Avainsana-arkisto: myrsky

Puhutaan säästä

Vastaa

Sää on turvallinen aihe aloittaa keskustelu, ventovieraankin kanssa. On sitä ilmoja pidellyt. Päivitellään, sadatellaan, ihastellaan tai muuten vain todetaan, että tällaista on. Säätila on aistittavissa tässä ja nyt. Sää on ollut tänä talvena hyvin poikkeuksellinen täällä etelärannikolla. Ei lunta, ei pakkasia, vettä tulee taivaalta solkenaan, meri on auki ja pilvimassat estävät tehokkaasti aurinkoa näkymästä.

Saaressa eletään luonnon ja säiden mukaan. Erityisesti tuulet ja meriveden korkeus näyttelevät pääosia tässä episodissa. Rankat vesisateet ovat, toisin kuin kaupungissa, hyvinkin tervetulleita. Saunavettä riittää ja kesäisin puutarha kukoistaa. Ellei sitten tule vettä niin paljon, että tarvitaan kumisaappaita vessareissuakin varten. Kahlaaminen puutarhassa ei liene kenenkään toivoma harraste. Helteet eivät tunnu täällä samalta kuin mantereella. Joskus, kun oikein kovalla helteellä lähtee käymään cityssä, mereltä rantautuessa helle tulee vastaan kuumana seinänä. Sellaista efektiä ei saaressa ole. Siitä pitävät huolen meren läheisyydessä aina liikkuvat tuulet, plägälläkin.

Tuulet määrittävät merellä liikkujalle suunnan ja reitin, jota käyttää. Plägässä, tuulen uinuessa, meri on seesteinen. Pinta on tasainen, pikku saaret peilautuvat kauniisti pinnan toimiessa peilinä. Kevyen lokin laskeutuessa lennosta uimaan, kaksi toisistaan eroavaa lainekaarta houkuttaa tarttumaan kameraan. Meren kauneus pysäyttää. Mitä hanakammin tuuli puhaltaa, sitä tarkempaan on tehtävä reittisuunnitelma. Ja syksyn tullen meriveden viiletessä, järjenkäyttöä on suositeltavaa lisätä. Merta ja sen voimakkaita tyrskyjä ei tarvitse pelätä. Mutta niiden kunnioittaminen on sanomattoman halpa henkivakuutus. Mikään, mikään ei ole niin tärkeää, että tarvitsee lähteä merelle, joka raivoaa valkoisia vaahtopäitä, kääntelee venettä kuin korkkia ja vihmoo jo rannassa mennessään puista oksia, lehtiä ja natisuttelee laiturin kiinnikkeitä nostaessaan uhmaansa yhä voimakkaammaksi.

Vedenkorkeus on saaressa mittari, jota seuraamalla päivitetään jääkaapin sisältökin. Kesäisin ja avoveden aikaan, jolloin oma vene on meressä, vedenkorkeus vaikuttaa lähinnä reittivalintoihin. Kapeista, matalista salmista ei ajeta alle nollaveden. Isolla vedellä on taas oltava tietoinen niistä tutuistakin kivistä, jotka ovat hävinneet horisontista ja väylän varrelta. Siellä ne maamerkit ovat, näkymättömissä. Lienee sanomattakin selvää, etteivät ne kuitenkaan siellä ole sitä varten, että kalarauta pitää niissä hioa puhtaaksi näkinkengistä. Matalalla vedellä, avovesikaudella, toinen seurattava asia on oma ranta. Kun vesi tarpeeksi pakenee, on syytä siirtää venettä merellepäin. Muutoin voi matalissa rannoissa tulla pohja pohjaa vastaan. Ja siinähän sitä sitten kökötetään, kuivilla.

Kun siirrytään oman veneen kaudesta yhteysaluksen asiakkaaksi, meriveden korkeus määrittelee sen, milloin se jääkaapin sisältö päästään päivittämään. Saariston rannat ovat kiviset ja väylät tänne matalat. Pääväylä Mulliin on ruopattu mutta kun vastassa merenpohjassa on peruskallio, jää tämäkin väylä tiettyyn mittaan ja liian matalaksi. Otava, eikä myöskään astetta pienempi Tekla, pääse Kuutsaloon, kun meri putoaa -50 senttiin. Viime syksystä eteenpäin näitä pikkuvesiä ei ole vastaan tullut. On sen sijaan tullut toinen ääripää, erittäin korkea vesi. Tässäkin tulee seinä vastaan yhteysaluksilla, kun aletaan huidella lähemmäs metristä isoa vettä. Alus pääsee kyllä rantaan mutta alukseen ja aluksesta ei pääse pois. Näin ollen se ruokapäivitys on syytä tehdä normaalilla vedellä.

Säiden ja kelien mukaan elää myös muutkin asiat saaressa. Luonnossa elävät eläimet ovat täysin riippuvaisia säistä. Kovat pakkaset ja lumeton maa on monille eläimille, hyönteisille ja muille pikkuötököille pahin mahdollinen yhdistelmä. Samoin on vuoroin vaihtuva vesi- ja pakkaskeli. Eipä se meille ihmisillekään ole mikään ihanne ilma. Liukkaat, polanteiset metsätiet ovat työnantajan migreenikelit. Milloin soi puhelin ja työntekijä ilmoittaa olevansa paikattavana ja kykenemätön tulemaan töihin. Keväisin säät määrittelevät muuttolintujen tuloa, pesimisintoa ja poikasten selviytymistä kriittisistä päivistä kuoriuduttuaan.

Puhutaan siis säästä. Puhutaan siitä päivät päästyämme. Sää on tärkeä juttu, meille kaikille. Olen joskus miettinyt, mitä pikkulinnut visertävät toisilleen keväisin. Niin, asiantuntijat sanovat niiden ilmoittavan toisilleen reviiristään ja laulullaan ne myös kujertavat vastakkaista sukupuolta luokseen perheenperustamispuuhiin. Mutta yhtähyvin, hyvällä ja lapsenomaisella mielellä, voi olettaa, että kevään lämmittämä höyhenpuku saa tiaiset ja punatulkut livertämään seuraavan kymmenen vuorokauden sääennustetta. Toisaalla pitkän ja märän talven viettänyttä vanhaa varista ja sen raakkumista kuuntelevat silmät lautasina etelästä saapuvat västäräkit ja pääskyset. Vai että sellainen talvi täällä oli…

Elämää saaressa

2 vastausta

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Kenelle kannat tarjottimesi annin?

Vastaa

Viime vuonna oli elokuun kolmannen päivän aamuna +21 astetta lämmintä. Tänään, tasan vuosi tuosta, mittari näytti +9. Herättyäni vein Wilman ulos ja annoin Napille aamupalaa. Sen jälkeen laitoin saunan tulille. Aivan erinomainen hetki aamusaunoa.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä, ja ylipäätään kelejä vuodenajasta riippumatta, paljon on muuttunut. Saaristolaisena ensimmäisenä tulevat mieleen tuulet. Vaikka kuinka tuijottaisimme keskiarvoihin, tilastopoikkeamiin ja satunnaisiin ilmiöihin, tuulien luonne, ajankohta ja tiheys on muuttunut. Lapsena laskin syksyisin myrskyjä. Niitä kelejä, jolloin tuuli puhalsi yli 18 m/s. Syksyyn kuului kolme myrskyä, ja sitten tuli talvi. Ja näin tapahtui. Muistan, kuinka välillä pohdin navakan tuulen kuulumista näiden kolmen joukkoon. Mietin, oliko sillä ja sillä tuulella tarpeeksi voimaa päästäkseen syksymyrskyjen valikoituun joukkoon. Myös vedenkorkeus oli yksi mittari syksyn vaihtumisesta talveksi. Syksyisin isovesi, talvisin pieni.

Talvisin meri oli jäässä. Siis todellisesti jäässä. Armeijan pojat pitivät Kotkan edustalla laivaväylällä väyläsiltaa. Siitä sai maksutta kulkea saareen, kävellen, suksilla ja jopa silloiset harvalukuiset moottorikelkat pääsivät väylän yli. Kun laiva oli tulossa, silta vedettiin vaijerien avustuksella pois väylältä. Hiihdin usein veljeni kanssa koulun jälkeen saareen. Mökillä joimme lämmintä mehua ja sitten sivakoimme takaisin mantereelle. Ei ollut häröjä ihmisiä pelottelemassa lapsia. Hekin ehkä olivat hiihtämässä, olematta häröjä. Talvisin oli myös lunta. Se ei ole pelkästään ihana muisto vaan siitä on kymmenittäin valokuvia. Yhdessäkin kuvassa istun veljeni kanssa rakentamassamme lumilinnassa. Linnan vieressä seisoo isäni ja linnan katto on isääni korkeammalla.

Kevääseen kuului plägäkelit, hyttyset ja sateet. Kevään lämpö ei ollut niin tukahduttavaa kuin tänäpäivänä. Vietimme usein pääsiäiset ja vaput nuhaneninä, sillä auringonvalon määrän lisääntyessä, piti ne shortsit saada jalkaan, vaikka mittari näytti vain hikisesti yli kymmentä. Ja kun viiletimme loppukeväästä pitkin saariston metsiä, ihollamme käveli puutiaisia. Välillä joku pääsi puremaan asti. Kiinnijääneet poistettiin marganiinia sivelemällä punkin päälle. Minusta oli lapsena mielenkiintoista katsoa, kun punkki irrotti otteensa rasvakerroksen tukkiessa sen mahdollisuudet aterioida. Mutta niin, ei tullut rinkuloita eikä mitään sairauksia, kenellekään. Ei ollut hysteriaa puutiaisista, ei rokotuksia eikä tarvinnut niiden takia helteilläkään pukeutua pitkiinhousuihin metsässä juostessamme.

Kesäisin uitiin. Koko kesä tuli oikeastaan asuttua meressä. Milloin mukana oli ruotsalaiset ystävämme, milloin naapurimme lapset ja useinmiten me kaikki kuusi polskimme meressä yhtäaikaa. Meillä oli pieni punainen muovivene, sellainen, johon mahtui 3-4 lasta. Emme suinkaan soudelleet sillä, vaan otimme sen mukaan sukellusleikkeihimme. Vene kaadettiin lapsilauman voimin ympäri. Sitten sukelsimme veneen alle ja juttelimme veneen ilmataskuissa sukelluksien välissä. Myös uivanlaiturin alitse sukellettiin, etenkin ne rohkeimmat. Se, mitä silloin merestä ei löytynyt, oli sinilevä. Kaikenlaista levää meressä kyllä oli koko kesän, ehkä sinilevääkin, mutta se ei missään vaiheessa ollut määriltään suurta. Kukaan ei sairastunut, ei tullut ihottumaa, eikä lapsia kielletty menemästä veteen, vaikka vedessä levää olikin.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta. Kukaan ei voi väittää, etteikö maapallon ilmasto ole muuttunut. Ääri-ilmiöt säässä ovat lisääntyneet meillä täällä pohjolassakin. Talvet ovat latistuneet ja lyhentyneet. Lunta tulee kerralla hirveästi mutta pakkaset puuttuvat tai sitten maat ovat jäässä toista metriä syvillä routarajoilla mutta lunta on vain värin verran. Kesät ovat joko hillittömän kuumia ja kuivia, tai sitten epävakaita ja kylmiä. Syksyisin tuulien ei tarvitse enää jonottaa kolmen joukkoon. Myrskyjä on yli kahden käden sormille ja talventulon laskeminen tuulien mukaan alkaa jo heinäkuussa. Keväisin korventaa epämääräisen kovat kuumuudet, punkkeja on yli sietokyvyn ja ne ovat kovin tautista porukkaa. Myös meriveden korkeusvaihtelut ovat saaneet osansa ääri-ilmiösäätiloista.

Paljon kirjoitetaan yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastonlämpenemiseen. Puhutaan hiilijalanjälistä ja valinnoista, jotka vaikuttavat siihen. Maapallon tilaan ylipäätään ollaan herätty. Luonto on aina ollut minulle ykkösprioriteetti. Rakastan merta, lintujen viserrystä, eläimiä luonnossa, metsien vehreyttä, luonnon moninaisia antimia, unohtamatta sitä henkistä talletusta, johon luonto on meitä varten sijoittanut koko voimansa. Tasapaino ja kohtuus kaikessa ovat ydinjuttu. Arkkiatri Arvo Ylppö sanoi aikoinaan, kun häneltä kysyttiin 101-vuotishaastattelussa pitkän iän salaisuutta, että kaikkea kohtuudella.

Meille on tällähetkellä annettu tämä tarjotin. Kannammeko sen vain omaan käyttöön heti tyhjennettäväksi vai keräämmekö siihen eväitä huomisen varalle? Ihmisen pitää jaksaa elää tässä ja nyt mutta toisaalta kukaan ei voi itsekkäästi olla katsomatta huomiseen, muuten saattaa kompastua omiin jalkoihinsa. Itse olen tehnyt muutaman valinnan, joiden toivon kantavan pitkälle tulevaisuuteen. Luovuin autosta, vaihdoin veneen moottorin uuteen päästöiltään huippuekologiseen versioon, vähensin muovin käytön aivan minimiin sekä kierrätän sitä ja olen muokannut ruokavaliotani ilmastoystävällisempään suuntaan. Ja mikä tärkeintä itselleni, en edelleenkään suosi matkustelua. Olen aina ollut paikkauskollinen ja saanut pienistä, ilman moottorivoimaa tehdyistä retkistä, suurimman ilon. Kävellen, juosten, pyörällä. Tämä on minun valintani, mikä on sinun?

Lupauksiako?

Vastaa

Joulu tuli ja meni, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään suurempaa ähkyä ei tullut, vaikka syötyä tuli hyvin. Joulu saaressa on hiljainen ja yhtä hiljainen on vuoden vaihtuminen. Pinnistimme oikein kuuloamme ja koetimme uudenvuodenaattona kuulla rakettien pauketta. Emme onnistuneet. Myöskään näköelimillämme emme havainneet yhtään rakettia. Kysyin pojiltani, jotka viettivät vuodenvaihteen mantereella, paukkuiko siellä raketit ja vastaus oli ‘kyllä, muutamia’. Vaikka kotikaupunkimme säästi menoissa ja oli ilotulittamatta, yksityiset jaksoivat siis paukutella. Tosin kovan etelämyrskyn takia viranomaiset kehoittivat olla ampumatta raketteja taivaalle. Ehkäpä varoitus otettiin kuuleviin korviin?

Valoa tuova lyhty ja hiljainen metsä. Siinä on saariston vuodenvaihde 2018-2019.

Aapeli myrsky myllersi sitten vuoden toisena päivänä hirmumyrskylukemissa, etenkin läntisen Suomen merialueilla. Täällä Suomenlahdenpohjukassa puhalsi kovimmillaan puuskat 22 m/s. Kaukana siis 40 m/s puuskista, jotka kaatoivat mm. Ahvenanmaalla metsää kuin heinää ja siirtelivät henkilöautoja pitkin pellon reunoja. Tuon myrskyn tuhoja raivataan edelleen. Luonto ylitti jälleen ihmisen käsityskyvyn voimillaan. Uutisvirtaa kuunnellessani mietin, kuinka pieni ihminen onkaan meren ja tuulen voimien äärellä.

Noita asioita miettiessäni, pohdin myös uudenvuodenlupauksia. En ole kovin hyvä niitä tekemään ja vielä huonompi niitä pitämään. Kuitenkin tuli mieleeni eräs asia, jota voisi kokeilla koko tämän vuoden. Kokeilla siten, etten ota paineita siitä, jos lupaus ei joka päivä toteudukaan. Luin pienen kolumnin lehdestä, joka käsitteli ilon ja hyvänmielen antamista ja saamista. Siinä kirjoittaja oli kahvilaan tullessaan yllättynyt iloisesti, kun edellinen asiakas oli maksanut hänen kahvinsa valmiiksi. Tuo pyyteetön teko sai kirjoittajan tuntemaan aitoa iloa. Pyyteetön siksi, ettei kahvinsa ilmaiseksi saanut jäänyt velkaa kiitollisuudestaan. Eihän hän voinut osoittaa sitä antajalleen, sillä antaja jäi anonyymiksi. Mietin sitten kohdallani, miten osaisin ja voisin jakaa tuollaista iloa omalla kohdallani. Päätin, tai lupasin, ihan miten jokainen sanat mieltää, jakaa iloa vuoden jokaisena päivänä jotenkin. Koska tiedän omat heikkouteni asioiden täytäntöönpanossa, järkeilin, että riittää, kun saan iloa aikaiseksi edes viikottain.

Ilonjakamislupaus alkoi sitten heti toisena päivänä tammikuuta. En ollut nähnyt siskoani moneen vuoteen. Kirjoiteltu kyllä on tekstareita ja soiteltukin mutta välimatkan takia emme ole päässeet näkemään toisiamme pitkään, pitkään aikaan. Siskoni tulikin sitten käymään poikansa kanssa äidin luona ja sovittiin, että tullaan käymään samaan aikaan. Aito ilo oli molemmin puolista, kun sitten istuimme saman pöydän ääressä ja höpöttelimme pari tuntia. Jatkoin iloasiaa lauantaina 5. päivä, kun poikani tuli käymään tänne saareen luokseni. Tein hänelle hänen lempiruokaansa ja tunsin, miten poika nautti. Tämäkin ilo oli voimakkaasti molemminpuolista. Tänään aamulla, pakkasen vielä paukkuessa, jaoin iloa pikkulinnuille ja ripusteltiin uusia muhkeita talipalloja puidenoksille. Ja kas kummaa, ilo ei suinkaan ollut yksipuolista. Kun antaa, niin saa. Itsekin.

Olen pitänyt vuodesta 1984 asti urheilupäiväkirjaa. Kirja on muokkaantunut vuosikymmenten aikana kokoajan, palvellen yhä paremmin ja paremmin tarpeitani. Yhden asian olen kuitenkin säilyttänyt nämä 35 vuotta ja se on vuoden vaihtuessa tekemäni yhteenveto liikkumisesta. Joka vuoden alussa teen tavoitteet. Ne koskevat nykyään kuutta eri lajia. Seuraan tavoitteiden saavuttamista viikoittain tekemässäni välitavoite laskelmissa. Näin mikään tavoite ei pääse karkaamaan sen takia, etten tiedä, missä kilometrimäärissä kuljen missäkin kohtaa vuotta. Ja vuoden lopulla sitten teen yhteenvedon ja katson, mikä laji pääsi tavoitteeseen, mikä mahdollisesti ylitti sen ja mikä jäi vajaaksi. Näiden tulosten perusteella teen taas uuden tavoitteen vuoden vaihtuessa. Ehkä tämä 35 vuotta jatkunut traditio on jonkinasteinen kestolupaus itselleni. Liikkuminen on minulle helppoa mutta haastavaa teen siitä itselleni asettamien tavoitteiden kautta. Lupaus sekin.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää alkanutta vuotta 2019. Tärkeintä ei ole lupausten tekeminen vaan 365 päivän mittainen matka iloineen ja suruineen. Olemme jälleen vuoden lopulla monta, monta kokemusta rikkaampia. Ehkäpä jollekulle on myös tavoitteiden saavuttamisen hetki silloin.