Kun arkea syö kehossa oleva kipu riittävän pitkään ja toistuvasti, sitä haluaa kauas kaikesta. En tunne kuuluvani mihinkään. Itselläni on muutenkin hyvin heikko sosiaalinen tarve, ja nyt se on hiipumassa kokonaan pois.
Kävin kesän mittaan muutaman kerran nuoren koiramme kanssa koiranäyttelyssä. Tuo tilanne, jossa ihmisiä ja hälinää oli ympärillä valtavasti ja oli pakosti oltava osa tuota massaa, tuntui erittäin epämiellyttävältä. Olin kykenemätön olemaan rennosti ja ajatus jumiutui. Pieni pakokauhu oli kokoajan päällä. Onnekseni koirani ei päässyt kertaakaan jatkoon oman arvostelunsa jälkeen, joten pääsimme lähtemään nopeasti pois paikalta. Tämä sama tunne on päällä, kun käyn treeneissä koirieni kanssa. Kun treenaan yksin tai korkeintaan toisen ihmisen ollessa paikalla, olen rento ja koiraankin tarttuu tämä rentous. Tunne tulee päälle myös niinkin arkisessa asiassa kuin kaupassakäynti. Samoin se tuntuu jalkapallomatseissa, uimalassa, lenkillä mantereella, jopa töissä niin kauan, kunnes pääsen lähtemään terminaalilta matkaan yksin.
Kipu lisää tuota tunnetta. On sellainen olo, että olen loukkaantunut villieläin, jonka mahdollisuudet paeta paikalta ovat olemattomat, jos ympärillä on muita. Olen koettanut sinnitellä tuota tunnetta vastaan. Olen käynyt tietenkin töissä, ja myös koiraharrastuksissa, joissa on muitakin paikalla. Jalkapallomatsit ovat yhteinen harrastus mieheni kanssa, samoin uiminen. Olen yrittänyt siis tsempata itseäni niihin mukaan. Kipu vaikuttaa myös tunteeseen, olenko enää kykenevä mihinkään. Kipukierre on ollut minulla pitkälle yli neljäkymmentä vuotta, joihin mahtuu 33 leikkausta ja yhtä monta toipilasaikaa. Mitä enemmän tulee ikää, sitä hitaammin toivun. Lisäksi olen saanut rasitteeksi sairauden, joka ei vaadi leikkausta mutta sisältää ajoittain kovaakin kipua.
Hiljaisuus omassa kotona helpottaa oloa. Ei tarvitse nähdä ketään, voin olla kivulias ja itkeä eikä kukaan ole näköetäisyydellä ihmettelemässä, että mikähän tuollakin on. Erakoituminen tuntuu hyvältä ja olenkin nyt irtautumassa kaikesta kanssakäymisestä ihmisten kanssa tietoisesti, poislukien omat aikuiset lapset. Työelämä on ainut säännöllinen asia, jossa näen 10-15 minuuttia työvuoron alussa ihmisiä. Jos sairauteni leviää (mitä en tietenkään toivo), pääsen irti myös työelämän kohtaamisista, sillä sairauseläke on varteenotettava vaihtoehto sille, että arkeni olisi edes jotenkin siedettävää kipujen kanssa.
Monikaan ihminen ei ymmärrä tarvettani erakoitua. Jokaisella on omat tarpeet ja rajat sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Oli kyse sitten ihan livenä olemisesta ihmisten seassa tai somessa. Syy, miksi tämän nyt omalle sivulleni kirjoitan, on se, että jos tästä kirjoituksesta on edes yhdelle samanlaisissa tunnelmissa elävälle avuksi, tunnen iloa ja mielihyvää. Ehkä kirjoittaminen vaikeista tunteista ja asioista on minun osuuteni yhteisöllisyydestä.