34 vuotta sitten minulla oli vauvakuume. Tuo kuume tupsahti minuun silloisen työkaverini alkaessa odottaa kolmatta lastaan. Tupsahti on juuri oikea sana kuvaamaan tuon ajatuksen alkua. Sitä ennen en, mitenkään tietoisesti ainakaan, ajatellut tulevani äidiksi. Olin enemmänkin sellainen poikatyttö. Siitä kuumeesta sitten seurasi esikoiseni odotus ja syntymä. Pikkulapsiarki. Esikoiseni syntyessä kotona oli häntä odottamassa kaksi koiraa ja kissa. Eli eläinrakas olen ollut aina ja oli luonnollista, että vauvakin eli eläinperhearkea täysillä.

Vuosia myöhemmin minulle syntyi vielä kolme muuta lasta. Hekin tulivat keskelle eläinperhearkea. Kaikki sujui kaikkien kohdalla hyvin. Olin onnellinen, että kaikista lapsistani tuli eläinrakkaita ja eläimiä kunnioittavia ihmisiä. Kuopukseni oli vuosia mukana rekikoiraharrastuksessa ja vieläkin hän auttaa tarpeen tullen koirien hoidossa.

Minulla on ollut tähän mennessä yhteensä 32 koiraa ja kahdeksan kissaa. Monenmoista tarinaa ja tapahtumaa on niiden kanssa eletty. Koirien kanssa olen lenkkeillyt kymmeniätuhansia kilometrejä. Olen harrastanut palveluskoirapuolella ja kisannutkin siellä. Olen käynyt paimentamassa lampaita ja yhdistänyt koirien liikunnan omaan rakkaaseen harrastukseeni juoksuun. Myös uiminen meressä on yksi koirieni ja mun yhteinen juttu. Huskyjen kanssa olen rekikoiraillut ja onpa tullut käytyä näyttelyissäkin.

Koirani ovat lähes kaikki tulleet minulle pentuina. Näin olen saanut tutustua pentuun ja ohjata sitä talon tavoille mutkattomasti. Kaikki koirani ovat olleet kiintyneitä minuun ja aina olleet myös ohjattavissa. Luottamus on ollut molemminpuolista. Ja sitten se elämänkaaren toinen, surullisempi pää. Minulla on periaatteena, että olen koirieni ja kissojeni vierellä, kun he lähtevät tästä maailmasta. Aina se ei ole onnistunut, sillä on ollut tilanteita, joissa eläin on kuollut nukkuessaan. Päätös lopettamisesta on aina vaikea mutta omistajan velvollisuus on päästää eläinystävä kivuistaan, kun sen aika on lähteä täältä.

Vaikka kuolemaa on vaikea käsittää ja ikävä tuntuu hyvin raskaalta, aina jostain tupsahtaa se uusi pentukuume. Aivan yhtä puskista kuin 34 vuotta sitten vauvakuume. Nytkin se ‘vaivaa’. Rotuvaihtoehtoja on vahvasti kaksi ja häilyvänä yksi. Jos olisi mahdollisuus, ottaisin kaikki kolme ja vieläpä yhtäaikaa. Mutta täytyy olla realisti ja keskittyä siihen yhteen. Mutta suunitelmia on hyvä olla, eikös? Sileäkarvaisen collien pentu on vaihtoehdoista ensimmäinen ja vahvin. Hyvänä kakkkosena tulee husky. Ja sitten se haavepentu olisi saksanpaimenkoira. Keväällä näistä kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta on odotettavissa astutuksia sellaisista kenneleistä, joista pennun haluaisin itselleni. Aika näyttää miten käy, sillä siihen hetkeen, kun pentu tulee kotiin menee monivaiheinen prosessi, joka kestää nelisen kuukautta. Ensin nartulla pitää alkaa juoksu. Sitten astutuksen on onnistuttava. Sen jälkeen jännitetään tiinehtymistä ja sen sujumista ongelmitta. Sitten tulee synnytys ja lopulta vielä pentuekoko. Ja siinä vielä se, että sitä haluamaansa sukupuolta syntyy. Itselleni olisi optimitilanne se, että pääsisi vielä useammasta yksilöstä valkaamaan itselleni sopivan pennun.

Näin talven keskellä, pakkasen paukkuessa ja maiseman näyttäessä hyvinkin valkoiselta, on hyvä makustella ajatuksissa pientä pentua ja sen tulemista kotiin. Mikäpä pitäisi mielen iloisempana kuin ajatus uudesta perheenjäsenestä kesällä 🙂