Avainsana-arkisto: joulu

Joulupäivän tarinoita

Vastaa

Katselen keittiön ikkunasta ulos. Hämärä on väistymässä. Tummat pilvet taivaalla eivät kuitenkaan päästä auringonvaloa läpi, joten tummanpuhuva sävy pysyy luonnossa päivälläkin. Taivaalta tuhnuttaa hieman vettä, tosin niin vähän, ettei se edes kastele ulkonakävijää. Kupissa höyryää cappuccino, pino joulupipareita on sen vieressä odottamassa. Kaksi kynttilää palaa vieressäni, luoden tunnelmaa aamuun.

Ajatukset matkaa lapsuuden jouluihin. Lapsuuteni vietin äidin, isän, siskoni ja veljeni kanssa mantereella kerrostalossa. Ensimmäisenä adventtina mentiin kirkkoon laulamaan Hoosiannaa. Illalla sytytettiin yksi kynttilä. Alkoi laskenta jouluun. Joulukalenterit olivat tietysti myös seinillä. Ei ollut suklaakalentereita. Oli kalentereita, joista ilmestyi kauniita kuvia, jotka liittyivät joko jouluun tai talveen. Enkeleitä, kynttilöitä, lumiukkoja, hiutaleita, kelkkamäessä laskevia lapsia, joulupukki, Jeesus-lapsi. Erään vuoden kalenterissa oli kimmeltävää ainetta pahvin pinnassa. Se on jäänyt mieleeni kauniina kalenterina. Toinen etappi jouluun oli Itsenäisyyspäivä. Silloin saimme veljeni kanssa pähkinä-rusinasekoituspussit. Muistan miten villiinnyimme juoksemaan pitkin taloa, piilottelimme huonekalujen takana ja alla ja ‘vakoilimme’ vanhempien joulupuuhia.

Joka adventtisunnuntai kynttilöitä tuli lisää ja lopulta niitä paloi neljä kauniisti pöydällä. Äidillä oli tapana laittaa joululiinat, -verhot ja -koristeet kotiimme. Muistan vieläkin Nippe ja Nappe tontut harmoonin päällä, kauniit eriväriset koristelinnut kuusen oksilla. Oli mummi, isoisä, äiti, isä ja me lapset lintuina. Kultaisia, hopeisia, punaisia, sinisiä hyvin kauniita lintuja. Lisäksi ne kaikki sivupöydille laitettavat liinat. Muistan ne. Äiti laittoi joka joulu ne samoille paikoille. Itse jatkoin tätä perinnettä omassa kotonani. Tietyt joulutavarat ja liinat kulkeutuivat joka joulu samoihin paikkoihin.

Äidin vanhemmat olivat jouluaaton meillä. En enää tarkkaan muista, missä vaiheessa he lähtivät kotiinsa. Isoisäni kuoli minun ollessa kuusivuotias. Hänestä on vähemmän muistoja. Kun olimme aivan pieniä, joulupukki kävi kylässä. Sitä ennen oli syöty jouluruokaa, joka oli todella monipuolista. Kinkkua, myöhemmin myös savukalkkunaa, laatikoita, kalaa monessa eri muodossa, isän leipomaa joululimppua, hillosipulia, rosollia, pikkelssejä, kurpitsaa. Glögiä, kahvia, rusinoita, pipareita, torttuja, pikkuleipiä jne. Lahjat jaettiin niin, että yksi jakoi ja muut istuivat paikoillaan. Yhtään lahjaa ei saanut avata ennenkuin kaikki lahjat oli jaettu. Jokainen istui omassa paikassaan. Istuin usein sohvalla. Siihen sai mukavasti lahjat kasaan.

Muistan erään joulun, kun sain lahjaksi punaisen hiiritussin. Tussi oli hiirenmuotoinen. Kun päästä veti, piirtävä tussi tuli esiin. Innoissani avasin tussin sohvalla. Hiiri putosi kädestäni ja suht uusi vaaleanruskea sohva sai punaisia viivoja koristeeksi. Kyllä minua nolotti. Äiti ei kuitenkaan hirveästi suuttunut, tuskaili vaan, miten punaisen tussin sai sohvasta pois. Tuo sohva on edelleen äidillä odohuoneessa. Ei näy punaisia viivoja. Sohva on siis ainakin 40 vuotta vanha. Siihen istuessa, istuu kuin uuteen. Äiti pitää edelleen kaikesta hyvää huolta.

Lahjojen jaon jälkeen ja hetken niillä leikittyämme, oli aika lähteä hautuumaalle. Meillä ei ollut omaa autoa, kun olin lapsi. Isä lainasi töistä aina pakettiauton. Muistan tuon sinisen Mersun erittäin hyvin. Vuosia myöhemmin isä osti samaisen auton itselleen. Mersu oli kaksipaikkainen. Takana oli tavaratila, joka oli erottettu ohjaamosta umpiseinällä, jossa oli pieni ikkuna. Me lapset menimme aina tavaratilaan. Muistan edelleen matkat siellä. Valoa ei tullut sisään kuin takaikkunasta. Seurasin matkantekoa valopylväistä ja käännöksistä. Niistä tiesin, kuinka lähellä Parikan hautausmaa oli. Meitä aina kehoitettiin olemaan paikoillaan ja olla kurkkimatta ikkunoista. Tavaratilassa oli pakkasilla todella kylmä. Tällä samalla autolla vein joka joulu aattona paketin kummeilleni. He asuivat n.20 kilometrin päässä meistä, maaseudulla. Muistan tuon onnellisuuden, kun pääsin isän viereen ohjaamoon. Matkasta kummitädin ja -sedän luo muistan elävästi mutkainen tie -merkin. Siitä tiesin, että kohta ollaan perillä. Lapsena minulla ei ollut hajuakaan, missäpäin Kotkaa ajelimme. Sitten kun ensimmäistä kertaa vein aikuisena paketin omalla autollani, hymyilytti tuon liikennemerkin näkeminen. Siitä tiesin olevani oikealla tiellä.

Jouluaattoyönä oli lupa valvoa niin pitkään kuin halusi. Pipareita, torttuja ja muutakin syötävää sai syödä pitkin yötä. Myös lahjaksi saatuja suklaita ja marmeladeja sai ahtaa massuunsa mielinmäärin. Aika usein jossain vaiheessa yötä tarvittiin Samarinpore helpottamaan masukipua. Olimme veljeni kanssa mestareita valvomaan. Myös siskoni valvoi pitkään mutta hänellä oli kirja tai jotain muuta kiinnostavaa tekemistä. Me taas leikimme ja vouhkasimme koko yön. Näin jälkeenpäin mietin, että lieneekö valvomisen helppous ollut minulle jo silloin luontevaa, koska olen kovin vähäuninen?

Yksi merkittävä asia on siirtynyt pysyvästi lapsuuden jouluista aikuisuuteen, aina näihin päiviin asti ja tuo traditio jatkuu yhä. Rakastin jo aivan pienenä kalentereita. Alle kouluikäisenä en tietenkään niistä sen enempää tajunnut, merkitsin sinne jotain tärkeää ylös, 3-5 -vuotiaan tarmolla. Mutta mitä enemmän tuli ikää ja ymmärrystä ajan ja paikan merkityksestä, sitä intensiivisemmin kalenterit täyttyivät tärkeistä muistiinpanoista. Ja tämä asia, mikä on siirtynyt vuosikymmenien mukana, on aatto- ja jouluyön traditio suunnitella tulevaa uutta vuotta kalenterin avulla. Pikkukoululaisena kalenterit täyttyivät kouluun ja perheen menoihin liittyvistä asioista. Teini-iässä muuttuivat merkinnät harrastuspohjaisiksi. Äidiksi tultuani kalentereihin alkoi kerääntyä omien lasten menoja, omien tärkeiden juttujen lisäksi. Vuonna 1984 otin käyttöön itsekehittämäni urheilupäiväkirjakalenterin, josta olen todella ylpeä. Tämä nyt 35 vuotta vanha, minulle tärkeä vihkopinkka, on jokapäiväinen työkalu itsestäni huoltapitäessäni. Sieltä löytyy todella kaikki, mikä minuun, harrastuksiini, liikkumiseeni, terveyteeni ym liittyy. Todellinen tietojyrä! Ensin täyttelin A5 kokoisia vihkoja, sitten siirryin 60-lehtisiin A4 vihkoihin ja lopulta näihin nykyisiin 80-lehtisiin paksuihin vihkoihin. Joskus kun tuskailen, etten saa mitään aikaiseksi, avaan urheilupäiväkirjani, ja kas, jotain kehittävää liikkuu myös minun ajatuksissani. Kaikki kalenterit ovat tallessa. Sekä itse kehittämäni urheilupäiväkirjat että lapsuusajan kalenterit 50 vuoden takaa.

Lapsuuden jouluista on jäänyt hyviä muistoja. Muistoja, joista osan otin omien lapsieni kanssa perinteeksi jouluisin. Nyt kun omat lapset ovat isoja ja vietän joulut kaksin mieheni kanssa, tietyt asiat ovat vieläkin seuranneet minua, yli 50 vuoden ajan. Näistä merkittävimmät ovat kalaa joulupöydässä monipuolisesti ja kynttilät, joita poltan aattona ja joulupäivinä. Myös ne tietyt joulukoristeet löytävät joulu joululta samoille paikoilleen.

Joulu päättyi lapsuudessani vasta loppiaisena. Herkkänä lapsena minulle oli aina kova paikka, kun kuusi vietiin pois. Muistan yhä, kuinka juttelin joulukuusille ennen koristeiden poisottoa. Olipa sitten niitäkin vuosia, jolloin kuusi oli alkanut tekemään lämmössä uusia kerkkiä. Muistan yhdenkin sellaisen vuoden, jolloin pyynnöstäni kuusi seisoi kasvavine kerkkineen olohuoneen nurkassa vielä maaliskuussakin. Koristeet oli otettu pois mutta äiti jatkoi kuusen kastelua, kunnes naulasten variseminen oli niin voimakasta, että kuusi oli lopulta vietävä pois. Nykyään ei tule tuota tuskaa lainkaan, sillä joulukuusena on pihapiirissämme kasvava elävä kuusi. Joka vuosi valoja saa vain hilata hieman ylemmäs, kun kuusi on edellistä joulua isompi.

Joulun jälkeen tulee vuodenvaihde juhlineen. Uudesta vuodesta en sen enempää tähän kirjoittele mutta yhden uudenvuoden muistan erilaisena, kun isä halusi viettää sen täällä saaressa yksin. Muistan, kuinka ajattelin, että kun minusta tulee iso, haluan viettää myös sekä joulun että uudenvuoden saaressa. Tämä päätös on nyt sitten lunastettu, 40 vuotta myöhemmin. Vuosia, vuosia sitten löysin täältä saaresta laatikosta isän kirjoittaman tekstin tunnelmista uutena vuotena saaressa. Se oli kaunista tekstiä. Itse toivon, että edes joku pojistani jatkaisi asumista saarelaisena. Sen näkee sitten myöhemmin, onko heillä kenelläkään halua olla täällä vakituisesti. Itselläni on kyllä aavistus, kuka se pojistani voisi olla.

Joulun aikaan

Vastaa

Joulu saaressa on hiljainen. Tänä vuonna sattui vapaat niin, että meillä oli mahdollisuus olla neljännestä adventtisunnuntaista Tapaninpäivän iltaan asti kotona. Kulkeminen mantereelle olisi ollutkin mahdotonta, sillä yhteysalukset eivät liikkuneet joulupäivänä lainkaan ja kolmena muuna päivänä vain yksi vuoro kulki saaren ja mantereen väliä päivässä.

Talvipäivänseisaus osui tänä vuonna neljänteen adventtiin. Pimeys oli siis pisimmillään ja katselimmekin Marun lokikirjasta lähtö-ja tuloaikoja Sapokan satamasta kotilaituriin ja takaisin. Lyhyttä on aika merellä valoisassa. Mietimme samalla, millainen talvi on tulossa ja milloin tulee taas aika, kun vene saadaan mereen. Maru nousi talviunille 18.12. Ennakoimme tällä tulevia pakkasia. Ja nostoon vaikutti myös joulunpyhät, jolloin traktoria ei olisi ollut mahdollisuutta saada nostamaan venettä. Veneetön saarelainen on aina hieman pihalla oleva saarelainen. Olemme nyt 3-4 kuukautta kiinni Otavan aikatauluista, joka etenkin aamuisin on hieman stressaavaa. Stressaavaa siksi, että välillä tulee kiire töistä lautalle.

Pimeys on käsinkosketeltavaa saaressa, jossa ei oman torpan valojen lisäksi ole missään keinovaloa. Taivallus metsän läpi yhteysaluslaiturille tapahtuu säkkipimeässä, otsalampun valossa. Vielä nyt, kun lunta ei ole, kuljemme matkan pyörillä. Vauhti ei kyllä päätä huimaa, sillä epätasainen metsätie ei anna mahdollisuutta edes mummovauhtiseen pyöräilyyn pienen valokeilan näyttäessä suuntaa. Minusta on rauhoittavaa kulkea täysin pimeässä metsässä. Koska talvipäivänseisaus on nyt takanapäin, valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Sitä on mukava seurata. Se tarkoittaa, että jossain vaiheessa talvea näkee jo kulkea ilman lamppua osan matkaa. Ja kun lumi sataa maahan, valoisuus lisääntyy kertaheitosta säkillisellä.

Joulu on levon aikaa. Poikani eivät tänä jouluna tulleet saareen. Kaikilla kolmella oli muuta puuhaa. Mutta vaikka ikävä painaa, kun he eivät ole liki, onneksi on puhelimet ja viestit keksitty. Täällä kaukana ihmisvilinästä, kaupoista ja liikenteestä kaikki tapahtuu omaehtoisesti. Aatonaaton puuhiin tänä jouluna kuului uivanlaiturin irrottaminen ankkureista ja hinaaminen rantaan. Talven aikana saamme uuden laiturin, joka keväällä jäiden lähdettyä laitetaan paikoilleen ja Marulla on siten uusi pysäkki kotilaiturissa. Aattopäivä kului koiratarhojen pohjien parantamisessa ja koppeihin laitettiin jouluksi uudet pahnat.

Koska kirjoitan tätä aattona, on vielä avointa, mitä joulupäivänä tehdään. Ilmeisesti kuitenkin jotain muutakin kuin syödään. Täällä kun ei kukaan tule tekemään mitään valmiiksi. Kaikki perusasiat täytyy tekemällä tehdä, niitä ei osteta kaupasta eikä nautita itsestäänselvyyksinä. Sääennuste on luvannut sadetta. Sekään ei ole syy käpertyä sohvanurkkaan, kun tekemistä kuitenkin ulkona on.

Joulun ja uudenvuoden välinen aika on saaressa täydellistä erakkoasumista. Täällä ei liiku ketään. Saari on niin iso, että muutamat mahdolliset perheet, jotka viettävät joulua saaressa, eivät kuulu eivätkä näy meille. Oman kylän kesätorpat ovat tyhjentyneet jouluksi. Kuljemme kyläteillä aivan kaksin. Naapurimme, jotka myös asuvat täällä vakituisesti, ovat tietenkin paikalla mutta välimatkaa heihinkin on sen verran, ettei nähdä kuin sattumalta. Vuosien varrella olen tottunut siihen, että joulusta uuteen vuoteen ei näy yhtään ihmistä missään. Kun merikin on asettunut täksi jouluksi liki tyyneksi, äänimaailma on hyvin mystinen täydellisen hiljaisuuden peittäessä iltahämärän.

Viikko joulusta vietetään sitten vuodenvaihtumista, sekin täydellisessä hiljaisuudessa täällä. Vuodenvaihde on aikaa lupauksille ja suunnitelmille uutta tulevaa vuosikymmentä varten. Vuoteen 2020 osuu myös karkauspäivä, joten meillä kaikilla on aikaa 366 päivää tehdä läheisemme iloisiksi, nauttia suunnitelmien toteutumisesta omalla kohdallamme ja elää siten, että kaikilla on hyvä olla meidän kauttamme kulkevien ajatusten myötä. Toivotan kaikille lukijoillemme, ystävillemme ja kamuillemme Rauhallista Joulua 2019 ja Onnellista Uutta Vuosikymmentä, alkaen vuodesta 2020 🙂

Aatoksin aattoon

Vastaa

Mitä vanhemmaksi kuopukseni tulee, sitä vähäeleisempi on joulua edeltävä aika. Ei vähämerkityksinen, vaan pelkästään vähäeleinen. Joulu on lasten juhla, aika, jolloin lapsenusko ja lapsenomaisuus täyttävät sydämet ja tekemisen. Niin ainakin toivon.

Kävimme joulupäivänä Kuutsalon metsäkappelissa Mörkin ja Kiikin kanssa.

Katson kauhunsekaisin mielin ihmisten ryntäilyä kaupoissa ennen joulua. Jos ei tarvitsisi käydä töissä, pysyisin kotisaaren turvallisessa äänettömyydessä juuri nuo pahimmat päivät ennen aattoaamun mukanaan tuomaa rauhaa. Ihmisten ostohysteria on uskomatonta. Kyseessä on kaksi, kolme päivää, jonka vuoksi uhrataan aikaa tolkuttomuudelle, kiirelle ja mahtipontiselle rahan tuhlailulle. Kaikkea on pakko löytyä kaapista jouluna. Vähemmälläkin tulisi taatusti toimeen. Voisi mieluummin keskittyä siihen olennaiseen, rakkaiden kanssa olemiseen.

Kotiin pääsen aattona, puurrettuani yön vielä töissä. Aaton tärkein asia on jättää hälinä ja kiire niille, jotka siitä pitävät. Saaressa ei ole kauppoja, ei ihmisiä, ei ääniä. Joulukuusi kasvaa pihalla ja on joka joulu hieman isompi. Pienet kynttilät valaisevat sen oksia ja lumivaipan alta valo sirottuu kauniisti. Ympärillä jatkuu valkea kaunis luonto ja hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on korvilla kuultavaa huminaa, tuulen tanssia vastajäätyneellä merenkannella, lumen pöllyyntymistä dyyneiksi, puiden oksien kahinaa toisiaan vasten, ruokaa etsivän tintin rapinaa lautaseinää vasten. Hiljaisuus muuttaa muotoaan iltaa kohti värjäten taivaankannen, tuodessaan mukanaan tuoksut, tunteet ja olemassa olon keveyden, luonnon ehdoilla, luonnon keskellä.

Oi joulupuu ja sen kauniit oksat kynttilöineen. Metsän hämärä, lumi ja täydellinen hiljaisuus.

Aattosauna, muutama kinkkuvoileipä, kissa leikkimässä lempileluillaan ja koira makaamassa jaloissa. Rakas mieheni vierelläni. Kaikki poikani ovat tänä jouluna mantereella. Heitä näen sitten pyhien jälkeen. En kaipaa lahjoja, en syömisähkyä, en edes kirjaa, jota luen aattoiltana. Tosin koska en pysty lukemaan, en tiedä, millainen nautinto tuo asia voisi edes olla. Jouluna käydään pitkillä metsälenkeillä koirien kanssa, kuvataan kamerat tanassa luontoa ja illan hämärtyessä ollaan lähekkäin. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Joulupäivän lenkki kera Kiikin (edessä) ja sen emon Mörkin. Meno maistui myös ulkoiluttajille 🙂

Arki saapuu taas muutaman päivän jälkeen. Vaikka ihmisten kiireet palaavat, olisi hyvä jokaisen pysähtyä katsomaan ympärilleen myös 27.12. kun se ihana joulu on taas mennyt. Katsoa ja miettiä, mikä luonnossa muka muuttuu radikaalisti joulun mentyä. Talvi jatkaa kulkuaan, aamut valostuvat pikkuhiljaa. Pikkulinnut käyvät ahkerasti lintulaudoilla, puut odottavat vielä viikkoja ja meri on hiljaa kantensa alla. Joulun pysähtyneisyys odottaa mukaanottamista. Kun kiire on kintereilläsi, istu alas ja anna sen mennä ohi. Satsaa vuoden jokaiseen päivään annos pysähtyneisyyttä, aikaa itsellesi ja rakkaillesi. Huomaat, että joulun sanoma ei ole muutamassa päivässä, kerran vuodessa. Se kuuluu ihmiselle vuoden jokaisena päivänä.

Hyvää Joulua kaikille lukijoilleni <3