Lapsesta asti tuntemani ihminen siirtyi Taivaskotiin pari viikkoa sitten. Hänen kuolemansa herätti monenlaisia tunteita. Juttelin hänen kanssaan jouluviikolla, hieman ennen kun hän joutui sairaalaan. Vaikka hän oli jo hyvin iäkäs, ei tullut mieleenikään, etten tuon keskustelun jälkeen häntä enää näkisi.

Viime yönä mietin häntä ja muistoja. Kuinka pitkään hän olikaan ollut elämässäni, vaikka välissä oli jopa vuosikymmeniä, etten häntä nähnyt. Mietin myös yleisesti muistojen tallentamista. Mieheni selaili edellisenä päivänä netistä puutarhablogia, jossa kerrottiin erään puutarhurin muistiosta 15 vuoden ajan. Se sisälsi hänen puutarhansa muokkaamista ja hoitoa. Aikaa tuosta muistion kirjoittamisesta taisi olla 100 vuotta. Yhä siis luettavissa nykypäivän puutarhureille ja muille asiasta kiinnostuneille.

Sitten ajatukseni ryntäsivät syvemmin tallentamiseen ja nuorisoon. Me nykyajassa elävät saamme olla kiitollisia siitä, että esivanhempamme ovat olleet luovia. Heillä oli vain kynä ja paperia, ja luova ajattelu, kirjatessaan jälkipolville muistoja. Ja kuinka tärkeitä nuo muistot ovatkaan sekä yksilötasolla että koko kansakunnalle. Nykyajassa ihminen räpsii kuvia ja tallentaa niitä koneelle. Osaisimmekokaan enää vain kirjoittamalla kuvailla vaikkapa lumista metsää?

Nuorista, ja miksei meistä vanhemmistakin, tuli mieleen juuri tuo osaamattomuus tai uskalluksen puute olla luova. Ja toisaalta myös uskallus pistää itsensä koville. Puhutaan nettisukupolvesta, heistä, jotka viihtyvät ruudun edessä yhtä paljon kuin minun sukupolvi lapsena ulkona leikkien. Jos istuu päivät pitkät koneella, töitä tehden tai pelaten, ranka on kovilla, lihakset toimettomina, aineenvaihdunta nollilla ja verenkiertoelimistö on ilman potkua. Sydän tarvitsee töitä.

Sydämen saa työskentelemään liikkumalla. Olemalla aktiivinen. Sydämen sopukat henkisellä tasolla tarvitsevat myös tunteita. Oikeasti tuo tarvitsija lienee aivot mutta kuvainnollisesti (luovasti ajatellen) tunteet kulkevat sydämen ovista sisään ja ulos. Näitä ovia me sitten avaamme ja suljemme, elämäntilanteen mukaan. Edesmennyt tuttavani sulki viimeisen oven sydämestään loppiaisena. Hän pyysi päästä sairaalasta kotiin kuolemaan. Hänen toiveensa toteutui. Tuon viikon, minkä hän vielä maanpäällä oli, hän pakkasi kaikki muistonsa, tunteensa ja koko pitkän eletyn elämänsä sydämensä salaiseen kammioon. Hyvää taivasmatkaa hänelle <3