Avainsana-arkisto: muutos

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Vastaa

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.

Pieniä, suuria, yhtäläisiä

Vastaa

Joskus olisi mukavaa liikuttaa päässään pieniä asioita. Olla huolissaan jostain hyvin merkityksellisestä mutta samalla maailmaa kaatamatta olevasta asiasta. Kuten siitä, että aamuteetä kaipaillessa, teehylly kumisisi tyhjyyttään eikä näin ollen saisi kaipaamaansa teetä. Voisi ehkä hetken kiukutella itselleen, ettei muistanut sitä kaupassa käydessään ostaa tai tuntea hetkisen alakuloa siitä, että teekupponen jäi juomatta.

Näitä pieniä asioita en haluaisi tuntea siksi, että keräilisin epäonnistumisia tai haluaisin hehkuttaa niistä somessa. Enkä haluaisi edes purnata niistä läheisilleni. Haluaisin tuntea niitä siksi, että pienten asioiden ollessa niitä suurimpia huolenaiheita, en ehkä omistaisi suuria huolenaiheita ollenkaan. Voisin siirtyä kokonaan huolehtimaan pienistä jutuista. Jos ei olisi ollenkaan suuria huolia? Niitä, jotka laittavat miettimään elämää. Niitä, jotka antavat näkökulmaa suurelle tuntemattomalle, joka ympäröi meidät kaikki mutta mitä kukaan ei koskaan näe. Niitä, jotka muuttavat elämän suunnan, tarkoituksen ja sisällön.

Viime yönä töissä oli leppoisaa. Ei ollut kiirettä, lehdet lentelivät kuin itsestään luukkuihin ja laatikoihin. Välillä kuulin itseni jopa kysyvän lehtiä rappukäytävään laskiessani nipulliselta työkalujani, että kuinkas moni haluaa mukaan tähän ja tähän rappuun. Aika vaiti olivat. Ehkäpä niiden suuri elämäntehtävä alkoi vasta, kun olivat pudonneet asiakkaan eteisen lattialle tai laatikonpohjalle odottamaan, että ne nostettaisiin aamupalapöytään, niitä hypisteltäisiin ja luettaisiin. Yöllä töissä olin ajatuksissani. Sitten se tuli jostain, tuo elämää suurempi huolenaihe. Hyvin tuttu minulle viime vuosien varrella. En sitä luokseni silläkään kertaa kutsunut, se vain ilmestyi, kun tuskin havaittavissa oleva selän ylimääräinen liike löysi itsensä erästä rapunovea työntäessäni auki. Sen verran kulman takaa se taas tuli, ettei ollut aivan kaikki tukilihakset valmiina selässä jarruttamaan liikettä.

Tunsin hienoisen vihlaisun. Tuttua ja tiesin, että selkäni teki ylimääräisen liikkeen. Leppoisuus jatkui töissä, kivun kera. No, mitäpä siinä sitten olisin voinut muuta tehdä? Jatkoin työni loppuun. Se, mikä teki asiasta erilaisen alkuyöhön verrattuna, oli kipu. Sain työt tehtyä, ajoimme citykotiin, pakkasimme tavarat ja kävelimme Kuusiseen. Kipu yltyi. Tällä kertaa olimme Otavan kannella, koska Wilma oli mukana eikä sen kanssa voinut mennä matkustamoon sisään. Seisoin siis koira vierelläni reilu 20 minuuttia. Keli oli kohtalaisen kova ja Otava huojui tuulessa. Keinuminen oli kuitenkin hallittua, rauhallista ylös alas liikettä. Mukailin liikettä vartalollani ja tunsin kivun kokoajan yltyvän. Minulle seisominen kivun ollessa päällä on tuskaista. Kun sitten pääsimme Kuutsalon puolelle, edessä oli vielä 2,4 kilsan kävely pimeän metsän läpi.

Keskityin siihen, että jokainen askel lyhensi matkaa. Pimeässä ei näkyvyyttä luonnollisesti ollut muutamaa metriä enempää. Wilma asteli reippaasti edelläni ja mieheni käveli vieressäni. Olin kuitenkin kivun tuntemisen kanssa yksin, omassa kehossani. Keskityin. Pidin huolta, ettei yhtään enempää hallitsematonta liikettä tullut selkääni. Lihakset alkoivat loppumatkasta myös väsymään ja nekin kipeytyivät. Kotiin päästyäni otin välittömästi kovat kipulääkkeet ja tiesin, että puolen tunnin päästä alkaa helpottaa.

Kun kipu on päällä, noita suuria asioita alkaa ilmestymään paikalle muitakin. Tilanne on kuin markkinoilla. Yksi helppoheikki saa väen tulemaan liki, ja yhä vaan kasvavassa määrin. Päässäni asuva kaaos kasvaa ja lopulta paikalla on tungos. Mikään ei liiku enää eteen eikä taakse. Ajatukset ovat pakkautuneet kiinni toisiinsa. Vauhdikas mutta helpottava ajatusten arvaamaton sinkoilu on tukehtunut väenpaljouteen. Kipulääkkeen myötä ajatteluelimiini tulee lopulta tilaa, kaikkien kaatuillessa väsyneinä sijoilleen. Ei sinkoilua, ei ahtautta, ei tungosta. Silti koen, että lääkkeiden syönti ei ole järkevää eikä sitä, mitä arjeltani haluan. Liike on paras lääke mutta aina sitä ei voi tehdä. On tyydyttävä ei niin mukaviin vaihtoehtoihin.

Suuria huolenaiheita omistaessaan joutuu tekemään kompromisseja. Itsensä kanssa, töiden suhteen, harrastustensa suhteen, kaikessa. Siksi välillä on vaikeaa tajuta, että olemassa on toisenlaisiakin huolia. Niitä pieniä, merkityksellisiä mutta maailmaa kaatamattomia. Siis kenenkään maailmaa. En ole koskaan sortunut siihen, että vertailisin huolia. Ei sellainen ole mitattavissa oleva suurre. Se, mikä yhdelle on vihellys, voi olla toiselle yskänkohtaus. Ihmiset tuntevat erilaiset asiat erilailla, kokemuksensa mukaan. Pienelle lapselle haava sormessa on iso juttu. Aikuiselle amputoitu jalka on samaa kokoluokkaa. Molemmat, lapsi ja aikuinen, kokevat oman huolensa täytenä, hänen käsityskykyään silpovana ongelmana. Ei ole huolimittaria. On vain tunne, jota jokainen meistä käsittelee omassa kokemusmaastossaan.

Kun on joutunut kohtaamaan isoja huolia, pienien osuus ja merkitys häviää. Kun on joutunut kamppailemaan ei toivottujen ja ennalta-arvaamattomien muutosten riehuessa arjessa, käsittelee kaikkia kohtaamiaan asioita hyvin eritapaan kuin ennen tätä tapahtunutta. Muutokset ovat vääjäämättömiä elämässä. Sanotaan, että muutos on ainut pysyvä olotila. Itselleni muutokset ovat kirosana. En näe niissä mitään kasvattavaa. Ehkä se johtuu muutosten mukanaan tuomista mausteista, joista kitkerimmät ovat tuska, yksinäisyys, menetys ja kipu. Surua en lue kitkeräksi. Suru on levollinen ja se kulkee vierellä, yhtä uskollisesti kuin suojelusenkelimme. Suru muokkaa ihmisyyttä, ihmismieltä ja käsitystämme kanssaihmisistä. Suru on avain rakkauteen, jota ei enää aistein ole havaittavissa.