Tiedän jo tähän ikään mennessä sen, missä haluan asua ja ketä perheeseeni kuuluu. Luulin myös tietäväni, mitä teen työkseni. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, tai mikään ajatusmalli ei kuitenkaan ole ikuista. Elimistö on alkanut protestoimaan jatkuvaa kovaa fyysistä rasitusta vastaan. Se tuntuu väärältä, sillä rakastan fyysisillä äärirajoilla käymistä ja rakastan haasteita, joihin sisältyy nopeus, tarkkuus ja lopputulos, joka on virheetön.

Itseasiassa mitään suoranaisesti ei ole hajonnut kropassani peruuttamattomasti, ainakaan vielä. On vain selkeitä merkkejä, että tyyliä on syytä muuttaa. Elimistö on alkanut kehittelemään tulehdustiloja sinne ja tänne, jotka vaativat parantuakseen lepoa. Siis non-fyysistä toimintaa. Etenkään hien nostaminen pintaan ja sykkeen kohoaminen eivät ole nyt kropan toivelistalla. Vakavia sairauksia en ole saanut riesakseni mutta olen saanut faktaa yliliikuvien nivelieni aiheuttamista ongelmista. Nyt ei ole antaa itselleni enää vaihtoehtoja. On opeteltava elämään yliliikkuvuuden ehdoilla tai sitten niitä peruuttamattomia muutoksia alkaa ropista.

Pidän nykyisestä työstäni paljon. Työni on fyysistä yksintekemistä, tarkkuutta vaativaa ja aika-ajoin juuri äärirajoilla ponnisteltavaa hommaa. Työni ajankohta, yö, myös tukee muuta elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Palkastahan voisi aina napista mutta todettakoon, että sillä tulee toimeen, kun on tarkka ja vähään tyytyväinen. Saaressa asuminen sulkee pois lähes kaikki muut työt, paitsi yöllä tehtävät hommat. Samoin jo aiemmin alaselässäni todettu paha yliliikkuvuus taas sulkee pois sekä istuma- että seisomatyön. Loppujen lopuksi vaihtoehtoja on niukasti sille, mikä minusta tulee isona.

Tällä hetkellä sekä olkapäässäni että rintarangassa riehuu tulehduksia. Eikä mitään aivan pieniä sellaisia. Juttelin kirurgini kanssa vastaanotolla viimeksi käydessäni, miten voisin muuttaa työtapojani, jotta yliliikkuvuus ei aiheuttaisi niin helposti ongelmia. Tähän muutokseen tarvitaan myös työterveyslääkärin ja -hoitajan kanssa juttelua. Minulla on ystävä, joka on kuntoutuspuolen lääkäri ja juttelin myös hänen kanssaan eri vaihtoehdoista. Sitten istuin alas ja mietin itseni kanssa tätä asiaa. Vaihtoehtoja tarjotaan eri tahoilta runsaasti. Pienimmät muutokset ovat tyyliin työssä käytettäviä apuvälineitä, vauhdin pudottamista töissä, töiden keventämistä vähentämällä työvuoroja viikkotasolla ja työmäärän vähentämistä. Isommat muutokset olisivat määräaikainen sairaseläke, kuntoutus, uuden työn opiskelu tai vaikkapa yrittäjäksi alkaminen.

Noita annettuja ja vielä tässä vaiheessa itselleni tuntemattomia vaihtoehtoja puntaroidessani, sisälläni alkoi kiehua. En ole heikko enkä ole myöskään ylittänyt fyysisiä kykyjäni. Jaksan painaa kovaa enkä ole uupunut henkisesti enkä fyysisesti työyön jälkeen ikinä. Tiedän, että kaikki auttavat ja tässä mukana olevat tahot haluavat minulle parhaan ratkaisun mutta työpaikka on minun oma valintani. Haluan ehdottomasti jatkaa nykyisessä työpaikassani. Jos en kykenisi töihin siksi, että työni olisi sairastuttanut minut, antaisin mielihyvin toisten ihmisten kertoa minulle vaihtoehdoista työmarkkinoilla. Kohdallani on kuitenkin kyse siitä, etten itse ole kuunnellut itseäni. Työni vaatii aika-ajoin nopeutta ja aina tarkkuutta. Tähän yhdistelmään sovin erittäin hyvin. ADHD aiheuttaa minulle kuitenkin usein koheltamista, joka johtaa pieniin ja hieman suurempiinkin tapaturmiin. Olen erittäin tapaturma-altis henkilö. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kykenevä edelleen tekemään töitäni täysimääräisesti. Toinen asia, jossa en ole kuunnellut itseäni on tuo yliliikkuvuus ja sen huomioonottaminen töissä. Tunnen siis, että tarvitsen kaikkein eniten asiantuntevia neuvoja siihen, miten opin elämään yliliikkuvan kroppani kanssa.

Jotta sitten saisin opeteltua sisäisen letkeyteni saloja ja pääsisin niiden kanssa sinuiksi, tarvitsisin ehdottomasti aikaa. Ja tämä on se seikka, jota lähden työterveyshuollon ammattilaisten kanssa pohtimaan. Minun on vaikeaa omaksua asioita sormia napsauttamalla. Uuden opettelu vaatii aikaa. Nyt kun olen sairaslomalla, olisi sopiva rako alkaa tutustumaan löysyyden saloihin. Nostan hattua lääkäreille, jotka ottavat ihmisen kokonaisuutena. Lääkäriystäväni on nimenomaa sellainen, joka oikeasti kuunteli ajatuksiani. Ehkäpä siihen vaikutti myös se, että olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä mutta yhtä kaikki: kokonaisvaltaisia lääkäreitä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan sitä, että otetaan huomioon potilas kaikkinensa. Fyysinen ja psyykkinen tila ja niihin vaikuttavat asiat: perhesuhteet, asuminen, työ, harrastukset, muut sairaudet ja ominaispiirteet sekä ehdottomasti se historia, mitä kukin on omalla kohdallaan joutunut läpikäymään. Saadakseen tällaisen kokonaisuuden hallintaansa, lääkärillä ja potilaalla täytyy olla pitkä hoitosuhde. Itselläni on ollut onni myötä: Tällaisia lääkäreitä on osunut kohdalleni.

Työ ei ole kaikki kaikessa mutta se tunne, että voi tehdä sitä työtä, jonka osaa ja jossa viihtyy, on tärkeä juttu. Aivan samoin kuin muillakin elämänaloilla, ihmisellä on oikeus valita, mitä tekee työkseen. Aina ei työpaikka ole mieleinen ja eipä sitä työtä edes ole kaikilla halukkailla. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja oppia tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Ne sisäistämällä pääsee eteenpäin. Pitkälle aikuisuuteen asti väheksyin itseäni eikä tullut mieleenkään sanoa ääneen, että olin jossain hyvä. Nyt kun ikä ja kokemukset ovat tuoneet itsevarmuutta, pystyn sanomaan ei itselleni sopimattomille vaihtoehdoille. Pidän kiinni siitä, mikä on minulle mieleistä ja mahdollista.