Avainsana-arkisto: projektit

Suunnitelmat

On mukavaa, jopa himottavaa tehdä suunnitelmia. Itse intoudun tästä jopa ylikuntoon asti. Uppoudun jopa tunneiksi kerrallaan suunnittelemaan kauden juoksutreenejä, koirien treenejä, valmennettavani kisakalenteria, kaikkea mahdollista, mikä liittyy liikkumiseen. Suunnittelen myös muitakin asioita mutta en läheskään sillä intohimolla, minkä liikunta saa osakseen.

Myönnän, että olen itselleni vaativa suunnitelmieni kanssa. Ja suunnitelmat ovat tehty myös hyvin pitkälle aikavälille. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta, sitä enemmän suunnitelmissa on kuitenkin joustoa mahdollisten muutosten varalle. Suunnittelevan ihmisen koetinkivi on suunnitelmien muutokset, jotka tulevat itsestä riippumattomista tapahtumista. Tässä asiassa eteenpäin vievä voimavara on periksiantamattomuus. Kyky nousta aina jaloilleen, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Sitä joko palaa entiseen suunnitelmaan tai tekee aivan uuden. Tämä riippuu siitä, mikä suunnitelman pysäyttää ja miten pitkäksi aikaa se on laitettava jäihin.

Kun tarkastelen omaa historiaani ja liikkumista, niin 29 leikkausta ovat olleet minulle ne suunnitelmien muutosaiheet, joka ovat pakottaneet läpikäymään suunnitelmat uudestaan. Eripituiset sairaslomat ja pakkolepojaksot ovat syöneet minua kymmeniä kertoja mutta aina olen jaksanut palata lähtöruutuun tai ottanut ne kolme askelta taaksepäin ja jatkanut siitä taas suunnitelman toteuttamista. Joskus olen pohtinut, ovatko leikkaukset olleet jonkinlainen välitavoite niin, ettei sitä ole kirjannut mihinkään mutta elimistö on sen oikeaksi pysäytyskeinoksi havainnut vuosikymmenten saatossa ja käyttää sitä tehostaakseen lepoa.

Suunnitelmien toteutuksen seurantaa tukee asioiden laittaminen muistiin, projektiluontoisuus ja raportointi itselleen. Vielä tärkeämpää ovat välitavoitteet. Mitä isompi tavoite on ja mitä pidempi aikaväliltään suunnitelma on, sitä tärkeämpään rooliin tulevat välitavoitteet ja mahdollisuus muokata niiden mukaan seuraavia etappeja. Hyvä esimerkki on maratonjuoksuun valmentautuminen. Kun juoksukärpänen puraisee, aloitetaan tietenkin lyhyillä matkoilla. Kun juoksemisen rytmi on säännöllistynyt ja harrastaja huomaa, että kehitystä on tapahtunut, voi tulla fiilis, että haluaa kokeilla kisaamista tai matkan pidentämistä. Yhtä kaikki, matkat ja vauhdit kehittyvät välitavoitteiden avulla lopulta 42,195 kilsan koitokseen. Eikä siihenkään tarvitse jäädä, jos on halua kokeilla lisää toimintaa mukavuusalueensa ulkopuolelta. Ultramatkoja on nykyään riittävästi harrastelijoille ympäri maan.

Kun on piiskannut itseään vuosikymmenet ja tuntuu olevan suunnittelun ammattilainen omiin tarpeisiinsa nähden, tulee välillä tunne, että voisi suunnitella suunnitelmat eritavalla, erilaisiksi. Tehdä ne niin, että joustoa onkin toiseen suuntaan. Kun nyt kirjoitan tavoitteet itselleni numeroiksi, jotka pitää saavuttaa, voisin opetella kirjoittamaan ne minimi mittaan ja niitä voisi sitten voimien ja ajan puitteissa parannella. Mitä enemmän tulee fyysisiä vaivoja, tämä tapa olisi ehdottomasti eteenpäin vievämpi kuin ehdottomuus, joka on tähän asti ollut avainsana suunnitelmissani. Epäilen suuresti nimittäin, etten 70-vuotiaana tee samanlaisia määriä kuin 20-vuotiaana tein. Tähän asti trendi liikunnassani on ollut joko määrällisesti kasvava tai lajikirjoltaan kasvava. Tähän on vielä ympätty mukaan nopeus- ja voimatavoitteita.

Olen onnellinen, kun minulla on valmennettava. Hänen kanssaan saan edelleen intoutua tekemään suunnitelmia, jotka koskevat liikuntaa. Omalla kohdallani olen selkäni takia joutunut keventämään juoksemista ja pyöräilyä eikä ole ollut enää mieltä tehdä tavoitteita näiden lajien kanssa tunnontarkasti. Muutkin lajit ovat kilsamääriltään ja etenkin nopeuden osalta, vähentyneet. Olenkin aina sanonut, ettei juokseminen koskaan katoa arjestani kokonaan. Olen siirtynyt juoksutossujen päältä pyöräileväksi kirittäjäksi, koordinoijaksi ja tukihenkilöksi. Mutta jokaisella lenkillä, jonka valmennettavani mukana kuljen, imen itseeni sitä flow-tilaa, jonka olen vuosikymmenet itseeni juoksemisesta saanut. Sitä ilman olen hyvin nahistunut porkkana. Maultaan kitkerä ja mitäänsaamaton.

Kiinni langassa

On hienoinen tuntuma siitä, että olen kiinni langassa, joka vetää minua kohti voimakkaampaa huomista. Tunne on kuitenkin hyvin hauras. Ehkä en uskalla sen antaa voimistua. Vielä. Lankakin tuntuu hyvin ohuelta. Tosin onhan hämähäkin seittikin ohut mutta vahva. Yhtälailla kun toivon ja odotan, että talvi tulee, yhtälailla malttamattomana mietin keinoa, jolla voisin auttaa itseäni kivuttomanpaan elämään.

Toiset tekevät päätöksiä rohkeasti. He tietävät, mitä haluavat ja suunnistavat määrätietoisesti unelmiaan kohti. Minulla on aloiteongelma. Liekö johtunee ADHD:stani? Unelmoin ja haaveilen mutta ratkaisevan askeleen ottaminen on vaikeaa ja vetkuttelen. Siirrän asioita huomiseen. Toisaalta suuret asiat elämässäni ovat ikäänkuin liukuneet paikoilleen, vaikka hetkissä ennen tapahtunutta on tuntunut malttamattomalta ja ahdistavalta odottaa omaa päättämättömyyttään.

Suureen tuntemattomaan hypääminen ei ole minulle tyypillistä. Tarvitsen tutut raamit. Tarpeeksi tuntemusta uudesta alustasta. Mietin usein ystäviäni ja kamujani, jotka tekevät ulkomaanmatkoja. Tässä pienentyneessä maailmassa, jossa aika on rutistettu olemattomiin, matka kaukomaille on hujaus. Ihmiset pakenevat kiirettä ja stressiä lomalle, kauas pois rutiineista ja tutuista maisemista. Etelän lämpöön. Tai kuka minnekin. Minusta ei olisi tuohon. Ensinnäkään löhöloma kuumassa auringonpaahtessa olisi minulle kärsimysten kärsimys. Tulisin hulluksi ja sinkoilisin pitkin aurinkorantaa odottaessani pääsyä takaisin viileään ja tekemisen pariin. Toiseksi minua ei saa lentokoneeseen. Minulla pitää olla maata tai merta jalkojeni alla, ei ilmaa kilometritolkulla. Kolmanneksi oleminen massaturistikohtessa aiheuttaisi minussa paniikin. Ulkomaan rannikko olisi minulle aivan liian tuntematon alue ihmisineen, kielineen ja kulttuureineen.

Olen kuin arka koiranpentu, josta totuttelemalla kärsivällisesti toistoin, saadaan itseensä luottava kaveri. Mieltymykseni saaristoasumiseen on tästä oivallinen esimerkki. Olen ollut täällä koko ikäni. Lapsuudessa tämä oli mökki, jossa kävimme perheen kanssa ja jo silloinkin asuimme kaikki lomat täällä. Minulle siis tuttu miljöö ja mikä tärkeintä, rauhallinen, vähän ihmisiä ja hiljainen luonto ympärillä. Niin ja meri. Siirtyminen vakituisesti tänne oli lopulta helppo liukuma, kun muut palaset loksahtivat kohdalleen. Suuri muutos mantereella asumisesta saariston asukiksi oli helppo. Oikeastaan mikään muu ei muuttunut kuin työmatkan pituus ja reitti.

Toistot haluan myös sisällyttää osana selän kuntoutukseen. Ja se, että saan tehdä itse jotain kivun vähentämisen eteen. Minulle on ehdotettu erilaisia lääkkeitä, joita karsastan viimeiseen asti. Olen viime päivinä etsimällä etsinyt erilaisia artikkeleja ja faktaa lääkkeettömästä kivunhoidosta. Jotain olen löytänytkin ja löydöt ovat nostaneet hymyn huulilleni. Liikunta. Tämä keino on kaikissa jutuissa ensimmäisenä. Tuo tuntuma siitä, että olen kiinnittymässä oikeaan lankaan, muuntautuu mielessäni kysymyksiksi, millainen liikunta ja kuinka rauhallisesti etenen. Kuinka kauan malttamattoman luonteeni pitää odottaa, että tuloksia alkaa syntyä? Liikunta on kuitenkin minulle tuttua ja monipuolisuuden liputtajana olen valmis tekemään vaikka mitä, jotta kipu muuttaisi kauemmas minusta. Muitakin keinoja löytyy kuin liikunta. Yksi niistä on TENS-laite, joka minulla on jo käytössä. Sitten on erilaisia ammattilaisten kanssa tehtäviä juttuja, joissa kuitenkin minulle ongelman tuottaa paikalle pääseminen. Sitten oli näitä passiivisia juttuja, kuten akupuktio, lämpö/kylmähoito ja terapiat. Nostan niskakarvojani, eivät taida olla mun juttuja.

Pohdin tuossa jonkin aikaa sitten, että jos selkäni tila vaatii, voisin kirjoitella samankaltaisen sarjan, kun aikoinaan kirjoitin olkapääleikkauksestani (Ankkuroitu). Alunperin tämä oli ajatus tehdä, jos selkäni leikataan. Aloin nyt kuitenkin miettimään, voisiko kuntoutusjaksosta olla apua kenellekään jos kirjoittaisin sen etenemisestä ja siihen liittyvistä tunteista. Koska olen erittäin aloitekyvytön, en lupaa mitään sen suhteen, että saisin aikaiseksi mitään pitkällistä sarjaa. Mutta lupaan yrittää.

Se, mikä tässä matkassa selkäni kanssa on ollut minulle tärkeää, on jakaminen. Kirjoitan mieluusti ja kerron miltä minusta tuntuu. En siksi, että kertoisin minusta itseni vuoksi vaan, että joku jossain voisi ehkä löytää sanoja, joista ponnistaa oman kivun kanssa eteenpäin. En osaa istua porukoissa ja höpistä selästäni. Osaan kirjoittaa. Elämä heittää kokemuksia meille kaikille. Minun kasvimaalleni on heitetty kitkeriä siemeniä. Pelon, menetyksen, juurettomuuden, kivun ja ahdistuksen siemeniä. Mutta ne eivät ole ainuita siemeniä. Seassa on myös ilon, rakkauden, positiivisuuden, voiman ja empatian siemeniä. Osa siemenistä on kitkeriä ja osa elämää pursuavia. Kun hennot varret nousevat maasta, molempien joukkojen yksilöitä tarvitaan. Jotta ymmärtäisi ilon merkityksen, on korjattava sadosta myös tumma suru. Kun maistaa raastavaa kipukasvia, voi toisella haukkauksella maiskutella empatiasalaattia ja ojentaa kätensä, sydämensä ja tukensa sitä tarvitseville. Olimmepa kuinka kaukana toisistamme fyysisesti, tämä kutistettu maailma pitää meidät kuitenkin lähellä toisiamme yhteisen hengittämämme ilman avulla. Ajatuksen nopeus päihittää kaiken muun liikkuvan.

Muovinen vai muoviton, osa kaksi

Kesäisen kierrätyspäätöksen jälkeen suunnittelimme muovinkeräysreissun kotisaaremme rannoilla, sillä halusimme tehdä vielä lisää vähämuovisen ympäristön eteen. Koko saaren rantojen kiertäminen olisi ollut aivan liian iso projekti, joten päätimme keskittää keräämisen läntisen Kuutsalon yhdelle rannalle.

Elokuun lopulla osui säiden suhteen sopiva keli. Pakkasimme pyörien mukaan jätesäkin ja kasan touhukasta mieltä. Matkaa Halssinsaaren rantaan on kotoamme pyöräiltävää tietä noin 3 kilometriä. Sen jälkeen pitää vielä rämpiä umpimetsässä puolisen kilometriä. Hyödynsimme metsäpätkän syömällä masumme täyteen isoja, meheviä mustikoita. Päästyämme rantaan, kohtasimme hyvin lohduttoman näyn.

Muoviroskia oli joka paikassa. Vanhoja kanistereja, muovinarua, makkarapakkausten kääreitä, mehukannuja, muovipeitteitä jne. Ranta on suhteellisen pieni hiekkaranta. Pituutta sillä on vajaa 100 metriä. Sen vastapäätä on Lehmänsaari. Rannassa ei ole asutusta eikä sitä polkuakaan sinne, joten kaikki muoviroska oli tullut sinne mereltä. Oletimme, että ainakin elintarvikkeista tullut jäte on peräisin Lehmästä. Jäimme pohtimaan, onko Lehmässä ollenkaan roskiksia siellä vieraileville venekunnille.

Muovinkeräysretkemme saalis Halssinsaaren rannasta.

Keräsimme muovijätettä 10 – 15 minuutin ajan. Sen jälkeen jätesäkkimme on ääriään myöten täynnä. Muovin lisäksi nostelimme näkemämme lasin pois hiekan seasta. Sitäkin kertyi kiitettävä määrä. Lasi oli aikojen saatossa hioutunut sileäreunaiseksi. Mietimme siinä kerätessä, kuinka kauan vanhimmat muovijätteet olivatkaan seisoneet rannalla. Öljykanisterit ja mehukannut kertoivat omaa tarinaansa. Merkki ja malli niissä oli hyvin vanhaa, joten siellä ne olisivat jatkanut tököttämistään vielä satoja vuosia käyntimme jälkeenkin.

Hioutunutta lasia Halssissa.

Jo ensimmäisessä muoviblogissa totesin, kuinka paljon pelkkää muovijätettä kotitaloudessa syntyy. Keräämme saarikodissa muovit tyhjään 15 kg koiranruokasäkkiin. Vaikka meitä on vain kaksi ja valitsemme mahdollisimman vähämuovisia pakkauksia kaupassa, tyhjennämme muovisäkkimme noin 10 päivän välein. Vastaavasti muuta jätettä syntyy yllättävän vähän. Tyhjennämme sanomalehdistä tehdyn roskiksen vain kaksi kertaa kuussa.

Kahden viikon roskat meidän taloudessa, kun muovijäte on kerätty erikseen.

Muovinkierrätys, muovittomien tai vähämuovisten elintarvikepakkausten valitseminen ja kestokassien/kestopakkausten käyttäminen on tätä päivää. Se ei ole vain luontohippien ja viherpiipertäjien juttu, vaan ihan meidän kaikkien. Haastan teidät lukijani ottamaan kopin muovittoman arjen vaihtoehtojen sisäistämiseen.

Suklaa on hyvää

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.

Syksy heittää haasteen

Joskus mietin, millainen olisi päivä ilman kipua. Viimeaikoina olen huomannut ajattelevani tätä hyvinkin paljon. En oikeastaan muista enää, millaista se on. Kivuttomuus. Ja nimenomaa kivuttomuus luonnollisesti, ilman sitä alleen hukuttavaa lääkitystä.

Lääkkeiden kanssa olen kohdannut hieman huvittavankin piirteen. Kun työt on tehty, olen ajanut merellä ja päässyt kotiin, olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen, jotta pystyn nukkumaan. Kipulääkkeitä vuosia syöneenä, sietokyky niille on kasvanut, joten määrääkin olen joutunut kasvattamaan, jotta ne tehoaisivat. Lääkkeet kuitenkin hieman väsyttävät, joten pääsen vihdoin uneen, kivun jäytäessä hieman lievempänä. Sitten nukun ja herään kipuun. Sillä jokaisella kipulääkkeellä on aika, jonka sisällä kivuttomuus ilmenee. Mie siis nukun sen ajan, kun selkä on kivuton. Nukahtaessani tunnen kipua ja herätessäni tunnen kipua. Mieleen nousee pakostikin kysymys, onko tässä mitään järkeä? Ei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Minulla on kaksi vaihtoehtoa tällä hetkellä. Olla kivuissa tai olla lääkkeissä.

Haluaisin siis kokea kivuttomuutta ja mieluusti niin, että olen hereillä ja oikesti pystyisin nauttimaan kivuttomasta arjesta. Kohdallani on käyty läpi melkoinen repertuaari lääkkeitä, huonolla menestyksellä. Sähköhoito tens-laitteella on purrut kipuun mutta hyvin lyhytaikaisesti ja kovaan kipuun sekään ei helpota. Sähköhoito on paikallista hermojen puuduttamista, sen kanssa ei siis voi esimerkiksi urheilla, olla töissä ja johtojen takia liikkuminen muutenkaan ei toimi. Lääkehoidon lisäksi olen käynyt fyssareilla ja saanut tukuttain jumppaliikkeitä kivunhoitoon. Ne kokeilut ovat tyssänneet kroppani muihin vaivoihin. En siis ole kyennyt tekemään liikkeitä pitkään. Minua on myös autettu leikkaamalla, ja tämä on ollut pitkällä juoksulla parasta apua kipuun. Siinäkin sitten tulee vastaan hemofiliani, joka tekee tietyistä leikkauksista liian riskialttiita. Ihan helposti en siis anna itseäni leikellä, sillä olen ollut leikkauspöydillä mielestäni jo aivan tarpeeksi. Kaikkein paras kivunlievitys on henkinen vahvuus. Tässä on keinoja mutta yhtä hyvin siinä on ongelmia.

Sisälläni on herännyt erilaisia vaihtoehtoja. Niistä pääsen onnekseni juttelemaan sairaalaan kuntoutuspolille. Siellä aloitetaan kohdallani tutkimuksia ja koetetaan etsiä järkevin kivun hoito sekä mahdollisesti keinoja helpottaa arkeani. Koen, että kivun sietäminen kohdallani on päätepisteessä. Kyse ei siis ole suinkaan siitä, jaksanko töissä. Tunnen, että töissä ollessani olen voimakkaimmillani. Kyse on siitä, että löydän tasapainon liikunnan ja levon suhteen, kivun hallinnassa. Töihin on mentävä, oli kipu päällä tai ei. Töissä liike helpottaa hetkellisesti kipuun. Ongelma on siinä, ettei liike saisi pysähtyä. Töissä on pakko välillä ajaa autoa ja seisoa odottamassa hissiä. Lihakset ovat pääroolissa kivun lieventämisessä. Ympäröiviä lihaksia täytyy saada vahvemmiksi, jotta ne tukevat selkää. Ja aika tähän on kortilla.

Olen tehnyt paljon muutoksia liikkumiseeni. Olen pätkinyt matkoja, lisännyt lepoa, laajentanut lajikirjoa, muokannut askellustani, päivittänyt juoksutossujani, koettanut olla hellävaraisempi ja mikä tärkeintä, olen koettanut pysyä kohtuudessa. Olen koettanut olla ylittämättä kipua. Vaikeaa kylläkin. Olen pitänyt itseäni koekaniinina ja testannut erilaisia tapoja. Näissä kokeiluissa tahtia lyö kipu. Liikkumiseni on aina ollut runsasta, kuluttavaakin. Haluan haastaa itseäni jatkuvasti. Tavoitella rajojani. Kuitenkaan en halua, että rajana on kipu. Tällä hetkellä se tuppaa sitä vahvasti olemaan. Kun tällaisia muutoksia tekee, tulee väistämättä eteen aika, ja se kipu. Olisi tärkeää saada aikaa itselle ja tälle muutokselle. Aikaa kohdata kipu ja muotoilla sen mahtia uudelleen. Tämä ei onnistu lyhyillä pyrähdyksillä. Tarvitaan pidempi projekti, jossa on kannattelevia taustatekijöitä mukana. Kipu on kohdallani niin kokonaisvaltaista, ettei se vaikuta enää vain minuun. Se vaikuttaa koko perheeseen, töihin, antamaani panokseen yhteiskunnalle. Kaikkeen.

Kun ihminen on niin kokonaisuus. Tätä harvassa sairaudessa tai vaivassa otetaan huomioon. Hoidetaan yhtä ongelmaa, joka lopulta kasaantuu muualle elimistöön ja mieleen. Itse olen hyvä esimerkki tästä. Ei ole vain selkäongelmaa. Ongelmia on yhden sijasta kymmenen. Koen vahvasti ajankäytön priorisoimisen tarvetta kohdallani. Olen siinä ekspertti ja tykkään tehdä suunnitelmia ja haasteita, joita sitten alan tavoitella. Pitää vaan saada apuja tälle projektille. Tietoa ammattilaisilta, etten härkäpäissäni vedä vaihteeksi överiksi. Ja sitten sitä aikaa kohdata kipu, kohdata haaste ja kasata uudesta toimiva arki. Myös taloudellinen turva on saatava. Syksy on siis uuden haasteen kohtaamisen aikaa. Toivon, että kokonaisuus saa siivet alleen ja vihdoin, vuosikymmenien kestänyt kipu, siirtyisi historiaan. Saisin nauttia arjesta kivutta.

Selän takaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.

Alkutalven projekti

Kuinka välillä kaipaankaan kesää. En tosin kaipaa helteitä enkä itikoita, ampiaisia tahi punkkeja vaan kaipaan merta, joka lainehtii vapaana ja kimaltelee aamuvarhaisen auringon säteistä. Kaipaan sitä tunnetta, kun Marun täkki on lämmin ja katselen kajuutasta merta ajaen ulapalla.

Koko elämäni tässä neljän vuodenajan maassa asuneena, olen tottunut nauttimaan kuitenkin kaikista vuodenajoista. Eniten rakastan syksyä. Kun päivät pimenevät ja myrskyt myllertävät merellä, ne saavat meren kohisemaan ja puut ravistamaan lehtiään ympäriinsä. Merellä ajaessa tuntee voiman, joka on suurempi kuin yksikään ihmisen rakentama alus. Kun lopulta pääsee tyveneen ja kiinnittyy omaan laituriin, tuntee suunnatonta mielihyvää siitä, että on olemassa. Sateen piiskatessa peltikatolle, nautin sen äänistä ja usein nukahdan tuohon ropinaan. Viime kesän pitkän hellejakson jälkeen sateiden rummutus toi elämän monille luonnoneläville. Syksy on myös oivallinen keino käpertyä lähemmäs, ottaa koira kainaloon ja nauttia siitä, ettei tee mitään.

Joka syksy toistuu kohdallani myös toisenlainen perinne, jonka tiimoille halusin tänä syksynä rakentaa pienen projektin. Koska työni on fyysisesti raskasta ja elämäntapani on vapaa-ajallakin kovin liikunnallinen, suurempia paino-ongelmia minulla ei ole. Jostain kumman syystä kuitenkin talveksi kertyy aina 5-6 kiloa ylimääräistä painoa. Painonnousu on siis melko olematonta mutta aloin pohtia syitä tuohon ilmiöön.

Päivien pimeneminen ei vähennä ratkaisevasti liikuntaani. Syitä pitää siis alkaa etsimään syömisistä. Minulla on erikoinen ja poikkeava tyyli syödä. En pidä lämmitetystä ja kypsennetystä ravinnosta. Vielä tarkemmin sanottuna, en syö varsinaista lämmintä ruokaa kovinkaan montaa kertaa vuodessa. Pääasiallisesti ravinto koostuu minulla ruisleivästä lisukkeineen (juusto ja leikkele). Rasvaa en käytä leivällä ollenkaan. Leivät saavat silmienkin iloksi päälleen kyllä paprikaa, kesäkurpitsaa, persiljaa, kurkkua tai pinaattia. Päivisin menee myös maustamatonta jogurttia pienen hillonokareen kera sekä paljon hedelmiä ja kasviksia raakana ja lämmittämättä. Pääaterialla syön lihaa, raakana ja täysin ilman mausteita. Yleensä kokolihaa tai suikaletta. Pähkinät ovat ruokalistalla myös päivittäin. Nestepuolella kuluu pääasiassa vihreää tai valkoista teetä, ilman maitoa ja sokeria. Vettä juon janoon ja töiden jälkeen kivennäisillä höystettyä sellaista. Onhan minulla pahekin ja se on tumma suklaa. Maitoallergisena suklaan syöminen rajoittuu kuitenkin maidottomaan suklaaseen kerran kaksi viikossa. Tietenkin on aikoja, jolloin syön uhallakin tavallista suklaata mutta sen jälkeen sitten kulutankin loppupäivän hotelli helpotuksessa ja paino on lähinnä miinuuksella seuraavana aamuna.

Kesäinen jogurtti 🙂

Jokin kuitenkin lisääntyy syksyn ja talven vaihteessa ja päätin ottaa asiasta selvää, mikä se on. Seurasin pari viikkoa loka-marraskuun vaihteessa syömisiäni todella tarkkaan. Laitoin ylös jokaisen suupalan grammalleen. Kun seurantajakso oli ohi, laskin kalorit ja mietin, mikä poikkeaa tavallisesta ruokailustani, jota syömällä paino pysyy 8-9 kuukautta kokoajan samana. Löysin muutaman syyllisen. Ensimmäinen oli ruuan määrä. Se suuree talvea kohti. Pohdin syitä tähän ja päättelin pimeyden olevan pääsyynä ruokapöydässä pidempään viihtymiselle. Toisena suklaan ja pähkinöiden määrä oli poikkeavan suuri. Jälleen mietin syitä ja ehkäpä haen jonkinlaista nautintoa niistäkin lisää. Kolmas syypää oli mielenkiintoisin. Juon teen lisäksi cappuccinoa, johon lisään kaurajuomaa. Kahviseos itsessään on kaloripitoista ja kun kauramaitokin oli tuhdeimmasta päästä, alkoi selkeytymään, mistä kilot alkavat muodostumaan.

Seuraava askel olikin sitten laatia kuuden viikon projekti ja katsoa, lähteekö paino tippumaan. Tarkoitus oli siis muuttaa ruokailutavat takaisin kesäisiin määriin ja pudottaa raskaimmat kaloripommit kevyempiin versioihin sekä vähentää suklaan ja pähkinöiden määrää per viikko. Myös kahvin osuutta päivässä tiputin reilusti. Koska en siedä minkäänlaisia paastoja ja tarvitsen ravintoa riittävästi jo fyysisen työni takia, tein maltillisen ratkaisun kalorimäärien suhteen. Kahden viikon seurantajakson aikana söin ka 2700 kcal/päivä. Normaali kulutukseni liikkuu 2300-2500 kalorin tietämillä. Pohdin ajatuksella tulevaa kuuden viikon projektin laatimista ja lopulta päädyin 2000 kalorin päivittäiseen saantiin. Tämä siksi, että olkapääni kipuilun takia oli oletettavaa, että joudun jäämään sairaslomalle. Näin sitten kävikin reilun kahden viikon jälkeen projektini aloittamisesta, jolloin työn vaatimat lisäkalorit olivat poissa päivittäisestä kulutuksestani.

Ruisleipää leikkeleellä, kesäkurpitsasiivuilla ja pinaatinlehdillä.

Kuinka projekti sitten eteni ja mitä saavutin? Tätä kirjoittaessa on enää reilu viikko projektia jäljellä. Jouluaattona projekti päättyy ja silloin pääsen tutkimaan kunnolla tuloksia. Syömisiä olen seurannut päivittäin pitämällä huolta, etten ylitä 2000 kaloria. Tämä on onnistunut joka ikinen päivä. Mistään en ole jäänyt paitsi. Jos on tehnyt mieli suklaata ja pähkinöitä, olen niitä syönyt. Kahvin määrä on pudonnut huomattavasti ja kaurajuoma sen seassa on kevyempää versiota. Teetä on sen sijaan mennyt paljon. Varsinaisessa ruokailussa olen päätynyt tiettyyn gramma tai kappalemäärään, jolloin kalorit on helppo pitää siinä, missä olen niiden päättänytkin pysyvän. Leipää olen syönyt hieman vähemmän, lihasta en ole tinkinyt yhtään. Hedelmiä, kasviksia ja jogurttia menee sama määrä kuin ennenkin. Paino on pudonnut tasaisesti kilo viikossa.

Entä sitten, kun projekti on ohi? Joulun pyhät ja välipäivät syön kyllä hyvin ja nautin joulun antimista. Projektin tärkein tarkoitus on se, että opin ilman laskemisia ja jatkuvaa tarkkailua määrät, mitä syödä, jottei talvisin paino enää nousisi. Painon jojoilu ei ole kenenkään elimistölle hyväksi. Eniten minua kyllä risoo talvisin se, että vaatteet kiristävät. Koska olen suhteellisen lyhyt ihminen, 5-6 kilon painonnousu vaikuttaa jo vaatteissa. Koskaan minulla ei kyllä ole ollut ongelmia siinä, etteikö paino putoaisi normaalilukemiin keväisin. Mutta koska rakastan projekteja ja itseni testaamista, sainpahan taas yhden syyn tutkailla asioita täikamman kanssa.

Projekteja

Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.

Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.

Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.

ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.

Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.

Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.