Joskus olisi mukavaa liikuttaa päässään pieniä asioita. Olla huolissaan jostain hyvin merkityksellisestä mutta samalla maailmaa kaatamatta olevasta asiasta. Kuten siitä, että aamuteetä kaipaillessa, teehylly kumisisi tyhjyyttään eikä näin ollen saisi kaipaamaansa teetä. Voisi ehkä hetken kiukutella itselleen, ettei muistanut sitä kaupassa käydessään ostaa tai tuntea hetkisen alakuloa siitä, että teekupponen jäi juomatta.
Näitä pieniä asioita en haluaisi tuntea siksi, että keräilisin epäonnistumisia tai haluaisin hehkuttaa niistä somessa. Enkä haluaisi edes purnata niistä läheisilleni. Haluaisin tuntea niitä siksi, että pienten asioiden ollessa niitä suurimpia huolenaiheita, en ehkä omistaisi suuria huolenaiheita ollenkaan. Voisin siirtyä kokonaan huolehtimaan pienistä jutuista. Jos ei olisi ollenkaan suuria huolia? Niitä, jotka laittavat miettimään elämää. Niitä, jotka antavat näkökulmaa suurelle tuntemattomalle, joka ympäröi meidät kaikki mutta mitä kukaan ei koskaan näe. Niitä, jotka muuttavat elämän suunnan, tarkoituksen ja sisällön.
Viime yönä töissä oli leppoisaa. Ei ollut kiirettä, lehdet lentelivät kuin itsestään luukkuihin ja laatikoihin. Välillä kuulin itseni jopa kysyvän lehtiä rappukäytävään laskiessani nipulliselta työkalujani, että kuinkas moni haluaa mukaan tähän ja tähän rappuun. Aika vaiti olivat. Ehkäpä niiden suuri elämäntehtävä alkoi vasta, kun olivat pudonneet asiakkaan eteisen lattialle tai laatikonpohjalle odottamaan, että ne nostettaisiin aamupalapöytään, niitä hypisteltäisiin ja luettaisiin. Yöllä töissä olin ajatuksissani. Sitten se tuli jostain, tuo elämää suurempi huolenaihe. Hyvin tuttu minulle viime vuosien varrella. En sitä luokseni silläkään kertaa kutsunut, se vain ilmestyi, kun tuskin havaittavissa oleva selän ylimääräinen liike löysi itsensä erästä rapunovea työntäessäni auki. Sen verran kulman takaa se taas tuli, ettei ollut aivan kaikki tukilihakset valmiina selässä jarruttamaan liikettä.
Tunsin hienoisen vihlaisun. Tuttua ja tiesin, että selkäni teki ylimääräisen liikkeen. Leppoisuus jatkui töissä, kivun kera. No, mitäpä siinä sitten olisin voinut muuta tehdä? Jatkoin työni loppuun. Se, mikä teki asiasta erilaisen alkuyöhön verrattuna, oli kipu. Sain työt tehtyä, ajoimme citykotiin, pakkasimme tavarat ja kävelimme Kuusiseen. Kipu yltyi. Tällä kertaa olimme Otavan kannella, koska Wilma oli mukana eikä sen kanssa voinut mennä matkustamoon sisään. Seisoin siis koira vierelläni reilu 20 minuuttia. Keli oli kohtalaisen kova ja Otava huojui tuulessa. Keinuminen oli kuitenkin hallittua, rauhallista ylös alas liikettä. Mukailin liikettä vartalollani ja tunsin kivun kokoajan yltyvän. Minulle seisominen kivun ollessa päällä on tuskaista. Kun sitten pääsimme Kuutsalon puolelle, edessä oli vielä 2,4 kilsan kävely pimeän metsän läpi.
Keskityin siihen, että jokainen askel lyhensi matkaa. Pimeässä ei näkyvyyttä luonnollisesti ollut muutamaa metriä enempää. Wilma asteli reippaasti edelläni ja mieheni käveli vieressäni. Olin kuitenkin kivun tuntemisen kanssa yksin, omassa kehossani. Keskityin. Pidin huolta, ettei yhtään enempää hallitsematonta liikettä tullut selkääni. Lihakset alkoivat loppumatkasta myös väsymään ja nekin kipeytyivät. Kotiin päästyäni otin välittömästi kovat kipulääkkeet ja tiesin, että puolen tunnin päästä alkaa helpottaa.
Kun kipu on päällä, noita suuria asioita alkaa ilmestymään paikalle muitakin. Tilanne on kuin markkinoilla. Yksi helppoheikki saa väen tulemaan liki, ja yhä vaan kasvavassa määrin. Päässäni asuva kaaos kasvaa ja lopulta paikalla on tungos. Mikään ei liiku enää eteen eikä taakse. Ajatukset ovat pakkautuneet kiinni toisiinsa. Vauhdikas mutta helpottava ajatusten arvaamaton sinkoilu on tukehtunut väenpaljouteen. Kipulääkkeen myötä ajatteluelimiini tulee lopulta tilaa, kaikkien kaatuillessa väsyneinä sijoilleen. Ei sinkoilua, ei ahtautta, ei tungosta. Silti koen, että lääkkeiden syönti ei ole järkevää eikä sitä, mitä arjeltani haluan. Liike on paras lääke mutta aina sitä ei voi tehdä. On tyydyttävä ei niin mukaviin vaihtoehtoihin.
Suuria huolenaiheita omistaessaan joutuu tekemään kompromisseja. Itsensä kanssa, töiden suhteen, harrastustensa suhteen, kaikessa. Siksi välillä on vaikeaa tajuta, että olemassa on toisenlaisiakin huolia. Niitä pieniä, merkityksellisiä mutta maailmaa kaatamattomia. Siis kenenkään maailmaa. En ole koskaan sortunut siihen, että vertailisin huolia. Ei sellainen ole mitattavissa oleva suurre. Se, mikä yhdelle on vihellys, voi olla toiselle yskänkohtaus. Ihmiset tuntevat erilaiset asiat erilailla, kokemuksensa mukaan. Pienelle lapselle haava sormessa on iso juttu. Aikuiselle amputoitu jalka on samaa kokoluokkaa. Molemmat, lapsi ja aikuinen, kokevat oman huolensa täytenä, hänen käsityskykyään silpovana ongelmana. Ei ole huolimittaria. On vain tunne, jota jokainen meistä käsittelee omassa kokemusmaastossaan.
Kun on joutunut kohtaamaan isoja huolia, pienien osuus ja merkitys häviää. Kun on joutunut kamppailemaan ei toivottujen ja ennalta-arvaamattomien muutosten riehuessa arjessa, käsittelee kaikkia kohtaamiaan asioita hyvin eritapaan kuin ennen tätä tapahtunutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä elämässä. Sanotaan, että muutos on ainut pysyvä olotila. Itselleni muutokset ovat kirosana. En näe niissä mitään kasvattavaa. Ehkä se johtuu muutosten mukanaan tuomista mausteista, joista kitkerimmät ovat tuska, yksinäisyys, menetys ja kipu. Surua en lue kitkeräksi. Suru on levollinen ja se kulkee vierellä, yhtä uskollisesti kuin suojelusenkelimme. Suru muokkaa ihmisyyttä, ihmismieltä ja käsitystämme kanssaihmisistä. Suru on avain rakkauteen, jota ei enää aistein ole havaittavissa.