Avainsana-arkisto: koirat

Pennun tuoksua

Vastaa

Pitkään on taas mennyt, että oon kirjoitellut tänne. Kaikenlaista on tapahtunut, ehkä myöhemmin palaan niihin. Tällä hetkellä kuitenkin päiviä ihastuttaa ja hieman myös tekee olon väsyneeksi kahdeksanviikkoinen bordercollienpentu Neela.

Neela on koiramaailmassani pitkän odotuksen täyttymys. Mulla on ollut 90- ja 2000-luvun ekalla kymmenyksellä kaksi bordercolliemixiä, Sissi ja Ami, joiden kanssa tuli puuhailtua kaikenlaista. Heistä nuoremman kanssa tuli myös paimennettua lampaita, lehmiä ja kalkkunoita. Heidän molempien uskollisuus ja kiintymys jätti minuun pysyvän kaipuun bordercollieen. Ensimmäinen mixini oli puoliksi borderi ja puoliksi saksanpaimenkoira. Astutin Sissin sitten puhtaalla paimenlinjaisella bordercolliella. Pentuja syntyi kahdeksan, joista Ami jäi itselleni. Ami oli kuin ajatus. Pienikokoinen, sitkeä ja nopea. Kun aika jätti heidät, meni liki 15 vuotta, kunnes kohdalle osui pentue, josta Neela meille tuli. Nyt on pieni, vilkas, nopeaoppivainen ja kiltti bordercollietyttö kasvamassa laumassamme.

Tällä hetkellä laumamme on kuusikoirainen. Kaksi 10-vuotiasta huskysisarusta asustaa enää ulkotarhoissa. Salama ja Usva. Niin monta luopumista on tässä ollut viime vuodet, kun valjakkoni harveni yksi toisensa jälkeen. Sisäkoirina asustaa Laikku-husky 5v, Minni, sileäkarvainen collie 4v, Biegga, myös sileäkarvainen collie reilu 1,5 vuotta sekä Neela. Koirien kanssa tulee touhuttua päivittäin ja tietysti lenkkejä tehdään ahkerasti. Biegga on käynyt noseworkin alkeis- ja jatkokurssin ja jatkaa edelleen hajumaailmassa. Minnin kanssa on suunnittelilla rallytokoa. Minnillä vaan krooninen takaselänjumitus rajoittaa vahvasti harrastamista. Hän käy säännöllisesti osteopatiassa, vesijuoksumatolla ja uimassa hallilla.

Neelan kanssa katsellaan ajan kanssa, mikä hänelle olisi sopivin laji. Colliet ylipäätään ovat monipuolisia harrastuskoiria. Meille koirat ovat kuitenkin ensisijaisesti perheenjäseniä. Harrastaminen tulee siinä mukavasti lisänä arjen touhuihin. Ja jos mahdollista, niin miksei kisoissakin voi käydä. Täällä saaressa asuminen kyllä rajoittaa melkoisesti säännöllisiä koiratreenejä tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa. Siksi suosinkin koirilleni lyhyitä kursseja ja omatoimista puuhaa lajissa kuin lajissa. Sitoutuminen moneksi kuukaudeksi ei onnistu merikelien ja talvisin yhteysalusvuorojen vähäisyyden takia. Lajeista kiinnostavimmat ovat pk-puolen jälki (sopii sekä Bieggalle että Neelalle), paimennus (sopii kaikille collieille), koirajumpat (Minnille etenkin) ja hoopers (Minni on tätä harrastanutkin, sopii itseasiassa kaikille sisäkoirillemme) sekä agility (etenkin Neela, miksei Bieggakin). Ja nosework on myös laji, josta kaikki varmasti tykkäävät (Biegga nyt etenkin).

Tällaisia lomakuulumisia saaristosta, koiralauman keskeltä. Voisihan sitä yrittää aktivoitua täällä. Olen kyllä tosi huono säännöllisesti kirjoitelemaan kuulumisia. Yritetään!

Pentuhulinaa

Vastaa

Kuluva kesä on mennyt melkoisessa hulinassa. 7.6.2024 ajelimme Tervakoskelle hakemaan laumaan uuden jäsenen, sileäkarvaisen collienpennun Bieggan. Biegga on siis samasta kennelistä kuin Minni. Mitä sitä hyväksi havaitsemaansa vaihtamaan 🙂 Mukaan tuli myös sovitusti Bieggan veli Tojje. Tojje matkustaa 15 viikkoisena kotiinsa Ruotsiin ja on meillä siis sommarpojke sen aikaa.

Pennut ovat vilkkaita mutta kilttejä. Laumaan ne sopetuivat välittömästi, olivathan ne jo kasvattajan luona tottuneet isoon laumaan. Minni on ottanut luontevasti pennut suojelukseensa. Ensimmäisinä viikkoina Minni huolehti niiden pysymisestä tiiviisti lähelläni. Mitä enemmän pennut ovat laajentaneet reviiriään suurella metsätontillamme, sitä enemmän olen kiitollinen Minnille sen avusta pentujen kanssa. Päivittäin olemme jatkuvasti ulkona leikkien, tutustuen uusiin polkuihin ja harjoittelemalla myös hihnalenkkejä. Mantereen puolella käymme ainakin kahdesti viikossa. Autoja, pyöriä, vieraita koiria, hälinää. Pennut ovat myös tutustuneet treenihalliin, Minnin juoksumatto- ja osteopatiatiloihin samalla, kun Minniä on niistä käsitelty. Meressä ollaan käyty lutraamassa ja etenkin Biegga on kahlannut jo melko syvälle. Luonnollisesti myös veneily on tullut niille tutuksi. Molemmat pennut ovat hyviä matkustajia sekä veneessä että autossa. Uni maistuu koko matkan ajan.

Ruokahalut ovat molemmilla hyvät. Muutama päivä kotiutumisen jälkeen pennut oppivat jo odottamaan ja luvan kanssa aloittavat syömisen. Tärkeää luoksetuloa tiivistämme ja vaikeutamme tilanteiden mukaan kokoajan. Sekin alkaa hienosti sujumaan. Katsekontakti sujuu jo upeasti molemmilta, seuraava askel siinä onkin aloittaa koirien ja ihmisten kohtaaminen ja niistä ohimeneminen.

Mielenkiintoista tästä projektista tekee se, että Tojjelle kaikki käskyt opetetaan tietenkin ruotsiksi. Tulee melkoista kielikylpyä itsellenikin. Olen päivittäin yhteydessä Tojjen omistajaan Ruotsiin, joten hän pääsee kuvin ja videoin seuraamaan pentunsa kehitystä. Seuraava etappi on rokotukset. Ruotsin tuontimääräykset koiranpennulle vaativat, että pentu on ennen Ruotsiin tuloa rokotettu rabiesta vastaan sekä sen jälkeen varoaika kolme viikkoa on kulunut ennen maahan tuloa.

Kolmisen viikkoa vielä siis edessä tätä hyvin paljon vaativaa mutta samalla myös antavaa kesää. Sen jälkeen alkaa arki normalisoitua lauman suhteen, kun on enää yksi pentu talossa. Tiedän jo nyt, että Tojjea tulee ikävä mutta tiedän myös sen, että se menee hyvään kotiin, jossa sille tarjotaan paljon virikkeitä ja tekemistä.

Tammikuinen meri

Vastaa

Viimeisimmästä bloggauksesta on kulunut useampi kuukausi. Olen todennut itselleni, että minusta ei ainakaan tule oikeasti bloggaajaa. En vain kykene säännöllisyyteen sen suhteen. Etupäässä tämä blogi onkin kanava itselleni purkaa ajatuksia eikä niinkään paikka, mihin tuotan tekstiä säännöllisesti jostain tietystä aiheesta. Blogeilla on normaalisti joku nimi ja johtoajatus. Meidän blogilla sitä ei ole.

Mennyt syksy ja alkutalvi on ollut uupumuksesta toipumista. Paljon on tapahtunut ympärillämme mutta omassa pienessä elinympäristössämme ei ole tapahtunut mitään poikkeavaa. Keskitalvi ja ikkunasta näkyy märän oloisia, valkoisia hankia. Perin tyypillinen talvimaisema. Tammikuisen lumimyrskyn kasvattamat hanget ovat yhä voimissaan, vaikka vettä on vihmonut viimepäivät plussakelien pitäessä pintansa. Uskon, että pakkanen vielä tulee takaisin. Jos ei ihan paukkuen, niin tulee kuitenkin.

Marulla oli poikkeusellisen pitkä kausi. Sehän laskettiin viime keväänä jo maaliskuun lopulla mereen ja nosto tapahtui vasta tämän vuoden puolella tammikuun 3. Vaikka olen ollut merellä koko ikäni, en ole koskaan ajanut omaa venettä tammikuussa. Päivä oli pilvinen. Saariston rannoilla oli hentoinen valkoinen vaippa ja tuuli puhalteli lounaasta verkkaisesti. Katselin ajaessani ulappaa ja pikku saaria, jotka tähänastisen elämäni aikana ovat aina olleet paksun jään peitossa tammikuun kolmantena päivänä. Tuntui utopistiselta ohjata omaa venettä vapaana liplattavassa meressä, keskitalvella. Marun keulatäkillä ollut lumi muistutti minua koko matkan, että teen jotain hyvin poikkeuksellista.

Tammikuinen meri. Matkalla Marun nostoon talviunille 3.1.2021.

Maru veneiden talvisäilytyskentällä Kuusisessa odottamassa kevättä.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla. Onneksi en pitkällä sellaisella. Sormeni taittui töissä ja etusormen nivelkapseli sai siipeensä. Urakoin vielä liki kaksi viikkoa työmaalla kipeällä ja turvonneella kädellä, kunnes kovat säryt estivät minua nukkumasta ja oli pakko mennä näytille lääkäriin. Sormi kuvattiin. Onnekseni ei murtumia ollut. Sairasloman myötä olen ollut tiiviisti kotona ja nauttinut talvisista keleistä koirien kanssa lenkkeillen. Olen saanut voimia siitä, kun iltaisin, hämärän laskiessa metsän ylle, ei ole tarvinnut lähteä tarpomaan yhteysaluslaiturille. Töihin sinänsä on ikävä ja tykkään ehdottomasti olla töissä. Kuitenkin siirtyminen mantereelle on minulle aina stressin paikka. Kaupungissa on ääniä, ihmisiä, sykettä, joka saa minut levottomaksi. Sitten yöllä, kun lähdemme töihin, kaupunki on hiljentynyt ja meteliahdistus laskee minussa. Aamulla on taas kova kiire pois mantereelta, kotiin ja hiljaisuuteen.

Koirat ovat nauttineet pitkistä, talvisista lenkeistä. Niiden säännöllinen lenkittäminen on minun lempipuuhaa. Koiria on kerralla mukana 1-3. Teen päivittäin 2-3 lenkkiä, joten koko lauma on aina lenkitetty kahdessa päivässä. Lenkit ovat kävelyä, juoksua ja niiden sekoitusta. Välillä koirat ovat valjaissa, välillä vapaana. Lenkkikaverit vaihtuvat päivittäin. Nyt mahtavana lumitalvena huskyt ovat päässeet myös töihin. Pulkanvetoa pienehköllä kuormalla ja näen kuinka koirien into ja ilo ovat kukkeimmillaan. Myös pikku Laikku on päässyt harjoittelemaan pulkan vetoa, turvallisten ja rauhallisten aikuisten kanssa. Kun olemme mantereella iltaisin, Laikun lisäksi mukana on usein toinenkin koira. Olemme lenkkeilleet kaupungin metsäalueilla ja näin koirat saavat virikkeitä uudenlaisten maastojen ja hajujen muodossa. Kaikki lauman koirat eivät sovellu olemaan kerrostalokämpässämme, joten niille keksin sitten saariston puolella erilaisia virikkeitä.

Talven riemuja tammikuisella metsälenkillä: Kero, Laikku ja takana Kiiki.

Ylimääräinen lepo on myös vaikuttanut henkisesti voimaannuttavasti. Olen jo pitkään, vuosia, miettinyt itseni pysäyttämistä työelämästä muutamaksi kuukaudeksi. Vielä ei ole tullut eteen sellaista mahdollisuutta. Tämä lyhyt sairasloma kasvattaa kuitenkin ajatuksia toteuttaa tuo tauotus. Syynä tähän tarpeeseen on sisälläni asuva suru. Tunnollinen ihminen on siitä kummajainen, että hän kuvittelee jaksavansa tehdä kaiken ilman lepoa. Enkä tarkoita tässä nyt nukkumista vaan henkistä lepoa. Välillä tunnen, kuinka loppu olen mutta en ole saanut voimia kuitenkaan ottaa tätä työterveydessä puheeksi. Nyt kun olen pakosti pois töistä sairasloman muodossa, on sisälläni virinnyt toivo, että uskallan mennä lääkärin luo keskustelemaan muutaman kuukauden mittaisesta henkisestä levosta. Menettämisen tuska kun ei helpota piilottamalla sitä työnteon ja arjen kiireiden helmoihin. Surulle pitää antaa aikaa ja sitä en ole tehnyt. Itsensä kanssa oleminen paikassa, jossa ei ole kuin oma perhe, on parasta tehohoitoa tuskan uuvuttamalle mielelle. Näin ainakin minun kohdalla.

Kireän pakkaspäivän kauneutta Kotkan edustalla. Olemme matkalla kotiin Otavan kyydillä.

Toivon kunnon talven jatkuvan maaliskuun loppuun asti. Hiihtämässä on ollut hienoa käydä, vaikka nyt se on hetken tauolla tuon sormivammani takia. Talven lumien alkaessa sulaa herää kyltymätön halu saada Maru laineille ja päästä sen kanssa merelle. Kevät tulee aikanaan ja kesän myötä uskon, että koko ihmiskunta pääsee palamaan normaalimpaan elämään. Sitä ennen tämä pieni ihminen tallustaa saariston lempeässä suojassa, talvipäivistä nauttien.

Ensimmäinen lomapäivä

Vastaa

Laikku, pian kolme ja puolikuinen siperianhuskyneito, tuli vahvistamaan laumaamme heinäkuun loppupuolella. Hänen kotiutumisensa jälkeen on arki ollut melkoista hulinaa. Ei pelkästään pennun takia vaan työelämässä sattui juuri samaan aikaan jakso, joka oli melkoisen uuvuttava, vaikkakin antava. Näiden kahden asian takia en ole ehtinyt enkä jaksanut paneutua bloggaamiseen. Olemme molemmat tehneet samat urakat, joten myöskään mieheni ei ole liiemmilti paneutunut kotisivujen muokkaamiseen.

Kotona on ollut selkeästi havaittavissa tekemättömiä hommia. Onneksi ei ole kenellekään tilivelvollinen vaan olemme katselleet röykkiöitä yhdessä todeten, että ne eivät vaan liiku mihinkään. Kun vetää itsensä väsyksiin töissä, ei lopulta jaksa paneutua edes itsensä huoltamiseen. Syömiset ovat olleet mitä sattuu, samoin vapaa-ajan liikkumiset. Teimme töissä tuon edellisessä blogissani kertoman 30 yön urakan, jonka keskellä oli yksi vapaayö. Fyysisesti homma ei rasittanut, nukkuttuakin saimme mutta henkisesti kokoajan työpaikalla oleminen alkoi käydä jaksamisen päälle. Ja kun on uupunut, ei sitten todellakaan jaksa mitään muutakuin pakolliset arjen hommat. Onneksi alkoi loma. Nyt voi pikkuhiljaa, edelleenkään ilman painetta, purkaa niitä tekemisiä, jotka ovat viikkoja odottaneet työstämistä.

Eilen tänne kotiin päästyämme tunsin, kuinka vihdoin henkinen taakka helpotti. Helpotuksen myötä piti sitten hieman ravistella itseään ja tehdä pikainventaario omasta tilasta. Sehän oli surkea. Jo viimeisen työyön aikana suunnittelin, miten lähden purkamaan fyysistä ja henkistä sekasotkua. Yksi avainsana oli liikunta. Liikkuminen on aina ollut mun juttu, ja sitä se oli nytkin. Kun tuohon suunnitteluun lisäsi vielä kivunkin ja sen tarvitseman levon, alkoi päässä hahmottumaan The Real Big Suunnitelma. Levon ja liikkumisen tasapaino tarvitsi vielä tueksi syömisen järkevyyden, joka oli todella repsahtanut tasolle ota-kiinni-mitä-saat. Minulle suunnitelman saattaminen ajatuksiin on puoli voittoa koko prosessista. Lomapäiviä on 20. Noihin päiviin osuu neljä pakollista mantreella käyntiä. Merelläolo osaltaan helpottaa oloa ja tuo lomaan lisävoimaa. Mantereella muutoin en kyllä halua olla yhtään pidempään kuin käynnit vaativat. Kauppareissut hoitaa onneksi mieheni.

Suunnitelmaan palatakseni ja sen sisältöön. Lisään asteittain joka päivään tukun lihaskuntoliikkeitä, nousujohteisesti. Ensimmäisenä päivänä yksi kutakin ja muutamassa liikkeessä 5 sekuntia kutakin. Joka päivä lisään määrää. Varsinaiseen lenkkeilyyn panostan kaksiosaisesti. Laikku alkaa olla lenkki-ikäinen pikkuhiljaa. Laikun lenkitykset aina jonkun aikuisen kanssa lisäävät pennun kotiutumista laumaan. Tähän asti ovat vain Wilma, Mörkki ja Nappi olleet vapaasti Laikun kanssa. Luottokolmikko. Urosten kanssa joudun odottamaan vielä kahden neidon juoksujen päättymistä. Hormoonimyrskyssä pentuun tutustuminen on aivan yhtätyhjän kanssa. Muut nartut, Kiiki, Pilkku ja Usva, saavat lenkeillä paremmin tutustua pikkuneitoon. Tänään kävin kävelemässä Laikun ja Wilman kanssa kolmen kilsan metsätemmellyksen. Pidettiin muutama sammalmättäällä vietetty lepohetki ja lenkin lopussa Wilma kävi uimassa, pennun seuratessa touhua rannasta. Nyt pentu nukkuu tyytyväisenä.

Toinen osio on aikuisten koirien lenkitysten aloittaminen. Aloittaminen siksi, että kuumat kelit ovat verottaneet niiden liikkumista melkoisesti ja lopulta maratontyöpätkä söi viimeisetkin kunnon lenkitykset olemattomiin. Koirasta tai koiraparista riippuen, lenkkiin lisätään asteittain myös juoksua. Jos kuumat kelit vielä palaavat, teen pitkät lenkit mieheni kanssa kaksin, ilman koiria. Lenkkien pituudet vaihtelevat 4-12 kilometriin. Syömisten suhteen resepti on aika yksinkertainen. Kasviksia lisää jokaiseen ateriaan päivässä ja suklaa pois. Painoa on tullut viitisen kiloa ylimääräistä, joten sekin karkoitetaan töihin paluuseen mennessä.

Ensimmäinen lomapäivä on vasta aluillaan mutta olen jo tehnyt toisen lenkeistä ja kaikki lihaskuntoliikkeet. Vuorossa on seuraavaksi parsakaalilla, nauriilla ja tomaateilla höystetty ruoka. Sitä ennen jatkuvaa yötyötä tekevä käy nukkumaan. Edessä on virkistävät yöunet, kellohan on sopivasti yhdeksän aamulla eli normi nukkumaanmenoaikani.