Piikkipusikon läpi

Mikä on kehityksen jarru? Tarkastelen sitä nyt lähemmin yksilötasolla. Voin heittää ainoastaan itseni esimerkiksi, muiden puolesta on huono sanoa mitään. Kaikilla ihmisillä ei suinkaan samat asiat estä kehittymistä. Tunnen kovin usein, etten kehity haluamissani asioissa. Poljen paikoillaan. Usein, liiankin usein vaihdan vaihdetta liian nopeasti, todeten törmääväni mahdottomuuteen. On varmaan useita pikkutekijöitä, jotka rakentavat tämän mahdottomuuden linnan minun ja kehittymiseni väliin. Eihän mikään kokonaisuus ole tehty vain parista osasta. Kuitenkin on kaksi suurempaa ilmiötä, jotka vaikuttavat omaan polskutteluuni kehittymättömyyden pintavesissä.

Henkisellä puolella ongelmani ovat nautintojen sallimattomuus. Ne ovat siis visusti kiellettyjä ja ainut tapa edetä on juosta piikkipuskan läpi. Mitä enemmän piiskaan itseäni eteenpäin, sitä varmemmin valitsen mahdollisimman leveän ja piikikkäistä piikikkäimmän pusikon, jonka läpi ängen. Mitä enemmän haastetta, sen tyytyväisempi olen. Mutta lopulta vuodan niin paljon verta kymmenistä pienistä haavoista, että joudun pysähtymään ja sitomaan itseäni. Tai jopa sidotuttamaan. Kun koen helpotusta saadessani haavani umpeen, tunnen yhtäaikaisesti vihaa. Kohtaan hetken, jolloin sallin itselleni nautinnon, joka taas sotii periaatteitani vastaan ja kierros alkaa alusta. Jos jatkuvasti kiertää ympyrää, palaten aina jossain vaiheessa alkuun, ei kehity.

Elämän labyrintti ei onneksi ole pelkkä ympyrä, vaikka silloin tällöin tuntuu, ettei tavoitetta saavuta millään. Kun sitkeästi jatkaa eteenpäin, kehittyy ja löytää uuden väylän.

Toinen, vielä suurempi möykky kehittymiseni edessä on keskittymiskyvyn puute tai sen lyhyys. Tämä on hyvin tuttu seuralainen. Kehityksen eksponentiaalisella radalla se on kuitenkin tasakattoinen este viivan liki kohtisuoralle kohoamiselle. Jos vielä piikipuskien koko ja niiden läpi menemisen vauhti on hallittavissani, keskittymiskyvyn ailahtelevuus ei ole. Vaikka kuinka istuisin nenä kiinni kirjassa, tuntikausia, mitään ei kulje sivuilta sisääni. Missään kohti eivät kirjojen lauseet muutu aivoissani kehittymisen siemeniksi. Tämä on asia, joka todella kaihertaa minua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisempi olen. Tajuan, mitä kaikkea tietoa ilman olen elämäni aikana jäänyt. Kehittymistä ei ole siis tapahtunut opiskelemallakaan.

Kehittymisen kalliokiipeily ja keskittymiskyvyn sileä seinämä. Minun suuri haasteeni elämässä.

Noiden kahden lisäksi on joukko pienempiä seuralaisia, jotka haluavat vain heitellä rantapalloa kuralätäkössä. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin. Saatan tehdä hyvinkin nopeasti päätöksiä asioissa mutta lopulta nuo pikapäätökset ovat kuin pituushyppääjän floppi. Kovan vauhdinoton jälkeen tussahdetaan lankulta hikisesti hiekalle, putsataan urheiluhousut ja lähdetään suihkuun. Ponnistusvaihe jää siis tekemättä, tilaisuuksiin en tartu tosissani, vaikka niitä editseni on vilissyt elämäni aikana. Myös suuruudenhulluus vaivaa minua toisinaan. Tämä jarruttaa kehittymistä, sillä piirrän suurta maalausta paperille mutten muuta sitä teoiksi. Kehittymistä ei jälleen tapahdu. Juutun myös liikaa yhteen projektin kohtaan. Jos siis on jokin, mistä pidän, pidän siitä liikaa. Tästähän voisi päätellä, että kehityn tuossa pitämässäni hommassa. Lopulta kuitenkin tuolle kehittymiselle käy kalpaten. Olen kuin ekaluokkalainen, jolla on uusi, komea pyyhekumi. Sillä on mukava pyyhkiä. Pyyhin, pyyhin ja pyyhin, kunnes kumista on jäljellä vain purut paperilla. Missä on se kuva, jonka piirsin? Missä on kehittymiseni hedelmä? Noh, ehkäpä kehityin mainioksi paperin valkaisijaksi.

Jotta haavani parantuisivat, olen oppinut ojentamaan käteni. Olen ottanut vastaan ja antanut taas eteenpäin.

Elämä opettaa toisinkin. Ei aina tarvita kirjoja. Eikä kultajuoksua kisoissa. Ei aina tarvitse olla se joukon välkyin, hauskin tai kaunein, komein ja filmaattisin. Joskus riittää, kun kykenee kirjoittamaan, puhumaan tai vaikka askartelemaan elämää. Itselleen. Lapsilleen. Rakkaimmalleen. Kun kykenee pohtimaan, millainen haluan olla, missä haluan elää, miten pystyn ojentamaan käteni auttaakseni, kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu. Systeemi tekee meille liian usein raameja. Raameja, jotka rajoittavat meidät samaan muottiin. Jos yksi on kuningas, toinen voi olla ratsu. Jos yksi kehittyy huimaksi nuorallatanssijaksi, toisesta tulee turvaverkko hänen suojakseen. Kun en pysty pääsemään eteenpäin kuin sen piikkipuskan läpi, nuollen haavojani jälkikäteen, pystyn kuitenkin puskemaan tuon raadollisen matkan nopeasti, auttaen muita haavoitettuja puskan toisella puolella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *