Tarinoiden portti

Blogin kirjoittaminen on kuin sinfonian sävellys. Muusikon elämäntilanne, mieliala ja kokemus kuuluvat valmiissa teoksessa. Kuuluisilla säveltäjillä puhutaan siitä ja siitä kaudesta. Myös kirjoittajan historia ja pään sisäinen vuodenaika pursuaa lukijalle rivien välistä. Eikä aina tarvitse etsiä sitä sieltä väleistäkään.

Massiiviseen mutta kaaosmaiseen ajattelusoppiini mahtuu mielialoja. Käsittelen niitä hyvinkin kirjoittamalla. Kaikki ajatukset eivät sovi julkaistavaksi mutta kun julkaisen jotain, en liiemmin seulo sanojani. Olen sitä mitä olen. Ylikierroksilla käyvän, ääniä onkivan herkkyyteni takia, olen joka paikassa korvana, vaikken sitä itse haluaisikaan. Koska seuraan pakostikin ympäristöäni kuuntelemalla, ajatuksiini eksyy useasti sanoja, joita jään mälläämään. Yhdistelen mielessäni asioita ja ihmisiä. En ole utelias ja kotikasvatuksen turvin en koskaan lähde kyselemään ihmisiltä edes nimeä, saati mitään syvempää. Kuuntelemalla bongaan tietoisuuteeni asioita ja yhdistelen niitä mielessäni. Usein teen mielessäni myös siltoja ja leikittelen ajatuksilla, joissa ei välttämättä ole mitään todenmukaista. Tämä on kuitenkin vain pääni sisällä tapahtuvaa roolitusta, joka ei missään tapauksessa satuta ketään.

Tuo roolitus muuttuu kirjoittaessani seikkailuksi. Muutan paikan, ajan, ihmiset, jopa tapahtuman. Teen itselleni selviytymistarinoita, joiden turvin jaksan arkea. Näitä tarinoita julkaisen hyvin harvoin, sillä epäilen, ettei niistä saada otetta. Olen kuitenkin miettinyt, mistä ylipäätään romaanien, novellien ja muiden tarinoiden sisältö kumpuaa. Ehkä juuri tuon tyyppisistä seikkailuista. Pääni sisällä on niitä satoja. Koska kokemus on paras fakta kirjoittamiselle, olen lähes aina mukana itsenäni noissa seikkailuissa. Siksikin karsastan niiden julkaisemista, sillä tarina saatetaan ymmärtää väärin. On joskus tullut tilanteita, joissa on loukkaannuttu, kun olen kirjoittanut jostain minä muodossa. Tarina on kuitenkin ollut fiktiota, sekoitetuista faktoista kasattu himmeli. Jokaisella on mielikuvitus. Sen turvin voi saada helpotusta arkeen. Tutuin mielikuvituksen muoto lienee fantasiat, joissa heittäydytään ties kenen matkaan ja tehdään suorituksia, joista muutoin vain haaveillaan. Paitsi seksuaalista mielihyvää, fantasiat pursuavat mielestäni vielä enemmän kaipuuta läheisyyteen ja hyväksyntään.

Välttelen arjessani viimeiseen asti loukkaamasta ketään. Se välttely menee välillä niin pitkälle, että teen itselleni ahtaan olon, jotta pystyn estämään aiheuttamasta toiselle ihmiselle pahaa oloa. Kun olen ajanut itseni useamman kerran peräkkäin hyvin ahtaalle, päästän tarinani liikkeelle, jotta saan ilmaa keuhkoihini. Pidättyväisyyteni uteluun saattaa minut monesti kuitenkin tilanteisiin, jossa pääni sisäinen tarina siirtyy vaistojen puolelle. Alan tietoisesti kuunnella toista ihmistä. Ihmistä, jolla ei ole ulkoisesti asiaa mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Tämä vaistoni ei ole koskaan erehtynyt. Siis kun en kysy ääneen, mikä hätänä, kuuntelemalla syntyneet tarinat vahvistavat vaistoani ottamaan hiljaisuuden puistossa olevaa kanssaihmistä kädestä kiinni. Enkä ole yksin ylivilkkaan vaistoni kanssa. Minulla on hyvin läheinen ystävä, jolla on tämä sama ominaisuus.

Kun liikenneonnettomuuden seurauksena maassa makaa uhreja, joita pelastustyötekijät tulevat auttamaan, ohjeistus on se, että ne hiljaa makaavat ovat niitä, jotka ensin apua tarvitsevat. Kun kohtaan ihmisen, joka ei huuda hätäänsä julki, avaan hänelle portin. Oma kaaoksessa oleva tunneympäristö ei välttämättä ole helpoin huoneisto kulkea mutta aina sieltä löytyy joku soppi, johon väsynyt kulkija voi istahtaa. Olen hyvä kuuntelija ja heittäydyn avuntarvitsijan ajatusvirtaan sata lasissa, ADHD:lle tyypillisesti. Siksi olen pohtinut pohtimistani, voisiko oma tunneympäristöni olla hotelli, motelli tai edes pikku mökki, jonne ympäristöönsä eksyneet ja tuskaa kokeneet voisivat tulla istumaan ja olemaan kuultuja.

Mielikuvitus ei tunne rajoja. Rajoja rakentavat ihmiset itse ja kolottavat itsensä jumiin pahvilaatikkoon. Tai vielä pahempaa, rakentavat rajoikseen muurin, jonka sisään ei pääse kukaan mutta josta ei itsekään pääse pois. Herkkyyttä on kuunnella niitä hiljaisia ja rohkeutta vaatii avata portti. Mutta se ei vielä riitä. Jokaisella on sisällään se oma taival, seikkailu tai tarina, uuvuttava suokävely, yksinäinen pimeä korpi tai pahoinpidelty mieli. Kun avaat portin, istu kulkijan vierelle. Ojenna kätesi, ojenna mielikuvituksesi. Tee teistä tarina, faktojen himmeli, fiktiona. Ja kulkijan matka jatkuu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *