Välillä tunnen olevani ilman sanoja, vaikka minulle on luontaista puhua ja kirjoittaa. Tämän tilanteen koen ainakin silloin, kun edessäni on nuori, jolle pitäisi sanoa jotain järkevää. Koetan sukeltaa aikaan, jolloin olin itse nuori. En ollut NIIN kapinallinen kuin nuoret keskimäärin mutta jääräpää olin, vailla kokemuksen antamaa vakautta. Olin hyvin kiltti ja viidyin kotona, koska näin vanhempani toivoivat. Silti halu tehdä niinkuin tunsin, oli voimakas. Olin kovin energinen jo lapsena. Nuoruudessa tuo energisyys vain lisääntyi ja purin sitä erilaisin keinoin. Fyysinen energia purkaantui juoksu- ja hiihtolenkeillä. Henkinen energisyys siirtyi kuviksi paperille, novelleiksi, taulukoiksi ja matemaattisiksi ongelmanratkaisuiksi. Lauloin myös tunteitani ulos mm. seurakunnan nuorissa. Pianon- ja urkujen soitto oli yksi tärkeimmistä kanavista saada itselleni tekemistä. Vaikka olin kuuliainen lapsi, jääräpäisyyteni ja ajattelemattomuuteni sai aikaan prosesseja, joka olisivat voineet jäädä kokematta vielä siinä iässä. Jos korkokengillä lähtee juoksemaan satasen kisoihin, tietää jo ennakkoon, miten käy. Ja silti juoksee.

On asioita, joita ei mieluusti muistele. Mutta sitten jostain ponnahtaa eteen tilanne, joka tuo nuo muistot mieleen. Kun näkee, että toinen ihminen on ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen, haluaa estää tapahtuman etenemisen. Siinä kohtaa usein loppuu sanat. On vain hätä ja vaikuttaminen toiseen loppuu lyhyeen. Etenkin jos se toinen on keskenkasvuinen nuori, joka luulee hallitsevansa tilanteen kuin tilanteen, eikä ymmärrä, että asioilla on kauaskantoiset vaikutukset. Itselläni on kaksi teini-ikäistä poikaa ja mietin miten monta askelta ihmisen on otettava harhaan, ennen kuin hän uskoo, että polulla pysyminen vie eteenpäin. Kuinka monta kertaa se on koettu, että sukupolvi toisensa jälkeen ei ymmärrä puhetta vaan kokeilunhalu johtaa asioihin, joita ilman olisi ollut parempi olla. Jos kokemuksensa voisi näyttää lapsillensa kuin filmin, voisi olla, että asioita jäisi tekemättä. Tiede harppoo huimia askelia monilla sektoreilla eteenpäin, mutta tunne- ja järkimaailmaa ei silti vielä pystytä dokumentoimaan niin, että jälkikasvu voisi ottaa niistä opikseen ja siivet jäisivät ehjiksi lentää eteenpäin. Eikö ihminen olekaan kehityskelpoinen olento vaan jurruttaa samassa mutalammikossa vuosisata vuosisadan jälkeen? Vai meneekö tähänkin kehitysvaiheeseen kymmeniä tuhansia vuosia ja meidän aikamme on juuri siinä vaiheessa, jossa kehityskelpoisimmat yksilöt alkavat vasta muokkaantumaan?

Kun järjellä selittäminen ei onnistu tai sitä ei oteta vastaan, on aika siirtyä tunteisiin. Niihin, jotka kantavat tätä koko universumia. On aika kulkea vierellä, tukea, rakastaa ja kertoa, että mitä sitten tapahtuukaan, olen tässä. Silläkin uhalla, että kaikki se tapahtuu, jota ilman tuo niin rakas ihminen olisi voinut olla. Olla valmiina ottamaan vastaan tunneryöpytys, etten tajua mitään ja että hän tekee mitä itse haluaa. Ja myös se, että hänen asiat eivät kuulu kenellekään. Kuinka tuttua. Mutta nuorelle uutta, uteliaisuutta herättävää ja haastavaa. Ilman niitä tunteita ja kokeiluja, hän ei löydä takaisin sille polulle, joka vie eteenpäin. Ei ole tarkoituskaan, että olisi valmiina sanat, jotka vaikuttaisivat suoraan. Aikuisella on antaa vain esimerkki, itsensä. Mietin tämän ongelmallisuutta. Kun oma kokemus varoittaa ja kerron siitä eteenpäin, sanat ovat kuin ilmaa. Oma esimerkkikään ei tee mitään vaikutusta, vaan mennään ja tehdään älyttömyyksiä ja sitten. Ehkäpä jopa vuosia myöhemmin tullaan liki ja kerrotaan, että olisi pitänyt kuunnella. Tämä on nähty niin usein ja ongelmalliseksi sen muokkaa tapahtumat, jotka ovat peruuttamattomia. Millä tunteella saa toisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että suunnitelma ei ole kannattava?

Antiloopin vastasyntynyt vasa harjoittelee pitkille koivilleen nousua emonsa vieressä. Ensin nousee toinen pää, sitten toinen. Askel, horjahdus ja nurin. Ja kaikki alkaa alusta. Emo seisoo vieressä, tukee välillä vasaansa ja tarkkailee ympäristöä mutta jälkikasvun on itse noustava ja hokattava, miten nuo kropan jatkeena olevat tikut saa toimimaan. Lopulta elämän kannalta välttämätön rytmi löytyy ja vasa kirmaa emonsa vierellä kuin vanha tekijä. Tuo kaikki tapahtuu antiloopilla vaistojen varassa. Ihmislapsi on varustettu ajatteluelimillä, puhekyvyllä ja mahdollisuudella vaihtaa suunnitelmaa. Ihmisellä on vain se huono puoli, että hän yleisesti ajattelee kahta kummallista asiaa. Toinen on se, ettei hänelle itselleen koskaan tapahdu mitään pahaa ja toinen on se, että hän kyllä hallitsee kaiken, mitä eteen tulee. Mysteeriksi itselleni on jäänyt se, miksi ihminen tajuaa tämän vasta silloin, kun joku tömähtää kovaa päin.