Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.
Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.
Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?
Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.
Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.
Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan. Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.
Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.
Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.
Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.
Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.
Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.
Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.