syödä pari ylimääräistä makkaravoileipää, jotta elopainoa olisi ollut pitämään itsensä tiellä.

Aikataulut ovat Marun myötä siis helpottaneet ja päätämme itse, milloin merelle lähdemme. Useasti jo tuntia ennen Otavaa, jolloin olemme jo aamupalapöydässä kotona ennenkuin Otavassa edes käynnistetään moottoreita. Ja mitä pidemmälle kevät kulkee, sen myöhemmäksi pystymme siirtämään töihin lähtöä. Itse mieluiten ajan valoisan aikana. Näin minimoin sen, että jos jotain sattuisi merellä, ei sinne jäisi keikkumaan pimeässä.

Toisenlainen vapaus saapui myös luoksemme, kun oma vene on meressä. Koska meillä ja maailmalla riehuu koronavirus ja maa on poikkeustilassa, on kehoitettu, käsketty ja pyydetty vielä käyttämään maalaisjärkeäkin matkustamisessa. Välttämään niitä ihmismassoja ja olemaan eristyksissä kotona. Tähän me vastaamme omalta osaltamme matkustamalla kotiin omin voimin, välttääksemme julkiset kulkuneuvot ja viruksen leviämisen ihmisten keskuudessa. Vaikka viimeisimmät matkat Otavan kyydissä matkustimmekin kannella, silti oli kokoajan mielessä tartunnan saaminen. Nyt olemme vapaat siitä pelosta. Saaristossa virus ei leviä. Vaikka jollakulla se täällä olisikin, viruksella ei ole alustaa levitä, koska täällä ei näe ketään missään. Jokainen on omalla tontillaan, useiden satojen metrien päässä seuraavista. Kylien välit ovat mitattavissa kilometreissä. Olemme siis totaalisesti eristyksissä.

Merellä olen vapaa. Merellä olen mie.

Vapaus on kuitenkin ennenkaikkea henkistä. Aikataulujen helpotuksen ja viruksen leviämispelon vähenemisen lisäksi tunnen voimakasta vapautta hengittää, elää. Merellä oman veneen ruorissa tunnen olevani nimenomaa vapaa olemaan oma itseni. Kun veneen perä irtaantuu mantereesta, joka potkurin lavan pyöräytyksellä, tunnen kuinka kaikki se paine, erilaisuuden tunne, levottomuus ja itkuisuus putoavat laidan yli aaltoihin. Meri huuhtoo ne pois. Minun on vaikea elää ihmisten keskellä, eikä se johdu koronasta. Merellä olen vapaa. Vapaa olemaan mie.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Sairaspetiltä työkiireisiin

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.

Keväistä tohinaa

Lenkeillä koirien kanssa huomaa, miten kevät edistyy. Metsäteillä alkaa pilkottaa siellä täällä hiekka, pienet purot vilistävät paksun jään alla, kovertaen kevättä esiin silmiltä piilossa. Aamuisin pakkasyön jälkeen on hankikanto mutta päivällä auringon lämmittäessä poluilla olevaa jäätä, jalka tapaa jo monesti pehmeän lumen läpi.

Salama nautiskelee keväisen metsän tunnelmasta.

Metsämaat aukeavat lumen peitteistä. Etelärinteillä kanervat, oksat, kivet ja pikkupuut lämmitelevät auringon värjätessä talven haaleat värit. Muurahaiskeoissa on kuhinaa keskipäivällä. Koko yhdyskunta on paikkaamassa talven kolhuja kotikeossa. Tuntuu kuin ne lämmittelisivät toisiaan vasten, sillä muurahaiset näyttävät paksulta elävältä matolta touhutessaan keväisissä paikkauspuuhissaan. Kosketan kiveä keon vieressä. Tunnen lämmön sen pinnassa, tunnen valon voiman.

Muurahaiset työn touhussa korjaamassa talven tuhoja keossaan 1.4.2019.

Kevään vastakohtia: jäistä vapaa meri, viileää hiekkaa ja lunta.

Koirat laukkaavat iloisina pitkin ja poikin metsämaita. Ne haukkaavat välillä lumen alta paljastuneista ruohotuppaista syksyn kuivattaman ruohonkorren suuhunsa. Karvatupsut niiden turkissa kertovat myös keväästä. Yhdellä jos toisella on käynnissä karvanlähtö, talviturkki vaihtuu viileämpään kesäasuun. Jos osaisi kehrätä lankaa ja kutoa sukkia, olisi ainakin omasta takaa aineksia siihen.

Usva ja Salama keväisellä alustalla.

Usvan kevätkirmaus.

Kylänlahti on edelleen jäässä. Koirien kanssa ei enää jäälle mennä, sillä sen pinta on tummaa. Molemmat lahden salmet ovat jo auki. Kylänlahdensalmen takana on vielä jääkenttää aina Satamasaaren kupeeseen asti. Avomerelle päin näkyy jo vapaa meri. Vassaarensalmi on ollut niinikään auki jo viikkoja. Meri puskee päivä päivältä pidemmälle Kylänlahdelle uomaa, jonka kaunis sininen väri luo kutkutusta. Kuutsalon itäpuoli on jo täysin avovedellä, vain pieni ohut kaistale jäätä on yhä salmen suulla.

Näkymä Vassaarensalmesta Kylänlahdelle päin 1.4.2019. Pikkuhiljaa jääkenttä pienenee.

Näkymä Vassaarensalmesta Itäriville päin 1.4.2019. Kapea jääkaistale vielä tukkimassa pääsyn salmeen.

Myös meidän ihmisten mieli ja ajatukset ovat vahvasti keväässä. Maru siirtyy pian sisähalliin saamaan uuden koneen ja sen jälkeen se lasketaan mereen. Tänä keväänä siis melkoisen aikaisin. Toiveena olisi päästä pääsiäisenä omalla veneellä kotilaituriin. Kaupungin puolella Sapokan pienvenesatama aukenee pikkuhiljaa jäistä. Vielä ei kuitenkaan oman veneen paikka ole sulana eikä laakonkeja ole laitureihin kiinnitetty. Maru siirtyy siis ensin vierasvenepaikan laituriin. Mennyt talvi oli hyvin poikkeuksellinen jäiden suhteen. Kotkan edusta alkoi vapautua jäistä jo helmikuun puolella. Normaalisti tämä tapahtuu vasta maalis-huhtikuun taiteessa. Kaudesta on siis odotettavissa varhainen, mahdollisesti jopa pitkä, riippuen tietysti syksystä.

Kevään energia vapautuu samassa tahdissa jäiden lähdön kanssa.

Keväällä jalat haluavat ympärilleen juoksutossut ja juoksemaan. Tosin tässäkin suhteessa mennyt talvi oli poikkeuksellinen. Pitkän sairasloman ansioista sain juostua läpi koko talven. Myös muu elimistö on vaihtamassa kevätmoodin päälle. Ruokahalut muuttuvat, unen tarve vähenee entisestään ja mieli on täynnä seikkailuja. Annan mieluusti vaihteen vaihtua ja imen itseeni kevään energiaa.