Raitoja

En ole siivousfriikki. Lähinnä päinvastoin. Välttämättömät siivoukset teen mutta jatkuva puunaaminen tai suursiivoukset väsyttävät jo ajatustasolla. Olen sellainen sinnepäin ihminen. Kunhan sekaan mahtuu. Kun paikat ovat jatkuvasti pienessä kaaoksessa, tiedän, missä mikin tavara on. Jos joku innostuu siivoamaan sivupöydän, en löydä sieltä enää mitään.

Mattojen pesu eläinperheessä kuuluu niihin välttämättömiin siivouksiin. Tosin mattoja ei pestä viikoittain eikä edes kuukausittain, joten tuo välttämättömyys sopii minulle hyvin. Kesällä kasaan pestävät matot kottikärryihin ja vien ne rantaan. Uivan laiturin päällä on paras paikka pestä. Vettä on vieressä, joten huuhtelu on helppoa. Mereen vaan. Mäntysaippuaa ja juuriharja. Ja lämmin auringonpaiste. Lattioillani onkin siis vain mattoja, jotka ovat vesipestäviä, pienehköjä ja kevyitä. Räsymatot ovat parasta, mitä tiedän. Pesun jälkeen värit hohtavat ja ne kuivuvat nopeasti tuulessa tangon päälle levitettyinä. Talvisin mattojen pesu on vielä helpompaa. Siis silloin kun on tarpeeksi lunta. Matot ulos hankeen ja mattopiiskalla perään. Tamppaamisen jälkeen katselen pölyn ja lian määrää valkoisella hangella. Mistä sitä tuleekaan kaikki nuo määrät?

Matot kuivumassa 22.5.2018.

Elämä on kuin räsymatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat näistä liittyvät lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii elämän alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on myös toipumisen paikka. Lapset syntyvät sairaalan synnytysosastolla ja kipeitä ihmisiä hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen elämä päättyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa elämänliekin.

Itseäni pelkkä käyntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viettämään sairaalassa päiviä, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ympäröivät tyhjät seinät, vieraat ihmiset, äänet, tuoksut ja epätietoisuus tekevät paikasta erittäin ahdistavan ja haluan aina äkkiä sieltä pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieressäni sängyllä makasi tyttäreni, joka taisteli elämästään. Tilanne oli hyvin absurdi. Ympärillämme häärivä hoitohenkilökunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tyttäreni elämän ja saada hänet kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni kädestä kiinni, peläten ja toivoen. Tyttäreni oli halunnut päättää elämänsä. Taistelu elämästä siis tapahtui tyttäreni ulkopuolella, hänen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siinä pelkojeni keskellä, miten ikinä kestäisin sen, että häntä ei enää olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten elämä voisi enää ikinä jatkua ilman häntä. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tyttäreni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka värit kirkastuivat ja valkoinen hohti silmään niin, että katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ‘äiti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetkeä hieman aiemmin.

Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme lähtemään sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pitäen poikani kädestä kiinni, huoli ja epätietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne lääketieteellisesti ei ollut yhtä vakava, äitinä lapseni tuska väritti seinät, katon ja lattian mustaksi. Lääkärit ja hoitajat olivat kiireisiä ja odottelimme melko pitkään ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siinä niiden muutaman tunnin aikana kävin läpi erisävyisiä tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikinä tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mitä, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, elämä voi heittää aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kesäpäivä voi hetkessä täyttyä raekuuron ropinalla ja taivaan repeämisellä ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi värit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mikä painoi hänen sydäntään, alkoi mönkimään sieltä ulos ja poikani hymy tuskan keskellä oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen pölyn, jota hangelle oli varissut.

Räsymatot ovat elämänmakuisia. Malmstenin kappaleessa Riepumatto on osuvat sanat. Aivan laulun lopussa on hieno oivallus: Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo valkeatkaan ois. En koskaan osaa valittaa, kun sataa vettä, autosta puhkeaa rengas, on kova pakkanen, tai kun merellä tuuli pauhaa myrskylukemissa. Otan vastaan sen, mitä annetaan. Tai otetaan pois. Kaikkea en ymmärrä mutta joskus mietin, että ehkä on vain parempi, ettei ihminen kykene kaikkea sisäistämäänkään. Se on kuin suojakilpi. Ymmärtämättömyys. Asiat, jotka kohahduttavat minua ovat niitä, jotka tehdään täydessä ymmärryksessä ja jotka satuttavat tekijäänsä itseään tai muita ihmisiä. Niihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Ja värit matossa tukevat toisiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *