Avainsana-arkisto: vanhemmuus

Lapseni

Vavahduin hereille Tapaninpäivän vasta käydessä ensimmäistä tuntiaan. Makasin sängyllä. Vesisade oli tauonnut ja tuuli oli poissa. Päässäni risteili haja-ajatuksia, kunnes jostain, aasinsiltana, ajatukseni lensivät lapsieni luo. Otin vieressäni olevasta pehmolelusta tiukan otteen.

Ajatukset oikeastaan lensivät kaikkien lasten luo. Ja äitien. Miksei isienkin. Mietin elämääni taaksepäin. Aikaan, jolloin menetin lapseni. Niin usein ajatukseni siellä viipyvät, päivittäin. Mietin millainen tiiliseinä minun ja lapseni väliin laitettiin. Sinä sateisena heinäkuun aamuyönä, yli seitsemän vuotta sitten. Heräsin silloin kovaan ukonilmaan pikkutunneilla. Menimme mieheni kanssa nostamaan puutarhatuolien päällä olevat pehmusteet sateelta suojaan. Ja kuuntelimme hetken ukkosta verannalla. Silloin en tiennyt, että hengitän viimeisiä tunteja samaa ilmaa tyttäreni kanssa. Vain pari kolme tuntia tuosta hetkestä, tyttäreni lensi pois.

Edellisenä iltana hän oli olemassa. Kaikki asiat tapahtuivat tavalliseen tapaan. Oli kesäloma. Oltiin saaressa. Mie, mieheni ja pikkupojat. Isommat, aikuiset lapseni olivat mantereella, Meripäivillä. Kaikki oli tavallista. Ja kuitenkaan mikään ei ollut tavallista. Monet edeltävät vuodet elin pelossa. Tyttäreni oli jo kolmesti yrittänyt itsemurhaa. Sellaisen läpikäyneenä ei voi enää elää tavallista elämää. Kuitenkin, jossain syvällä sydämessä toivoin, että hän jaksaisi elää. Että tulisi päivä, jolloin hän tuntisi onnen ja ilon. Ja toisaalta, pelko piti otteessaan, jatkuvasti.

Kun minulle soitettiin sunnuntaiaamuna, että tyttäreni on kuollut, tiiliseinä putosi eteeni välittömästi. Se erotti minut lapsestani, lopullisesti. Ainiaaksi. Ei annettu aikaa jäähyväisille, ei annettu aikaa sanoa mitään. Ei koskettaa, ei edes itkeä. Painajaismainen pelko oli muuttunut todeksi. Muistan niin monet kerrat, kun puhuin asiasta ennen tyttöni kuolemaa, kuinka minulle vähäteltiin pelkoani. Ei sellaista tietenkään tapahdu. Silti, sisälläni, syvällä sydämessäni tunsin pelon. Tunsin realiteetit. Koetin saada apua lapselleni, en sitä kuitenkaan saanut. Ajoissa.

Vuosia hänen poismenon jälkeen olen hakannut tiiliseinää. Tuloksetta. Tai no, olen saanut arvet nyrkkeihini. Lopulta otin tiiliseinän avukseni ja piilouduin sen taakse kaikelta, ja kaikilta. Mitä enemmän aikaa kului tuosta tuskaisesta päivästä, sitä tiukemmin katosin kaikkialta. Lopulta hävisin koko systeemistä, kauas saaristoon. Töissä käyn ja minulla on pieni kourallinen ystäviä, joihin pidän yhteyttä. Muuten olen yksin. Ulospäin en anna pienintäkään merkkiä siitä, että olen henkisesti käpertynyt erakoksi. Sometan, juttelen työpaikalla kamujen kanssa, olen olemassa. Ja kuitenkaan en ole. Olen todella mainio näyttelijä. Ulospäin kaikki ok näyttäessäni saan ympärilleni suojamuurin, kukaan ei pääse katsomaan rikkonaista sisintäni. Se tuska, jota kannan sisälläni, ei katoa. Ei ole olemassa mitään aikaa, joka parantaa haavat.

Mietin vanhempia, jotka menettävät lapsensa. Toisille käy niinkuin minulle. Lapsi revitään pois, ilman mahdollisuutta sanoa näkemiin. Sitten on vanhempia, jotka saavat mahdollisuuden hyvästeihin. Ei se helppoa ole sittenkään. Pala jää kurkkuun, loppuelämäksi heillekin. Äitinä tiedän, mitä on, kun on lapsi. Ja mitä on, kun häntä ei enää ole. Tunnen sen raastavan tunteen, kun etsii ja etsii mutta ei löydä. Kun haluaisi kaiken olevan pahaa unta mutta onkin kokoajan hereillä. Kun ruoka ei maistu, kun ei saa itseään ylös sohvalta. Kun kaikki ilo, mitä tuntee, on vain sivuseikka. Tiedän mitä on, kun huomista ei ole. Tiedän myös mitä on, kun menneisyys revitään kappaleiksi. On asioita, jotka tuovat lohtua, menneisyydessä. Lopulta kuitenkin menneisyyden ihmiset jatkavat elämäänsä. Ja jään yksin. Olisi edes joku, joka ojentaisi kätensä menneisyydestä ja kuuntelisi. Mutta kaikilla muilla elämä jatkuu. Mie elän yhä siellä jossain, ties missä vuodessa.

Pojat kasvavat ja heistä näen, että elämä jatkuu. Pelko on jäänyt minuun ikuisesti. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan, ettei tällaista tapahdu enää koskaan. Siksi pelkään 24/7. Olen koettanut olla puhumatta peloistani pojille, jotta he voivat nauttia elämästään. Olen pelkoni kanssa täysin yksin. Ja juuri näinä yön pitkinä tunteina, ja nimenomaa vapaaöinäni, makaan sängyssä itkien käpertyneenä solmuun tyynyn ja pehmolelun kanssa. Vapisen, pelkään ja tunnen niin voimakasta tuskaa, että sillä siirtäisi juuri niitä vuoria. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka hellät käsivarret kietoutuvat ympärilläni. Mieheni on herännyt viemään minut hetkeksi kauemmas peloistani.

Lapsi kuin lapsi saa minut tuntemaan voimakkaasti. Uimalassa olen saanut mahdollisuuden jutella pienten tyttöjen ja poikien kanssa. Heille tärkeistä asioista. Nuo hetket ovat minulle suuria hetkiä. Tunnen kuinka täytän tehtävääni tässä maailmassa. Olemalla korvana lapsille, joilla on asiaa. Pieniä arkisia juttuja. Ei tarvitse olla huolta tai murhetta, kunhan on asiaa, jonka haluaa kertoa. Toinen paikka, jossa näitä lapsia näen ja juttelen heidän kanssaan, on lääkärin vastaanoton odotustilat. Niin lääkäriasemilla kuin sairaalassakin, jossa valitettavasti joudun itse paljon olemaan terveyteni takia. Oikeastaan ei lopulta niin valitettavastikaan, sillä ilman näitä käytejäni siellä, jäisi lasten kanssa juttelemiset vähemmälle.

Äideille ja isille, jotka vapaaehtoisesti päästävät irti lapsestaan. Älkää päästäkö. Lapsi on persoona, joka tarvitsee ympärilleen vanhemmat, jotka rakastavat häntä. Myöhemmin hänen ei tarvitse pohtia, miksi hänet hylättiin tai miksei hän kelvannut vanhemmilleen. Nämä kaksi lausetta seuraavat lasta koko hänen elämänsä ajan. Hänelle saatetaan kertoa faktoja, miksi näin kävi. Kukaan ei kuitenkaan liimaa takaisin sitä juurta, joka hänestä on irrotettu, kun vanhemmat ovat poissa hänen elämästään. Kirjoitan nämä lauseet kokemuksesta. Itse olen elänyt yli 50 vuotta vain toisella juurella. Kuinka paljon kyyneleitä olenkaan vuodattanut, kun en ole kelvannut toiselle vanhemmistani. Kuinka monta vaikeaa tilannetta on käytännössä tullut mm. terveyteni kanssa, kun en ole pysynyt selittämään geneettistä taustaani. Kuinka paljon on jäänyt ymmärtämättä itsestäni, kun en ole saanut elää siinä ympäristössä, josta olen rakennettu.

Äidin sylissä on lapsi. Vieressä seisoo isä. Mitään tiiliseiniä ei ole. Ei ole sairauksia, ei onnettomuuksia, ei väkivaltaa. Piirrän vahvan ympyrän isän, äidin ja lapsen ympärille. He ovat turvassa. Kukaan ei muuta tuota asetelmaa. Nukahdan.

Pieni tyttö

Veljestäni tuli jonkin aikaa sitten isoisä. Hänellä on viisi lasta, joista toiseksi nuorimmaisin sai nyt vihdoin odotettua perheenlisäystä. Olimme kaikki tietysti innoissamme tapahtuneesta. Omassa sisarusparvessamme pohdimme ajanvirtaa seuraavan sukupolven ilmestyttyä nyt kuvioihin. Veljeni ja siskoni ovat minua vanhempia, joten jatkumo olikin odotettua veljeni puolelta. Äidistäni tuli sitten isomummi, veljeni tyttären tyttären myötä.

Miten hyvin pienistä asioista tuleekin jotain hyvin suurta, kaikkein suurinta, mitä vanhemmuus voi meille antaa. Kun miettii, miten pieni ihmisalku kaiken kaikkiaan on ja sitten häviävän pienestä alkiosta kehittyy äitinsä sisällä näkevä, kuuleva, tunteva ja liikkuva ihminen. Jo raskaus sinänsä on ihme. Ja sitten se jokaisen äidiksi ja isäksi tulevan huippuhetki, lapsen syntymä. Ne kaikki sitä ennakoivat oireet. Muistan kyllä vieläkin ensimmäisen lapseni odotuksen. Ja sen, miten marraskuisena sunnuntai-iltana laitoimme paperille ylös supistusten keston ja tiheyden. Mietimme, milloin on aika lähteä laitokselle. Esikoiseni syntymäsairaala oli reilun 30 kilometrin päässä, joten jouduimme hieman ennakoimaan lähtemistä sinne.

Jokainen synnytys on erilainen, samalla äidilläkin. Monilapsiset tietävät sen. Itse olen käynyt läpi synnytyksiä neljä, joista jokainen hyvinkin erilaisia keskenään. Lopulta kuitenkin lapsen tulo maailmaan on hyvin lyhyt hetki ja sen jälkeen alkaa taival uuden ihmisen kanssa, uuden ihmisen tahdissa. Tietyt asiat seuraavat jokaista lasta, ja sitten on niitä asioita, jotka nimenomaa tekevät lapsesta persoonan, omanlaisensa äidin ja isän kasvattajan. Ja juuri näinpäinhän se menee. Me vanhemmat emme suinkaan ole niitä kasvattajia, vaan lapsi kasvattaa vanhemmat uuteen rooliinsa. Lapsi on oma yksikkönsä, ilman muutoksia, me vanhemmat muututaan lapsettomasta olotilasta lapselliseen.

Pohdimme siskoni kanssa sitä, miten uuden sukupolven tulo antaa meille siihen asti nuorinta sukupolvea edustaville uuden roolin. Voimme vapauttaa itsestämme tiettyjä odotuksia uuden tulokkaan turvin. Suku jatkuu, geenit ovat siirtyneet uusille vuosikymmenille. Lapset kasvavat ja luovat suunnan omille tarpeilleen vuosien päästä. Meillä on tiennäyttäjän rooli. Olla tukena, pitää huolta, iloita, surra ja olla mukana sillä tiellä, jota lapsi kulkee. Ja myöhemmin polulla, jota hän aikuisena itselleen tamppaa.

Pienen nyytin tulo maailmaan saattaa luoda pieniä paineita vanhempiensa muihin sisaruksiin. Ehkä heilläkin on jo ajatuksissa suvun jatkaminen? Yhtä kaikki, jokainen vuorollansa. Kaikki eivät lapsia halua tai vaikka haluaisivatkin, eivät niitä saa. Heilläkin on roolinsa tässä maailmassa.

Isoisyys ja mummius on suuri saavutus. Veljeni rento asenne kaikkeen uuteen tekee hänestä omanlaisensa isoisän. Varmasti erittäin hienon isoisän. Isovanhemmuus on jotain, mitä itsekin odotan, sitten joskus tulevaisuudessa, kun sen aika on. Minulle itselleni on juuri tärkeää geenien jatkumo. Mutta koska minun elämässäni on alusta asti ollut perinteisestä malliperheestä poikkeava perhemoodi, arvostan geenien siirymisen rinnalla yhtä paljon sitä rakkautta, huolenpitoa ja hyväksymistä, mitä lasten vierellä kulkevat ei-biologiset vanhemmat antavat. Lopulta se, kenen sukusoluista lapsi on saanut alkunsa ja se, miten lapsen kanssa eletään, on se pääoma, minkä me kaikki voimme tuleville sukupolville antaa. Oli sitten itse lapsekas tai ei. Kun rakkautta lapselle antaa ihminen, joka ei ole hänessä kiinni geenein, se on sitä rakkautta, jota tämä koko universumi niin kipeästi tarvitsee.

On kuitenkin käsinkosketeltavan lämmin se ajatus, joka uuden tulokkaan luokse lentää. Tervetuloa elämään pikkuinen tyttö.