Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.
Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.
Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.
ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.
Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.
Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.