Luonto ja sen oikut. Nehän ne ihmistä ohjaavat. Etenkin meren takana saaristossa.

Menneenä kesänä, muutamaa päivää ennen juhannusta lähdin poikani kanssa mantereelle. Tarkoituksena viedä poika mopoineen kaupunkiin ja tulla takaisin kotiin. Ensimmäisten kilometrien aikana kuulostelin veneen moottoria, joka vatkasi normaalia enemmän. Kaikki kuitenkin toimi ilman ongelmia, joten uskalsin jatkaa ajamista. Siinä sitten pohdittiin, missähän vika lienee. Poika, joka on osaava, tarkasteli muutamia asioita mutta päädyttiin pysyä edelleen matkanteossa. Loppumatkasta ravistus kuitenkin vaan lisääntyi ja lopulta jouduttiin ajelemaan puolella kaasulla, että päästiin perille. Lopputuloksena oli veneen jääminen mantereen puolelle ja minun siirtyminen yhteysaluksen käyttäjäksi.

Leppoisa kesäloma muuttui vielä leppoisemmaksi oleskeluksi kotisaaressa ilman omaa venettä. Alunperin oli tarkoitus tehdä muutama kesälomareissu mutta ne saivat jäädä, sillä yhteysaluksen aikataulujen mukaan oli mahdotonta käydä kauppamatkoja pidemmillä reissuilla. Kuinka tärkeä ja välttämätön oma vene onkaan saaristolaiselle. Jos kaupungissa auto hajoaa, vaihtoehtoisia kulkuneuvoja löytyy kyllä. Saaressa asuva tarvitsee venettä, vain vaikkapa hakeakseen leivät, maidot ja leikkeleet kaupasta. Ensin näytti, että vene saadaan kuntoon pienellä remontilla, koneen tukipuslan vaihdolla. Remonttireiskan vierailtua veneessä, tultiin kuitenkin tilanteeseen, että vene oli telakoitava. Kyllä riipaisi sydämestä, kun uskollinen vene nousi keskellä kauneinta kesää trailerille ja maihin. Pientä jännitystä, sanoisinko jopa hermoilua, alkoi kasaantua korvien väliin, kun kuntoon tuleminen viivästyi ja kesälomapäivät alkoivat uhkaavasti loppumaan.

Paria päivää ennen töiden alkamista istuttiin iltapäiväteellä ja puntaroitiin vaihtoehtoja. Työmme on yötyötä, joten kyytiä naapureilta ei ollut mahdollista pyytää. Kukaan ei vapaaehtoisesti lähde ajelemaan yöksi mantereelle. Yhteysalukset eivät kulkeneet päivittäin. Sekin vaihtoehto oli unohdettava niiltä päiviltä, jolloin liikennöintiä ei ollut. Kotimme sijaitsee siis saaressa, linnuntietä kuuden kilometrin päässä mantereesta. Veneellä matka on liki kaksinkertainen. Sairaslomaa ei tullut pieneen mieleenkään hakea, luonto ajaa töihin, kun niitä kerran on ja saa tehdä. Eikä kukkaro anna myöten minkäänlaisille omille lomille, palkatta. Sitten ajatus kirkastui. Soutuvene. Sillä töihin illalla ja aamulla takaisin kotiin! Koska perämoottorikin oli sopivasti huollossa, pakkasimme seuraavana aamuna neljän aikaan kamerat kyytiin ja lähdimme soutamaan 11 kilometrin matkaa mantereelle, saaren ympäri. Tarkoituksena siis viedä soutuvene mantereelle valmiiksi, koska ei ollut tuntumaa, kuinka kauan ensimmäinen soutu ajallisesti vie. Emme siis uskaltaneet jättää pitkää soutua illaksi. Seuraavia soutumatkoja ei tarvinnut soutaa enää saaren ympäri, vaan veneen pystyi jättämään yhteysaluslaiturille, josta matkanteko kotiin sujui mönkijällä metsän läpi.

Aamu oli erittäin kaunis. Keli oli plägä eli täysin tyyni. Soudimme vuoronperään, noin kaksi kilometriä siivu ja vaihto. Kiirettä emme pitäneet. Oli mielenkiintoista kuvata lintuja liki merenpinnan korkeudelta. Normaalistihan kuvauskorkeus on omassa veneessä kaksi, jopa kolme metriä merenpinnasta. Vajaa nelimetrisellä Terhillä soutaminen oli helppoa. Nuorimmaiselta pojaltani saamani pyöräilyhanskat suojasivat rakoilta tehokkaasti. Pepun alle laitoimme myös pehmusteen, sillä pitkään puupenkillä istuminen kävi istumalihaksiin. Välillä nostimme airot oikoseen ja vain katselimme ulappaa. Ei ketään missään. Ne pienet hetket. Niistä koostuu elämä. Oikaisimme pikkusaarien lomitse, joten matka kutistui kilometrillä. Kun kaupungin syli otti meidät vastaan ja vene lipui aallonmurtajalta sisään, vilkaisin kelloa. Kaksi tuntia, 10 minuuttia. Yllättävän nopeasti, sillä pidimme todella useamman maiseman katselutauon matkan aikana. Ehdimme hienosti kauppaan ja takaisin kotiin aamupaatissa.

Parasta antia matkalla töistä kotiin 15.7.2018.

Kaikki soutumatkat eivät kuitenkaan olleet plägässä tehtäviä suoritteita. Matka kaupungista yhteysaluslaiturille on neljä kilometriä. Reitin keskellä kulkee laivaväylä, joten matkan teko ei ollut joka kerta yhtä leppoisaa. Eräänä aamuna jouduimme soutamaan vastatuuleen, aaltojen vyöryessä kaakosta. Vene liikkui puolta hitaammin ja vieläpä sivusuunnassakin. Töistä väsyneinä puskimme itsemme lopulta kotisaaren suojaan. Kerran kaksi laivaa osui yhtäaikaa reitille. Siinä pikkuisessa soutupaatissa istuessamme, katselimme valtavan kerrostalon korkuisen laivan lipumista ohi ja lopulta saimme vielä keinua laivan jättämissä aalloissa tovin jos toisenkin. Sen jälkeen se toinen laiva tuli vielä satamasta mutta sitä ennen ehdimme livahtaa väylän yli ja katselimme rahtialuksen menoa hieman kauempaa, keinuen jälleen valtavissa peräaalloissa. Kotisaaren rantaan päästyämme katselimme aikamme merelle, kuuntelimme lokkien aamuista kirkunaa ja lopulta kiipesimme mönkijään. Kotiin ajelua muutama kilometri reput selässä metsän läpi. Kyllä taas uni maistui kotiin päästyämme.

Aikaa merelliseen kotimatkaan meni vajaa tunti. Sen verran aikaa menee myös omalla veneellä ympäri saaren kuljettaessa. Tietysti mönkijällä ajomatka tuohon päälle. Sitä on kuitenkin vuosien varrella tottunut pitkiin kotimatkoihin, joten sen puoleen soutaminen ei poikennut tavanomaisesta. Soutamisesta tuli paljon positiivisia vaikutuksia. Kunto pysyi hyvänä ja etenkin selkä tykkäsi uudentyyppisestä liikunnasta. Tärkein vaikutus oli kuitenkin itsensä likoon laittaminen. Mikään ei ole mahdotonta, kun vain lähtee liikkeelle ja käyttää mielikuvitustaan. Työnantajakin oli tyytyväinen, vaikka pyörittelikin silmiään meidän työmatkatyylillemme.