Avainsana-arkisto: menetys

Elämän pituinen matka

Toinen vanhoista huskypojista lähti viimeiselle matkalle 29.12.2023. Loppukesästä sen veli lähti samalle matkalle. Ulkotarhoissa alkaa olla väljää, enää neljä huskyä asustaa siellä. Suuren koiralauman vähetessä olen pikkuhiljaa totuttautumassa normaalimpaan määrään koiria. Onhan noita vielä seitsemän mutta rivit harvenevat vääjäämättä lähikuukausien aikana. Menetys sattuu aina kovasti mutta vanhan koiran kohdalla sitä ajattelee mieluummin niin, että takana on hyvä elämä ja lähtö on sille aina helpotus mahdollisista kivuista ja hankalasta olosta. Ikävän määrä ei koskaan pienene, vaikka koiria olisi sata.

Lumi vastasyntyneenä emonsa Mörkin kainalossa (tuo lumivalkoinen pentu)

Kanssaihmisten henkinen mukanaolo tuntuu hyvältä. Hiljaista puhetta, halauksia ja koiran elämän ja matkanpään kertaamista. Se on sitä terapiaa, joka auttaa eteenpäin. Lumin, tämän viimeksi lähteneen kohdalla, koin myös kunnioitusta suruani kohtaan. Kaikille ihmisille koiran menetys ei tietenkään henkilökohtaisesti tunnu isolta asialta. Ymmärrän sen tietenkin. Koirallisten keskuudessa toisen koirallisen menetys koetaan erilailla, vahvasti ja ymmärtäen sitä tunnetilaa, joka menetyksestä syntyy. Silti, jokaiselle menetys ja sen läpikäyminen on henkilökohtainen taival.

Itselleni koiraystävän kuolema muistuttaa minua aina omasta suuresta menetyksestäni. Tyttäreni kuolemasta on jo yli 11 vuotta mutta joka kerta, kun olen koirani vierellä sen henkäistessä viimeistä kertaa, nousee mieleen lapseni, jonka lähellä en pystynyt olemaan hänen kuollessa. Kun mietin koirani elämää tuossa tilanteessa, mietin myös tyttäreni elämää ja kuolemaa. Koiran menetys korostuu tuhatkertaisesti, sillä tunteet vierivät tyttäreni menetykseen. Se tunne, että toinen on olemassa, ja sitten häntä ei enää ole, kantautuu samalla tavalla myös koiran menetykseen. Katselen nytkin Lumin tarhalle, siellä on vain hänen veljensä, ei Lumia.

Surun polku on aina henkilökohtainen matka. Suru on minulle rakkautta menetettyä läheistä/koiraa kohtaan. Kun tunnen surua, tunnen rakkautta, joka puskee sisimmästäni ulos, hakien kohdettaan, joka ei enää ole lähelläni. Rakkaus on siitä kummalllinen juttu, että jos sitä ei pääse antamaan, se pakkautuu sydämen kammioihin. Se tuntuu painavalta. Ihminen itkee, suree, kaipaa ja ikävöi. Rakkautta on niin paljon, erilaista. Puolisoiden välistä, äidin/isän rakkautta, ystävien keskinäistä rakkautta, rakkautta eläimiin, paikkaan (minulle Kuutsalo) jne. Kun ihminen tai vaikkapa koira syntyy, häneen on pakattu rakkauspakkaus. Ympärillä olevat ihmiset/koirat voimistavat yksilön rakkaudentunnetta. Voimistavat ja opettavat pientä ihmistä/koiranpentua käsittelemään tuota valtavaa voimatunnetta, rakkautta. Elämän aikana se sitten leviää, jakaantuu ja yksilö antaa sitä läheisilleen. Rakkaudessa ei ole koskaan mitään pahaa.

Kun odottelin yhteysaluksessa kotimatkalle lähtöä (Lumi pulkassa vällyjen alla aluksen kannella, mie tyttöjen kanssa matkustamossa), mereltä kulkeutui navakan itätuulen mukana henkäys inhimillisyyttä, vahvaa mukanaoloa surussani ja tsemppausta, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta yksinäistä yötä vasten. Kiitollisena otin tuon yllättävän tuulenvireen tuoman hetken taskuuni ja mietin, kuinka vahvaksi toisen vilpitön välittäminen voi surevan saada. Kiitos merelliselle tuulelle 🙂

Tunnollisuus – suoja muutoksia vastaan

Tänään olen ollut itselleni vihainen ja olen ollut hyvin pettynyt itseeni. En kyennytkään siihen, mitä minulta odotettiin, mitä mie itseltäni vaadin. Jouduin ilmoittamaan töihin, etten pysty tulemaan, kun olen kipeä. Mistä tämä kaikki kumpuaa? Ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka olisi aina terve. Kipeänä ei mennä töihin, sillä seuraukset voivat olla kauaskantoiset ja hyvinkin vakavat. Silti, en ole kyennyt nukkumaan silmäntäyttäkään sen jälkeen, kun soitin esimiehelleni ja ilmoitin, että mun on pakko levätä.

Edellinen päivä oli ollut poikkeuksellinen. Lauman vanhin koiramme oli vakavasti sairas ja tarvitsi pikaisesti leikkausta selvitäkseen. Päivä leikkaukselle valikoitui eläinlääkärin aikataulun ja mahdollisimman aikaisen päivän yhdistelmänä. Koska kuolema on vieraillut luonani usein vieden tyttäreni ja monet monet lemmikit, on leikkaus joka kerta minulle voimakas henkinen taakka. Ja kun tällä kertaa kyseessä oli vielä liki 13 vuotias seniori, olin voimakkaasti stressaantunut tulevasta usean päivän, jopa viikkoja ennen operaatiota.

Päivä oli melkoisen hektinen. Yöllä olimme töissä. Sen jälkeen ajoimme kotiin ja nukuimme muutaman tunnin. Tai no, mieheni nukkui, itse en kyennyt. Lähdimme sitten jo ennen puoltapäivää takaisin mantereelle, leikattava koira matkassa mukana. Kaupungin asfaltin jalkojemme alle saatuamme, ajoimme muutaman kymmenen kilsaa eläinlääkäriin. Päivä oli tukahduttavan kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta tuoden vaikeat olot leikatulle koiralle. Kun pääsimme takaisin mantereen kotiimme, koira jäi mieheni kanssa kaupunkiin toipumaan ja mie lähdin ajamaan takaisin saarikotiin hoitamaan muut koirat. Päässäni tikitti henkinen paine, univaje ja kuuman päivän tuoma tukaluus, joka kyllä osittain helpotti merellä. Mutta helpotus oli salakavalaa, sillä merellä auringonpaisteeseen tulee kaksoisvaikutus. Porotusta ja kirkasta valoa tulee sekä taivaalta, että mereen heijastuessa myös merestä. Ajoin siis kirkkaimmalla mahdollisella päiväpaisteella kolmisen tuntia merellä, saaden aimoannoksen tuiketta erittäin väsyneisiin silmiini.

Iltasella mantereelle saapuessani tunsin outoa väsymystä. Se ei ollut unenpuutetta vaan uupumusta. Ajattelin sen johtuvan jännityksestä. Hoitelin illan koiraa mutten pystynyt nukkumaan. Ruokakaan ei oikein maistunut, janotti. Lopulta lähellä puoltayötä alkoi outo päänsärky. Olen niitä harvinaisuuksia, joiden päätä särkee vain siinä tapauksessa, että saan tällin päähäni. Tajusin lopulta, että olen saanut auringonpistoksen. Kuumetta ei noussut mutta olo oli hyvinkin vetelä, huonovointinen ja päätä kivistävä. Jouduin siis luovuttamaan töihin menon suhteen, sillä meillä sattui vielä olemaan rankka yö peittojakoineen. Joskus mietin, kuvittelenko oireet ja olenko oikeastaan oireinen. Päädyin lopulta kuitenkin siihen, että levontarve oli pako hyväksyä.

Koko loppuyön makasin koiran vierellä ja olin vihainen itselleni. Miksen muka pystynyt lähtemään töihin? Jätin työkaverit pulaan, sillä peittoyöt ovat rankkoja, kiireisiä ja stressaaviakin. Itse olisin normaalissa kunnossa kuitenkin vain nauttinut kovasta kiirestä. Sytyn aina haasteissa. Tänä aamuna ajelin sitten toipilaan kanssa saarikotiin. Mieheni jäi hoitamaan asioita mantereelle. Iloa tuotti voimakkaasti koiran pirteys ja merellä ollessa ilman viileys sai minut jopa hetkellisesti hymyilemään. Kuitenkin sisälläni kiehui itsesyytösten oksennuksenkirjavat keitot ja tunne suoranaisesta epäonnistumisesta työntekijänä. Kun ihminen toipuu sairaudestaan, tunne on voimallinen. Siksi oli aamulla hyvin vaikea enää sisäistää yön huonoa oloa. Tuntui, että annoin liian helposti periksi. Sain sitten lopulta nukuttua 15 minuuttia. Niin, en sen enempää. Mietin sitäkin. Univaje on nyt aivan selkeä, vaikka kuinka vähäuninen olenkin. Vähäuninenkin tarvitsee sen oman, lyhyen unensa. Jos sekin lyhenee alle tunnin mittaiseksi 1,5 vuorokauden sisällä, niin ollaan kirjaimellisesti totaalisessa unettomuudessa. Ja kun ei ole nukkunut, kaikki negatiivinen näyttää mahdottoman suurelta.

Suhteeni työnteon tunnollisuuteen on aivan kiero. Tunnen voimakasta empatiaa ja tsemppaan työkamujani jos heillä on rankkaa ja he pohtivat levon tarvetta. Mutta itselleni en suo sitä pätkääkään. Tämä juontaa juurensa siitä, etten kestä minkäänlaista muutosta enkä menetystä ilman elimistöni menemistä sekaisin, mielestä puhumattakaan. Tunnistan itsessäni tarvetta kurssille, jossa opetellaan olemaan armollinen itselleen. Opetellaan olemaan ihminen itselleen. Luulen, ettei työpaikalla minua osoitella millään, sormeakaan pidemmällä, tämän takia. Olin nyt vain sattumalta kipeä rankkana yönä. Itselleni asia ei todellakaan ole noin mustavalkoinen. Itselleni poissaolo oli nimenomaa muutos arjen kuvioon.

Mikä lopulta tekee minusta ihmisen? Mikä tekee minusta arvokkaan juuri minuna? Sekö, että joustan ja joustan loputtomiin, jotta töissä hoidan hommani AINA, olotilasta riippumatta? Vai sekö, että aistin itsessäni ihmisen, joka on herkkä. Kun on menettänyt liian suuren asian elämässä, pienistäkin (koira, työvuoro) menetyksistä tulee tukipilareita vavisuttavia myrskytuulia. En osaa astua kauemmas itsestäni ja katsoa asioita järjellä. Minulle jokainen, pienikin, muutos rutiineissa on tunteitani sekoittava tekijä.

Ehkä lopulta olen ihminen, joka vain on liian rikki. Olen koettanut kyetä hoitamaan työni, lähimmät ihmissuhteeni ja arkeni niin, että kykenen katsomaan peiliin. Kun katson sitä peilikuvaa kyllin läheltä ja tarkkaan, näen kuinka sydämeni itkee. Kuinka taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan. Jos luovutan, tuulimyllyn lapa sinkoaa minut avaruuteen ja lakkaan olemasta. Joskus, hyvin useinkin oikeastaan, toivoisin, että olisi joku, joka kertoisi minulle, ettei tarvitse. Kertoisi, etten lennä avaruuteen, vaikka pysähtyisin ja laskisin miekkani maahan. Kertoisi, että olen ihan kiva, vaikka pysähdyn. Kertoisi, että en lopulta menetäkään kaikkia, vaikka riisuisin suojamuurini pelkoa vastaan.

Leikattu koirani toipuu hyvää vauhtia. En menettänyt häntä.