Omena päivässä pitää lääkärin loitolla

Vastaa

Käyn hammaslääkärissä harvoin. Ei siksi, että pelkäisin sinne menoa, vaan siksi, että hampaidenhoito on ollut minulle pienestä asti tärkeä asia ja hampaani ovat hyvässä kunnossa. Koululaisena hoitoonmeno hoitui koulun kautta ja sittemmin aikuisena olen käynyt säännöllisesti tarkistuttamassa hampaani.

Hymy ja hampaat, miksei 🙂

Sain lapsena puuhakirjan, jossa oli hammastähtiä. Puuhakirja oli koko vuoden kirja, jota sai päivittäin täyttää. Sivut vaihtuivat viikottain. Joka sivulla oli 14 tähteä ja aina, kun oli harjannut aamulla hampaat, sai värittää yhden tähden. Samoin iltaisin. Tämä vuoden kestävä tähtien värittäminen sai istutettua minuun hienon tavan. Harjaan hampaani edelleen kaksi kertaa päivässä. Muistan, että minulla oli kaiken kaikkiaan kolme reikää hampaissa lapsena. Kaikki toiseksi takimmaisissa isoissa hampaissa. Tämän puuhakirjan saatuani, minulle ei tullut enää reikiä. Reiät paikattiin silloin paikka-aineena käytetyllä amalgaamilla. Eli suuni suureksi aukaistessani, mustat läiskät näkyivät hammasrivistössä.

Kansallis-Osake-Pankin kustantama huippupuuhakirja lapsille 70-luvulla. Pienestä se on kiinni, tuo hampaiden säännöllinen harjaus.

Aikuisena tosiaan kävin säännöllisesti kerran vuodessa hammaslääkärissä. Sain aina hampaiden kunnosta kehuja, jotka tietysti tuntuivat hyviltä. Noilla käynneillä poistettiin vain hieman hammaskiveä. Lopulta tuttu hammaslääkäri sanoi, että turhaan täällä joka vuosi ravaan, riittää kun käyn joka neljäs vuosi. Niinpä harvensin kertoja. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut käydä kuitenkin vaikkapa joka toinen vuosi. Nimittäin, kun selkäni hajosi ja jouduin syömään vahvoja kipulääkkeitä monta vuotta lähes päivittäin, hampaani joutuivat uuteen tilanteeseen. Lääkkeet ja hampaat eivät ensiajatuksella ole toisilleen vihollisia. Mutta lääkkeellä oli mieto mutta lopulta hampaille haitallinen sivuvaikutus. Se kuivatti suuta. Syljen eritys oli kortilla ja näin ollen hampaiden luonnollinen ph:n neutralisoija väheni huikeasti. Sain hampaaseeni reiän, joka ei kuitenkaan oireillut. Reikä tuli jo valmiiksi paikattuun, amalgaami hampaaseen.

Kun sitten menin normaaliin tarkastukseen, reikä löytyi ja hammas paikattiin. Musta amalgaami vaihtui hampaiden väriseen muoviseen paikkaan. Hammasrivistöni näytti aluksi hassulta ilman yhtä mustaa läiskää. Lopulta totuin näkymään. Onnekseni suuhun ei tarvitse jatkuvasti kurkistella. Juttelin hammaslääkärin kanssa kuivan suun tilanteesta ja hän kehoitti ostamaan apteekista syljeneritystä lisäävää ainetta, jota voisin käyttää aina kipulääkkeiden kanssa. Tein työtä käskettyä ja hampaani ovat jälleen pysyneet kunnossa, vahvasta lääkityksestä huolimatta. Mielenkiintoisen tästä tilanteesta tekee se, ettei yksikään vahvaa kipulääkettä kirjoittanut lääkäri ole maininnut sanallakaan reikiintymisen vaarasta. Hammasterveys on kuitenkin tärkeä alue ihmiselle.

Jos suuta kuivaa, apukin on lähellä.

Hampailleni, tai onnekseni vain yhdelle niistä, sattui tässä loman aikana hassusti. Söin leipää ja aloin ihmetellä, mitä kovaa leipäni päällä on. Nielastuani annoksen, kieleni osui toiseksi taaimmaiseen ylähampaaseen ja tunsin heti epätasaisen pinnan. Ylätakahampaiden näkeminen on hieman vaikeaa ja oletin ensin, että vanha amalgaamipaikka on lohjennut mutta asiaa enemmän tutkaillessani totesin, että paikka on tallella mutta hampaasta puuttuu takakulma. Minkään näköistä kipua, vihlontaa tai oiretta ei ollut. Mutta koska hampaani ovat minulle tärkeät, soitin välittömästi ajan hammaslääkärille.

Tänään sitten aamulla lähdin kuuden aikaan ajelemaan Marulla mantereelle. 7:45 istuin hammaslääkärin odotushuoneessa. Mieheni lähti mukaan. Meidän siinä istuessa, aulaan tuli nainen, joka vapisi voimakkaasti ja hengitti raskaasti. Mietin, että hän ehkä pelkäsi hammaslääkäriin menoa. Tiedän tuon tunteen, sillä pelko asuu minussa, kun olen menossa magneettikuvaukseen. Toivottavasti nainen sai rauhoittavaa lääkettä, sillä ahdistus on hirveä seuralainen hoitotoimissa. Lopulta pääsin hoitohuoneeseen ja vajaan puolen tunnin päästä suussani oli komeasti korjattu hammas. Enää siis suussani on yksi musta amalgaamihammas. Itse toimenpide ei tuntunut miltään. Vanhan paikan poisottaminen sujui muutamassa minuutissa. Hampaan ympärille laitettava metallinen muotti nipisti hieman ientä mutta muuten olo oli mukava. Joskaan en tiedä, onko kaikista mukava kuunnella työstölaitteiden meteliä. Hammaslääkäri kyllä selitti joka kerta, kun suuhuni jotain pisti, että mitä siellä kulloinkin puuhattiin.

Vaikka olen saarelainen, pääsin hammaslääkäriin nopeasti. Olisin päässyt sinne vieläkin nopeammin kuin minkä ajan lopulta sain. Mutta tämä myöhäisempi aika oli itseni valitsema, ei siis olisi tarvinnut odottaa kuin yksi yö niin halutessani. Särkytapauksessa olisin päässyt samana päivänä. Terveys ei ole kaupanhyllyltä ostettavissa oleva tuote. Vaikka hyllyt notkuvat ns. terveystuotteita, ne eivät ole se juttu, joiden avulla pysymme kunnossa. Itse voi tehdä paljon, niin hampaidensa kuin muunkin terveytensä eteen. Kun ikää alkaa tulla mittariin, on vielä tärkeämpää huolehtia terveydestään. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ottaa itsestään huolehtimisen jokapäiväiseksi asiaksi, sitä paremmin iän karttuessa jaksaa. Miksi tästä nyt sitten kirjoitin? Juuri siksi, että olen elävä esimerkki siitä, että vaikka vakavat terveysongelmat ovat osa arkeani (ovat sitä olleet jo kolmattakymmentä vuotta), olen pitänyt kunnostani huolta ja jaksan yhä tehdä töitä ja elää sellaista elämää, josta nautin. Rapakuntoisena olisin päätynyt jo vuosia sitten sairaseläkkeelle, en asuisi saaristolaisena enkä tekisi työtä, jota rakastan, vapaasta liikkumisesta puhumattakaan. Lenkki päivässä, sen omenan lisäksi, pitää meidät kunnossa 🙂

Digitalisoituminen

Vastaa

Onko olemassa enää lukutuokiota kahvikupposen ääressä? Minne on hävinnyt lehden rapina sivuja kääntäessä, minne kahvikupista kahvi enää läikkyy? Kun perinteiset sanomalehdet kuolevat, kuolee kahvinlukuhetken lisäksi myös perinteiset toimittajan ja lehdenjakajan ammatit sekä joukko liitännäisammatteja siinä niiden mukana. Muuttuuko perinteiset lähes instituution asemaan muuttuneet sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat vain yhdeksi maksuttomaksi verkkosivustoksi miljoonien verkkosivustojen joukkoon? Valtaako maailman valeuutisten media, jolloin katsotaan vain itseä miellyttäviä ja omia mielipiteitä pönkittäviä videoita mahdollisimman provosoivasti esitettynä?

Paperilehtien tilauskanta on romahtanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja tilalle on tullut digilehti. Paperiset sanomalehdet ajetaan alas, tarjoamalla nettilehtiä kolmasosan hinnalla paperiseen versioon nähden. Paperilehtien lukemisen loppu on nyt käsillä. Ja myös kaiken tekstin lukemisen mikäli on uskominen uusimpiin trendeihin. Ihmiset eivät enää käännä sivuja, he skrollaavat niitä. Digitaalista mediaa luetaan eri lailla kuin paperista, sitä vain silmäillään ja poukkoillaan asiasta toiseen. Tuntuu kuin keskittymishäiriöt, kuten ADHD, lisääntyisivät samassa tahdissa digimaailman vallatessa tilaa. Uudet sukupolvet eivät enää edes tekstaile pikaviestinohjelmien kautta vaan lähettävät pelkkiä video- tai ääniviestejä ja muodostavat käsityksensä maailmasta niiden kautta. Heikentääkö tämä luku- ja kirjoitustaitoa? Luetaanko enää kirjallisuuden klassikoita, viisastutaanko niiden opetuksista? Katsellaanko enää vain viimeisten räppien videot eläen virtuaalitodellisuudessa, kun ketään ei enää kiinnosta lukea tai kuunnella edellisten sukupolvien tuotoksia?

Kaikella on yleensä aina vastavoimansa ainakin nostalgiailmiönä. Vinyyliäänilevytkään eivät kuolleet sukupuuttoon vaan niitä haluttiin sittenkin kuunnella, katsellen suuria pahville painettuja kansikuvia. Ehkä paperin rapina ei sittenkään ole loppumassa. Mahdollisesti ihmiskunnan tuottamaa viisautta halutaan tulevaisuudesskin lukea kännykältä, ehkä jopa paperilta. Paperi on oikeastaan nerokas ja käytännöllinen käyttöliittymä. Ei tarvita sähköä. Puusta tuotetut tuotteet ovat itseasiassa kokemassa uutta renessanssia muovin korvikkeena. Eli ne suuret sellutehtaat, jotka on nykyisin nähty kaiken taantumuksen ja saastutuksen perikuvana, ovatkin muuttumassa uuden vihreän ja muovista vapaan ajan airueiksi.

Jälkikirjoitus

Vastaa

Menin uimalan saunaan hikisen Meripäiväjuoksun ja sitä seuranneen uintituokion jälkeen. Saunassa oli 8-vuotias tyttö, joka istahti viereeni ylälauteille. Kysyin kohteliaasti häneltä, voinko heittää löylyä ja hän vastasi reippaasti, että totta kai.

Juttelimme niitä näitä kesän kuumuudesta, ulkona olemisesta, hänen koulustaan ja kavereistaan, Meripäivistä sekä merellä olemisesta. Tyttö oli sanavalmis ja iloinen. Tuo pieni hetki, alle 10 minuuttia, piirtyi ajatuksiini. Lopulta sanoin tytölle, että nyt lähden kotiin saareen. Hän toivotti mukavaa merimatkaa ja samalla hänen äitinsä saapui saunaan.

Näin jälkikäteen jäin miettimään, mitä tuo tyttö sai keskustelusta. Ehkä hän on olemassaan juttelevainen ja on käynyt ennenkin samalaisia keskusteluja umpivieraan ihmisen kanssa. Ei pelkästään uimalan saunassa vaan muuallakin. Itse koin, että on tärkeää antaa lapsille kuvaa aikuisista, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita lasten omista jutuista. Aikuisista, jotka ovat turvallisia. Aikuisista, joilla ei ole mitään taka-ajatuksia, velvoitteiden vaatimuksia tai uteluita.

Minulle oli myös elvyttävää jutella pikkutytön kanssa. Onhan minulla itsellänikin sellainen joskus ollut. Tuona ohikiitävänä hetkenä palasin tiedostamatta 20 vuotta ajassa taaksepäin ja istuin hetken tyttäreni kanssa saunassa, jutellen hänelle tärkeistä asioista. Mietin sitä, kävikö hän keskusteluita umpivieraiden kanssa koskaan. Tyttäreni oli kyllä sanavalmis mutta luulen, ettei hän olisi aivan noin suoraan alkanut tuntemattoman kanssa juttusille.

Elämässä on näitä pieniä kohtaamisia. Usein ne lipuvat ohi huomaamatta mutta ainakin itse olin tuossa tilanteessa vastaanottavainen painamaan tämän ajatuksiini pidemmäksi aikaa. En tiedä tytön nimeä enkä välttämättä tunnistaisi häntä jos hän tulisi vastaan jossain. Se on kuitenkin toisarvoinen asia. Tärkeää on se hetki, joka antoi meille jotain. Tytön puolesta en pysty sanomaan, saiko hän mitään siitä tuokiosta mutta itse nostan hattua hänen vanhemmilleen ja etenkin hänelle itselleen, siitä ystävällisestä sielusta, joka hänessä oli ja jonka hän osittain on saanut elämänlahjana vanhemmiltaan.

Iloitsen hetkestä, joka kruunasi muutenkin hienon päivän. Hänen kaltaisten tyttöjen ja poikien sydämissä asuu enkeli. Ilosanoman ja lohdun enkeli. Kyllä on mukavaa käydä saunassa.

Meripäiväjuoksu 2019

Vastaa

Tämä on jatkobloggaus Meripäiväjuoksusta vuonna 2019. En tiedä, onko tuollaista käsitettä olemassakaan mutta tässä se tarkoittaa sitä, että kirjoitan blogin kolmessa osassa ja lopullisesti teksti on luettavissa yhtenä bloggauksena.

Ennen juoksua, letkeää kirjoittamista suunnitelmasta.

Herään ennen kellon soittoa ja kömyän viemään Wilman ulos. Kömyän on juuri kuvaava sana liikkumiselleni, sillä selkäni pitää minut juuri sellaisena koko yön nukkumisen jälkeen. Onnekseni asumme kaukana katseilta, sillä en saa mitään päällenikään ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana, joten vien koiran ulos nakuna. Wilmalla on näet tänä aamuna kiirus nuuskimaan aamunuuskuja. Ulkona ollessa haistelen keliä. On lämmintä, mittari on kivunnut jo 20 asteeseen, vaikka kello ei ole vielä kahdeksaakaan. Onneksi mereltä käy hienoinen tuuli, joka viilentää ihoa. On tulossa tukalan kuuma päivä ja edessä on meripäiväjuoksu. Wilma jää pihalle ja itse suorin itseni sisään antamaan Napille aamupalaa.

Tossut vievät tänäkin vuonna juoksemaan kisoihin, vaikka niin ei ollut alunperin tarkoitus.

Muistan kyllä kymmenet valmentautumiset kisoihin. Kisan lähtöajan kohdasta riippuen syömiset pitää ajastaa siten, ettei maha ole liian täynnä eikä täysin tyhjä. Elimistö kaipaa sopivasti energiaa mutta täydellä vatsalla juokseminen on epämiellyttävää, jopa vaarallista. Istahdan aamupalalle, Napin kiehnätessä vieressäni. Pari ruisleipää päällyskamoineen, cappuccinoa vain kupillinen (siis puoli litraa) ja C-vitamiinia poreena. Jälkkäriksi banaani. Banaaneita menee vielä pari kolme ennen starttia. Juomisen suhteen joudun olemaan pidättyväinen, vaikka tällaisilla keleillä pikku siemauksia pitäisi hörppiä tasaisesti, jotta kehossa on nestettä sopivasti. Viivalle ei pidä ikinä lähteä rakko täynnä. Itselläni on juuri rakon kanssa ongelmia, siksi joudun passailemaan juomisten kanssa. Juoksun aikana pystyn kyllä täydentämään nesteitä, joten vuosikymmenten kokemuksella tiedän, kuinka paljon kykenen juomaan ennen starttia ilman, että ekan kilsan jälkeen pitää kaartaa pusikkoon.

On siis tulossa kuuma keli ja juostava matkamme on Meripäivävitonen. Tässä kohden on hyvä selventää suunnitelma. En siis ole juoksemassa koko matkaa. Mieheni lähtee mukaan ja teemme vitosen lenkin treenilenkkinä. Juoksemme alle puolet matkasta. Tämä siksi, että keli on tukala eikä selkäni ei ole kestänyt aikoihin viidenkään kilometrin yhtämittaista juoksua. Kevään mittaan emme myöskään ole jaksaneet treenata tosissamme tätä tapahtumaa silmällä pitäen. Valmentautuminen on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, omassa tahdissa. Kisa on kuitenkin kisa ja sytyn joka kerta juoksun aikana ylittämään itseni. Koska on loma, voin myös ylittää kipukynnykseni, sillä töihin ei tarvitse kyetä seuraavana yönä. Mutta tämän päätöksen teen juoksun aikana.

Seuraava etappi on herättää mies ja lähteä merelle. Tunnin aikana, raikkaassa meri-ilmassa Marua katolta ajaessani, saan ladattua aimoannoksen virtaa elimistööni. Juokseminen koukuttaa, ja etenkin viivalta lähteminen numerolappu rinnassa koukuttaa. Vaikken ole mitenkään massaihminen, minusta on mukava tavata kerran vuodessa juoksukamujani. Tänäkin vuonna monet heistä starttaavat Meripäiväjuoksuun. Suurin osa 15 kilsalle ja ainakin yksi puolikkaalle. Koska itse olen jo jäähdyttelijä, minulle antaa paljon, kun saan seurata kamujeni kehittymistä ja tuloksia. Tulen aina hyvälle mielelle, kun he ovat itse tyytyväisiä juoksuunsa.

Alan valmistautua lähtöön merelle. Lisää tunnelmia juoksun jälkeen.

Juoksu, hikinen selostus viiden kilometrin matkasta.

Saavuimme kentälle ajoissa, kuten aina. Haimme ilmoittautumiskatoksesta numerolaput, chipit ja paidat. Koska keli oli todella kuuma, hakeuduimme katsomon varjoon, josta seurailimme ihmisten valmistautumista juoksuun. 15 minuuttia ennen lähtökäskyä, kilpailijat pyydettiin ohjattuun alkulämmittelyyn. Olimme mukana tuossa lämmittelyssä, tosin teimme omassa tahdissa venytyksiä.

Lähtö tapahtui kello 13. Laitoin oman mittarini käyntiin ylitettyämme merkityn mittauskohdan. Lähtökäskyn tullessa ajanotto lähtee käyntiin. Kuitenkin chip-järjestelmän myötä, jokainen juoksija saa oikean nettoajan, ylitettyään lähdössä sijaitsevan mittauskynnyksen. Chip-laite on sijoitettu numerolapun taakse. Näin ollen maaliin tullessa, sinua edellä juokseva saattaa ollakin sinua oikeasti hitaampi. Tuloksia tutkaillessa pitää aina katsoa nettoaikatuloksia, jos haluaa saada oikeat sijoitukset.

Pääsimme matkaan 421 muun juoksijan kanssa. Mukana oli myös tunnettuja huippujuoksijoita kuten Minttu Hukka ja Alisa Vainio. Juoksuradan kiertämisen jälkeen aloitimme varsinaisen asfaltti- ja hiekkatiejuoksun. Alku oli helppoa alamäkeä. Tarkoitushan oli kävellä suurin osa matkasta kelin tukaluuden ja selkäni epävakauden takia. Koska mitään kunnon treenejä emme olleet kumpikaan tehneet aikoihin, juoksimme oikeastaan koko kisan aivan kylmiltään, ilman ennakkoharjoittelua.

Mitä kummaa sitten lopulta tapahtuikaan? Alussa meidän ohi meni muutama juoksija. Ensimmäiset sadat metrit kaikki juoksijat juoksivat samaa reittiä. Uimalan kohdalla 15 kilometrin ja puolimaratonin juoksijat lähtivät omaa baanaa ja me vitosen juoksijat jatkoimme matkaa kaunista Sapokkaa kohti. Pidimme vauhdin hyvin rauhallisena alussa. Tervasillan ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen juottopisteen, ja samalla yllättäen reitin ainoaan, jonka jälkeen alkoi Meriniemen pieni nousu, jossa kohtaa meikäläisen kantti petti. Askel ei todellakaan lyhentynyt, kävelystä puhumattakaan. Ohjeistin kultaani nousemaan mäen intensiivisesti ylös, ja samalla tunsin jalkojeni voiman. Vanha veturi iski askel askeleelta kovemmin mäkeen. Minkä mie luonteelleni voin? Selkiä alkoi tulla vastaan ja ne vain oli otettava kiinni.

Edessä oli pitkähkö alamäkiosuus ja niin niitä selkiä ohitettiin. Jaakkolan rannan kohdalla meno oli kevyttä, mutta todella lämmintä. Osa juoksijoista oli vaihtanut kävelyksi. Mie en enää edes muistanut, että piti kävellä välillä. Mieheni aika ajoin katsoi minua kysyvästi mutta vinkkasin, että antaa mennä vaan, selkä on oireeton. Mansikkalahden jälkeen tuli lyhyt varjoinen polku, jossa totesimme ykskantaan, että onpa viileää. Sen jälkeen siirryimme paahtavaan Katariinanpuistoon, jossa meren läheisyydestä huolimatta oli kuin pätsissä olisi juossut.

Alusta muuttui hiekasta kivetykseksi ja siinä vaiheessa alkoivat kivut selässä. Tokaisin kullalle, että nyt sattuu, painetaan hieman jarrua. Mutta samaan hengenvetoon tokaisin, että EI kävellä. Pätsin jälkeen odotimme toista juomapaikkaa, joka aina on ollut ennen kovaa Puistolan ylämäkeä. Mutta sitäpä ei siellä ollut. Ilmeisesti oli tarkoitus, että vasta puolikkaan juoksijat saavat sieltä virvoitusta. Tämä oli ainut iso miinus järjestäjille, koska keli oli todella tappavan kuuma.

Ja sitten se ylämäki. Mäki on todella pitkä, noin 400 metriä ja sen profiili on vaikea, sillä pitkän nousun jälkeen tulee hetkellisesti helpotusta tasaisella osuudella, jonka jälkeen ylämäki jatkuu Puistolan kentän katsomon kohdille asti. Koska olen vuosikymmenten saatossa ollut ylämäkispesialisti, mäkeen nousu oli minulle vain mukavaa. Myös mieheni urakoi mäen ylös helposti. Olimme siis viittä vaille maalissa.

Pieni alamäki, jonka jälkeen näytin kurvissa peukkua järkkärille, joka ohjeisti meitä viimeiseen nousuun ennen stadikkaa. Jos tuohon mennessä oli jakanut voimansa väärin, hyytyi taatusti viimeiseen mäkeen. Meillä kuitenkin voimat olivat tallella ja alkoipa jopa hymyilyttämään kentälle sisään tullessa. Pieni varovaisuus oli vielä paikallaan ennen hiilimurskalle pääsyä, sillä loivassa alamäessä kentän puolella on petollista hiekkaa, joka luistaa tossun alta, jos ei ole varovainen.

Urakka loppusuoralla, hymyt ja voimat tallella 🙂 Kuva: Aija Widemark Photography

Katsoimme toisiamme 200 metriä ennen maalia ja sovimme juoksevamme käsikädessä maalilinjan yli. Pysäytin ajanoton ajanottokynnyksen yli juostessamme. Iloinen vastaanottava toimitsija ojensi meille mitalit ja saimme vihdoin juomista maalissa. Jatkoimme liikettä suoraan stadikalta ja loppulämmittelynä kävelimme kaupunkikämppäämme todella tyytyväisinä suoritukseemme. Kun lähtötilanne oli kävelyä 3 kilsaa ja juoksua 2 kilsaa, ylitimme itsemme moninkertaisesti pystymällä tuossa kelissä painamaan koko matkan juosten, minun selkäni tilan huomioon ottaen. Sijoitus ei tietenkään ollut pääasia mutta kerrottakoon se nyt tähän vielä. Katariinan kierroksen viidelle kilometrille starttasi 126 juoksijaa, joista naisia 84. Maaliin pääsi 79 naista, joista mie olin 41. Miesten puolella lähtijöitä siis 42, joista mieheni 32. Yhteistilastossa olimme sijoilla 72./73. 121 juoksijasta.

Meripäiväjuoksumitalit 2019.

Numerolaput, paidat ja mitalit muistoksi hikisestä urakasta.

Juoksun jälkeen, ajatuksia tulevasta

Meripäiväjuoksu 2019 oli minulle monen vuoden tauon jälkeen ensimmäinen kisastartti. Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään kilpailujen suhteen. Osallistumisemme tämän vuoden juoksuun oli kuitenkin suunnitelma, jota emme halunneet jättää väliin. Mitään harjoittelua ei siis vakavasti ottaen ollut takana. Mieheni ehti tehdä kaksi pikkutreeniä, itse olin juoksennellut talven aikana säännöllisesti mutta kevään mittaan työyöt söivät ajan ja voimat juoksutreeneiltä minullakin.

Lopulta, kun analysoimme suoritustamme, voimme olla vain tyytyväisiä. Keli oli hirveä. Kuumuus uuvuttaa ja kun vielä juominen oli kisan edetessä kortilla, piti himmailla, etteivät nesteet loppuneet kesken. Toinen vielä isompi kysymysmerkki ja vaikeuttava tekijä maaliin pääsemiseen oli minun selkäni tilanne. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että juoksemme yhdessä ja tulemme maaliinkin yhdessä, vaikka sitten kontaten. Jouduin koko matkan kuuntelemaan selkääni, joka huomauttikin olemassa olostaan 3,5 kilometrin kohdalla, mieheni joutuessa jakamaan vauhtiansa minun etenemisen tahdissa.

Selän ongelmatiikka jatkuu tulevaisuudessakin. Olen oppinut näiden kipuvuosien aikana, milloin pitää huiltata ja milloin liikkuminen on sallittua, jopa suotavaa. En kuitenkaan uskonut enää kykeneväni antamaan panosta askeltamiseen kisoissa näin intensiivisesti. Olen jo pitkään henkisesti ollut siirtynyt valmentamisen puolelle. Kuitenkin halusin lähteä kisaamaan, koska emme asettaneet minkäänlaisia tavoitteita juoksullisesti tähän kisaan. Pieni pelko oli kuitenkin siitä, että kun vauhtiin pääsen, jarruja ei löydy. Ja näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Jalkojeni voimat ovat riittävät, kunto on erittäin hyvä, pumppu jaksaa takoa ja keuhkoissa on puhkua puhaltaa ja kun sisäinen taistelutahto herää, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kävellä.

Ajallisesti suoritus oli heikko. Yli puolentunnin viipyminen vitosen lenkillä on mummovauhtia meille. Mieheni olisi tänäkin päivänä pystynyt heittämällä juoksemaan alle puolen tunnin, sillä ennätykset viimevuosilta huitelevat reilusti alle 25 minuutin. Mutta hän halusi ehdottomasti pysyä vierelläni koko juoksun ja tälle nostan hattua, suukon kera. Itse olen paukuttanut vitosen liki 20 minuuttiin, tosin tuosta on aikaa. Mutta luulen, että kivuttomalla selällä olisin juossut tänäänkin kovaa.

Kisoissa piipahtamisen seuraus on yksinkertaisesti lisää kisoja. Kun saa alleen onnistumisen ja nimenomaa henkisesti, siitä seuraa kyltymätön halu kisata lisää. Tämä on niin tyypillistä juoksijoille, jotka saava kiksejä kisoista. Itse kuulun vahvasti tuohon joukkoon. Ainut asia, mikä on muuttunut kohdallani kisoissa, on kohde, jonka kanssa kisaan. Ennen se oli toinen kilpailija, nykyään se olen mie itse. Sijoitus on toisarvoinen seikka, tosin hyvä sijoitus lämmittää mieltä. Se ei kuitenkaan enää ole kisaamisen pääidea. Pääidea on ylittää itsensä ja etenkin ylittää kivun sietämätön ylivalta. Ylittää rajat, ylittää minulle lauotut totuudet siitä, mitä enää pystyn tekemään. Minulle ei koskaan pidä sanoa, ettet enää pysty. Se, mihin kisaan seuraavaksi mennään, jää vielä hämärän peittoon. Jos emme mene järjestettyyn kisaan, teemme toisillemme kyllä haasteita, jotka ovat verrattavissa kisoihin.

Muovinen vai muoviton?

2 vastausta

Muovia pursuu joka paikassa vastaan. Ostoskassit ovat muovia. Hedelmäpussit ovat muovia. Tuotteet pakataan pääasiallisesti muoviin. Maailman meret hukkuvat muoviin ja ompa sitä löydetty pullotetun lähdevedenkin seasta. Tämä kaikki on niin jokapäiväistä ja arkista, ettei sitä edes ajattele. Luemme artikkeleja muovisaasteesta, näemme dokumentteja muovimerestä, mutta lopulta ihmismieli turtuu ja kaikki jatkuu muovisena seuraavanakin päivänä.

Nokkosista punottu tukiköysi marjapensaillemme. Ei muovia, 100% maatuva luonnontuote 🙂

Meidät herätti kaupunkiasuntomme taloyhtiön uusi jäteastia. Veimme roskapussia roskakatokseen ja jäimme kummastelemaan uutta astiaa. Muovijäte. Muutaman viikon sisällä postiluukusta putosi lappunen, jossa selostettiin uuden astian perimmäinen tarkoitus ja mukana seurasi myös kattava info muovinkierrätyksestä. Koska asumme saaristossa, meille luonto on elinehto. Aloimme todella miettiä, miten vähentää muovijätettä.

Muovinkierrätys sinänsä on helppoa. Kaikki muoviset pakkaukset voi kierrättää, lukuunottamatta PVC muovia, jonka tunnistaa kolmion sisällä olevasta numerosta kolme. Paperisia etikettejä ei tarvitse irrottaa mutta pakkaukset on hyvä huuhdella puhtaiksi ennen kierrätykseen laittamista. Raivasimme sekä kaupunkiasunnossamme että saarikodissa oman tilan muovijätteille. Heti ensimmäinen huomio oli, kuinka vähän muuta jätettä edes syntyy. Etenkin saaressa, missä kaikki poltettava materiaali päätyy saunanuuniin ja orgaaninen jäte kompostoidaan. Roskakassin tyhjennyskerta harveni kerrasta myös kaupungissa. Kaupungissakin meillä oli jo ennalta käytössä kompostoitavalle jätteelle oma paikka, nyt myös siis muoville.

Aloimme myös seurata enemmän kaupassa pakkauksia. Mitä vähemmän muovia, sitä parempi. Kauppakassit vaihtuivat kangaskasseiksi. Hedelmille on oma hedelmäpussi, joka on kestokamaa. Jopa kaatopaikkaroskille voi tehdä muovittoman pussin, sanomalehdistä. Aivan samanlailla kuin taitellaan pieni kompostointiin tarkoitettu keräysastia, voi lehdistä taitella suuren pussin, johon roskat voi laittaa. Sanomalehden tilaaminen on siis edelleen kannattavaa 😉 Yksi huomio oli myös taloudellinen näkökulma. Eipä enää mene sitä 20 senttiä per kauppareissu muovikassin ostoon. Tuntuu häviävän pieneltä summalta mutta kun sen kertoo kauppareissujen määrällä vuodessa, aletaan hypistellä jo paperirahaa…

Sanomalehdistä kääräisty kukkavihko eli muoviton roskapussi kaatopaikalle meneville sekajätteille. Kun tötterö on lähes täynnä, suu pistetään suppuun ja kiikutetaan jäteastiaan.

Kaikkea muovia ei tietenkään pysty deletoimaan arjesta millään. Ekologisella päätöksellä kierrättää muovit ja korvata muovituotteet kompostoituvilla vaihtoehdoilla, on huomattavia vaikutuksia niin luonnolle, taloudelle kuin mielellekin. Tästä innostuneena päätimme tehdä vielä hieman enemmänkin muovittoman luonnon eteen. Siitä lisää toisessa blogikirjoituksessa.

Tasoja

Vastaa

Joskus muinoin tuli pelattua tasohyppelypelejä. Siinä hahmo eteni helpommilta tasoilta aina vaan vaikeampiin tasoihin, keräten matkalla kaiken näköisiä juttuja mukaansa. Ihmisen mieli on tuollaista tasohyppelyä. Matkaamme täällä ajatuksin eri tasoilla emmekä välttämättä koskaan kohtaa, vaikka fyysisesti olisimmekin näkö- ja toimintaetäisyydellä.

Kohtaamme eri tasoilla, kulkeaksemme hetken tai pidempäänkin samaa väylää. Toisen huomioonottaminen on molemmille osapuolille välttämätöntä. Toinen väistää, kun toisen on kuljettava suoraan.

Ajatusten tasot eivät kerro ihmisen älykkyydestä vaan kyvystä, ja miksei halustakin, edetä kohti monimutkaisempia malleja. Jokainen kantaa sisällään geenejä, jotka vaikuttavat tapaan toimia ja ajatella. Mutta vielä suuremmassa roolissa ovat kokemukset ja sitä kautta muotoutuneet ajatusmallit. Jos ei elämässä ole vastaantullut hevosen potkua reiteen, ei pysty ajatuksin sisäistämään tunnetiloja, joita tuo tapahtuma aiheuttaa. Mitä potkun saanut miettii seuraavan kerran kohdatessaan hevosen? Pieni lapsi kävelisi vaikka hevosen mahan alta ajattelematta sen enempää siinä piileviä vaaroja. Ihminen, jota polle ei ole potkaissut ajattelee erilailla kuin ihminen, jolla on reidessään ruhje kohtaamisesta.

Ajatustasolla pyörii myös pelot ja uuden vastaanottaminen. Elämään lipuu uusia ihmissuhteita. Toisilla niitä tulee luontaisesti enemmän ja toisilla harvakseltaan. Se, kuinka lähelle ja miten nopeasti ihminen uuden tuttavuuden päästää, riippuu tietysti paitsi tilanteesta myös ajatustasosta eli kokemuksesta kohtaamisissa. Ihminen syyllistyy hyvin usein pienitasoisuuteen. Leimataan toinen hyvin kevyin perustein. Ehkäpä jopa puhutaan sitä sontaa selän takana, tuntematta toista laisinkaan. Olen pohtinut tällaisia ihmisiä viimeaikoina.

Minun lapset, sinun lapset, meidän lapset. Älä astu koskaan vanhemmuuden räpylöille

Pelko menettämisestä. Pelko omalle reviirille tulevasta tunkeilijasta. Pelko siitä, että menneisyys työntyy nykyisyyden, jopa tulevaisuuden eteen. Ihminen punnitsee tilannettaan omalla tasollaan. Hänellä on työkalut asioiden käsittelemiseen. Kuitenkaan kaikki eivät kykene, tai halua, hypätä seuraavalle tasolle. Lyödään kohtaaminen läskiksi, aloitetaan sättiminen, itsensä puolustaminen ja lopetetaan kasvaminen ihmisenä. Kohtasin tällaisen ihmisen ja minulle tuli hyvin surullinen olo. Eteen voi tulla ihmisiä, joiden häviäminen horisonttiin ei vaikuta matkantekoomme. Heidänkin ohilipumisen voi silti tehdä inhimillisesti ja ihmisyyttä kunnioittaen. Mutta ne ihmiset, jotka jäävät samalle ulapalle purjehtimaan, heidän kanssaan on tärkeää kyetä viittilöimään suuntia, vaikkei samassa aluksessa oltaisikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt ajatusmallia paremmasta ihmisestä. Meidät on kaikki Luoja luonut ajatteleviksi hahmoiksi. Ottamaan huomioon toiset, auttamaan toisiamme, jokainen kykynsä mukaan. Ylimielisyys ja olen-oikeassa -ajattelutaso on kalteva. Siinä seistessä saa hyvät vauhdit – alaspäin. Minkälaisella tasolla on ihminen, joka olettaa olevansa parempi kuin toinen? Ehkäpä sillä tasolla on sellainen pomppupaikka. Sille tasolle mentäessä alkaa pomppia ylös alas. Jos siihen jää pomppimaan, liike voimistuu ja voimistuu ja on lopulta hallitsematonta sinkoilua. Ihminen, joka haluaa päästä ylemmäs ja ylemmäs, mutta joka unohtaa ihmisyyden, on hyvin pian yksin. Siltä tasolta poispääseminen on vaikeaa. Ehkä ei kannattaisi siihen koskaan mennäkään, onhan niitä muitakin tasoja valittavana.

Lopulta, pohdittuani tätä kohtaamaani ihmistä, surullisena päätin, etten voi häntä lähestyä. Hän kulkee aivan eri tasolla ajatuksin kuin mie. Hän kuitenkin jää, ainakin hetkeksi, samalle ulapalle, joten kauniisti luovin purteni hänen ohitseen ja kohdatessa nostan kotkalaisittain käteni tervehdykseen. Tunsin kasvaneeni ihmisenä, kun kykenin edes hetkeksi ponnahtamaan hänen tasolleen. Hän ei vastaavaan kyennyt, tai sitten ei halunnut vaihtaa tasoa. Lopulta päätin, että olen tehnyt osani, väylä on vapaa kulkea. Jos hänen aluksestaan loppuu vesi, hän on aina tervetullut tankkinsa täyttämään, tasolleni.

Muuttunut tarkoitus

Vastaa

Rakastan itseni haastamista. Vuosikymmenten varrelta muistan jokakeväisen fiiliksen, kun lumet alkavat sulamaan ja juoksupoluilla alkaa näkyä pälvipaikkoja siellä täällä. Tuo näkymä on vastustamaton lähtölaukaus juoksukuumeen nousulle. Kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen pinkaissut juoksemaan keväisin, kirmaten. Talvi on talviurheilun aikaa mutta mikään ei vedä vertoja juoksemiselle.

Kevät tuo juoksupolut esiin ja voimakas into laittaa juoksijaan vipinää.

Yhtä lailla joka kevät olen tehnyt itselleni juoksuohjelman. Suunnitelman, mistä näkyy kuinka paljon ja missä milloinkin juoksen, suunnitellut kisat ja ajatustrippejä kulloisestakin juoksukunnosta. Tätä päiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 1984, säännöllisesti. Ensin A5 ruutuvihkoon puolihuolimattomasti minimaalisin merkinnöin. Sitten järjestelmällisemmin ja järjestelmällisemmin. Ja lopulta nykyinen A4 vihkon muoto kaikkine merkintöineen, joka on ollut käytössä yli 20 vuotta samantyyppisenä. Toki kokoajan parantelen urheilupäiväkirjaani. Olen itse asiassa hyvin ylpeä siitä, sillä se on kokonaan itseni kehittelemä ja muokkaama. Mikä määrä tietoa siellä onkaan vuosikymmenten varrelta.

Nykymuotoisia juoksupäiväkirjojani vuodesta 1997 eteenpäin.

Minulla on myös heikkouksia urheilumoodissani. Suurin puuttuva rengas on lihaskuntopuolen säännöllinen ylläpito. Saan tyypillisesti innostuksen lihaskuntotreenaamiseen silloin tällöin mutta jostain kumman syystä se tuppaa aina jäämään epäsäännölliseksi räpeltämiseksi. Etenkin vatsa- ja yläselän/käsien lihakset ovat hävyttömän vähällä rääkillä. Alaselän vakavista ongelmista johtuen, teen kyllä nykyään suhteellisen riittävästi kiusatreeniä niille lihaksille. Samoin jalkalihaksistani huolehdin tarkkaan. Johtunee osittain siitä, että tarvitsen myös töissä jalkoja, jotka toimivat 110 prosenttisesti. Mitä on juoksija ilman jalkoja? Mutta pitäisi muistaa, että toimiakseen jalkojenkin kannalta parhaalla mahdollisella intensiteetillä, pitää huolehtia ympäröivistä tukilihaksista ja muistakin lihasryhmistä.

Itse juoksemisen syvä tarkoitus on vääjäämättä muuttunut selän sairastumisen ja sitä kohdanneiden muutosten myötä. Selässäni on muutama suuri ongelmakohta, ja sitä on myös kertaalleen leikattu. Leikkaus auttoi akuuttiin vaivaan eli selkäytimen ahtaumaan. Tämän lisäksi alaselässäni on nivelrikkoa, kivuliasta yliliikkuvuutta ja normaali lordoosi on oiennut pahasti. Lisäksi koko rangassa on siellä täällä alkavia ahtaumia, nivelvälien kaventumista ja reumaattista tulehdusta. Pärjään selkäni kanssa pitkälti luonteeni voimin. Kipu on aika-ajoin ällistyttävän invalidisoivaa. On päiviä, jolloin sängystä ei nousta ylös. Vapaa-aamuina en pysty itse pukeutumaan. Kovan fyysisen rääkin jälkeen kuljen tuskaisena. Tärkeintä on osata kuunnella selän kiputilannetta. Kun kipu on päällä, on hiljennettävä tahtia mutta kokonaan ei saa pysähtyä eli maata tai istua. Välillä tuntuu, että koko systeemi saa puolestani pärjätä ilman minua. Noina mustina kivun aikoina tunnen olevani maailman ainoa ihminen, jolle on annettu kipu matkakumppaniksi. Onnekseni minulla on mieheni, poikani ja lähimmät ystäväni, jotka tuntevat olotilani. Tässä edelleen olen ja kirjoitan.

Niin, tuo syvä tarkoitus. Ennen selkäni sairastumista, juoksemisen tarkoitus oli pistää itseni koville, tehdä ennätyksiä, olla huippukunnossa. Kisoja on tullut juostua. Niissä on onnistuttu ja epäonnistuttu, jos mittarina pitää asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Mutta ennen kaikkia juokseminen on kasvattanut minua ja tätä ajatellen kisojenkin anti on aina ollut lopulta positiivinen. Koska olen hyvin levoton, johtuen osittain ADHD:stani ja osittain perimässä saadusta liikkumishulluudesta, juokseminen on voimistanut näiden ominaisuuksien tarkoitusta. Pääsen purkamaan vahvaa tarvetta olla liikkeessä mutta toisaalta juokseminen antaa kärsivällisyyttä. Leikkaussaleissa on tullut maattua liki 30 kertaa, joista suurin osa on urheiluvammojen aikaan saamia korjaustoimenpiteitä. Kärsivällisesti olen joka operaation jälkeen koonnut itseni kasaan ja aloittanut alusta treenaamisen.

Mie juoksen – mie hengitän – mie elän.

Selkäni siis rajoittaa nykyään juoksemistani voimakkaasti. Silti juoksen. Monet kerrat lääkärit ja muu hoitohenkilökunta on sanonut minulle, että lopeta juokseminen. Lopeta juokseminen? Se olisi minulle sama kuin vapaaehtoisesti sitoisin itseni tuoliin, ilman syytä, ja olisin paikoillani. Ikäänkuin se olisi elämän tarkoitus. Puuduttaa itsensä katsomalla seiniä ja olemalla äkäinen, katkera ihminen. Luulen, että juoksemalla, sen minkä tämän hetkisen selkäni kanssa pystyn, annan läheisilleni parasta itseäni. Kun kuulen hiekan rahinan tossun alla, kun tunnen ilmavirran kasvoillani, kun sydämeni voimistelee rinnassani, tiedän että teen oikein. Elän.

Puhelinpulmia

6 vastausta

Olen elänyt mielenkiitoisia aikoja viime talvesta lähtien kännykkäni kanssa. Siihen asti moitteettomasti toiminut puhelimeni alkoi hyytymään. Koska oli kylmä vuodenaika, oletin, että puhelimeni akku ei kestä pakkasta. Aloin välttelemään sen käyttöä ulkona.

Kevään tullessa olin odottavainen. Ajattelin, että kohta voin taas käyttää puhelintani missä ja milloin vain. Puheluiden ja viestien lisäksi odotin kovasti mahdollisuutta jälleen räpsiä kuvia vastaantulevista mielenkiitoisista kohteista. Ja mitä vielä. Puhelimen akku ei kestänyt sitäkään vähää, mitä se talvella taskunpohjalla pakkasessa kesti. Aloin kantaa taskussani mukana laturia.

Lopulta akku ei kestänyt hetkeäkään. Kun lähdin töihin, näytössä oli lukemat 100%. Tunnin päästä, jos en ollut kertaakaan koskenut puhelimeen, akun varaus oli pudonnut 60%. Jos erehdyin pistämään viestin, niin tilu lilu lei, akku tyhjeni ja puhelin sammui.

Koska olen erittäin pihi ihminen, en tietenkään siihen mennessä saanut ajatustakaan päähäni, että ryntäisin puhelinkauppaan. Valveutunut nuoriso kyllä esitteli minulle jo pitkin kevättä uusia puhelimia. Jatkoin kannettavan laturin käyttöä. Lopulta kesällä työnkuvani oli varsin taskuntäyteinen ja johtoinen. Työpuhelin yhdessä, oma puhelin toisessa, työavaimet kolmannessa, kannettava laturi neljännessä taskussa. Ja piuha luikerteli pitkin taskusta taskuun. Aloin olemaan öisin juokseva robotti.

Kännykkä telakalla. Yksityiskohtaiset tiedot projektista löytyvät Tietotekniikka-sivulta.

Lopulta armas mieheni ilmoitti, että eiköhän tilata puhelimeen uusi akku. Koska luonteelleni on ominaista vastustaa kaikkea muutosta, aloin selittämään, ettei tähän malliin voinut vaihtaa akkua. Niinpä. Mutta kummallista kyllä komeampi puoliskoni löysi kuin löysikin paketin, jossa oli kaikki. Uusi akku ja työkalut sen vaihtamiseen. Tarvittiin vain taitoa ja uskoa vaihtamisen onnistumiseen. Lopulta istuin jännityksestä sekaisin pöydän ääresssä, pelaten mahjongia ja laulaen joululauluja, samaan aikaan kun mieheni työsti puhelimeni kimpussa. Akun vaihto meni häneltä kuin vanhalta tekijältä ja niin. Minulla oli kertomuksen lopuksi puhelimeni kädessäni, jossa pysyi virta ilman taskusta taskuun kulkevia piuhoja. Saatoin jopa soittaa sillä ilman, että puhelu olisi katkennut tilu lilu liihin.

Joka vuosi on juhannus

Vastaa

Haja-ajatusten työstäminen blogikirjoitukseksi tuntuu vaikealta. Kun päässä pyörii kaikennäköistä mutta väsymys estää tuottamasta tekstiä, lopputulos on vääjäämättä kaaos tai vähintään tajunnanvirtaa. Ne kumpikaan ei anna lukijalleen mitään. Itselleni kaaostekstin tuotto ja lukeminenkin on helppoa. Elänhän pääkoppani kanssa jatkuvasssa kaaoksessa. Kerrankin kun tuskailin erään paperilappusen löytymistä, armas mieheni tokaisi: Ei olisi kannattanut siivota tuota paperikasaa. Muiden silmissä suunnaton sekasotku on sinulle järjestys. Tämä blogi on pitkälti ajatussilppua. Toivottavasti saatte juonesta kiinni.

Hyvää Juhannusta!

Tänään on juhannus. Ihmiset sankoin joukoin siirtyvät kaupungista saariin viettämään juhannusta. Toiset telttailemaan, toiset mökeille, ja kuka minnekin. Kunhan pääsee pois rutiinista, syömään ja juomaan hyvässä seurassa. Kotisaaremme on suurikokoinen. Uskon, että täälläkin on juhannuksen viettäjiä omilla mökeillään, vierailijoita metsissä telttaillen tai merenrannalla loikoillen. Ketään ei kuitenkaan näy missään. Mitään lisä-ääniä ei kuulu eikä tuntemattomia ihmisiä kävele kylätiellä vastaan. Ihmismassa katoaa saaren sisään.

Kävin juhannusaatonaattona viemässä naapurillemme juhannusluettavaa. Lähin naapurimme on eläkeläispariskunta, joka asustaa täällä lähes vuoden ympäri. He ovat mukavia ihmisiä ja touhuavat jatkuvasti jotain. Se miellyttää ikiliikkujan mieltä. Minusta on hienoa katsella, kun heidän pihallaan käyskentelevät sulassa sovussa hanhet ja sorsat poikasineen kissan katsellessa laiskana verannalta lintujen touhuja. Viedessäni lehtiä, tapasin rouvan siivouspuuhissa. Juttelimme muutaman sanan ja lähdin sitten kapuamaan mäkeä takaisin omalle tontille. En ole itse kovin seurallista tyyppiä. Minusta on mukava kyllä vaihtaa sananen silloin tällöin mutta muuten viihdyn erakkona omalla tontilla. Ja se, että lähimmät naapurit kunnioittavat tätä erakkomaisuutta, pitämättä minua outona lintuna, lämmittää mieltä. Tiedän, että apua on saatavissa milloin tahansa mutta silti oma hiljaisuus on taattua. Voisi siis summata, että meillä on loistonaapurit.

Poikani eivät tulleet tänä juhannuksena saareen. Nuorin halusi hengata kamujensa kanssa ja puuhailla moponsa kimpussa. Keskimmäinen taas löi minut ällikällä ilmoittaessaan viikko takaperin lähtevänsä Norjaan tyttöystävänsä kanssa. Vanhin poikani on pysytellyt jo vuosia omissa oloissaan. Olin tietenkin hyvin iloinen nuorien halusta ja mahdollisuudesta reissata mutta samaan aikaan pohdin sitä, miten aika juoksee.

Pojat kotirannassa leikkimässä kymmenen vuotta sitten.

Juhannus tulee joka vuosi. Se on kuitenkin joka kerta erilainen, sillä perhe, joka sitä viettää, muuttuu. Tämän pohtiminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen nostaa kaltaiselleni herkälle sielulle kyyneleet silmiin. Juhannusaattoaamuna makoilin petissä ja kaipasin poikiani. Heidän ääniään, puuhailujaan, lähelläoloaan. Mielessäni kertailin vuosia takaperin olevia tunnelmia pienistä shortsihousuisista pojannappuloista, jotka onkivapoineen viilettivät aattoaamuna rantaan. Siellä vietettiin useampi tunti kalastaen, uiden ja viettäen yhdessä aikaa. Tuota aikaa ei saa takaisin mutta ehkä jotain saa sen tilalle? Vaikka tänä juhannuksena ei pojat täällä olekaan, olen kuitenkin saanut pitkin kesää nauttia heidän läsnäolostaan. Perhe on muuttunut suuremmaksi, kun poikani tyttöystäväkin on käynyt jo visiitillä täällä.

Niin se aika, joka juoksee. Mieheni on viime viikkoina useaan otteeseen sanonut tuntevansa itsensä vanhaksi. Tuo leiskautus ei ole ollut tyypillistä huulenheittoa. Meillä on ollut töissä kovaa kiirettä. Meidän ikäisten elimistö alkaa jo huomauttelemaan kovan fyysisen rasituksen vaikutuksista. Ja nimenomaa palautuminen hidastuu, kun ikää tulee lisää. Sitä jaksaa painaa hyvän kunnon turvin kuten nuoremmatkin mutta palautuminen vaatii enemmän aikaa, unta ja hyvää ravintoa. Itse en vielä tunne rajoittavia muutoksia palautumisessa tai fyysisessä jaksamisessa. Joskus lääkärit ja hoitajat muistuttavat minuakin, etten enää ole nuori. Toimin kuitenkin aina sen mukaisesti, mitä elimistö ilmoittelee, en sen mukaan, missä kohtaa kalenteria kuljetaan.

Kun tarpeeksi lujaa siipiänsä räpyttelee, pysyy lennossa. Joskus askeleet tuntuvat kuitenkin menevät sinua edellä…

Vanheneminen ei lopulta tule onneksi rytinällä. Tätä edesauttaa valtava eteenpäin menemisen haluni ja jääräpäisyyteni, joka ei anna ajatustakaan ikääntymiselle. Minullakin on tietysti omat rajoitteeni, jotka eivät suoranaisesti liity ikään mutta ne pahus soikoon hidastavat etenkin vapaa-aamujani. Ylösnoustessani saatan suoda hetkellisen ajatuksen sille, että okei, olen hieman köpö. Sukkien laittaminen jalkaan on mahdotonta ja muutenkin pukeminen hidasta. Mutta kyllä se siitä, kun aikansa tekstiilien kanssa taistelee. Näin kesäisin on helpompaa, kun päällelaitettavaa on niukasti. Lopputulos on kuitenkin joka kerta puetun oloinen, kesät talvet. Ikä ei ole kuin luku. Liki 90 vuotiaan äitini menoa peilaten: Lonkkaleikkauksesta toivuttuaan meillä lapsilla on jälleen ollut äidin perässä pysymisen kanssa ongelmia.

Min vän är min brygga

Vastaa

Ystäväni Ruotsista on jälleen käymässä Suomessa. Olen niin iloinen, kun näemme nykyään niin usein. Tämä on siis hänen kolmas reissunsa kotikaupunkiini neljän kuukauden sisällä. Hän on aurinko ja hänen tekemisensä inspiroivat minua. Tällä kertaa hän osallistui nuorimman koiransa kanssa saksanpaimenkoirien päänäyttelyyn Hyvinkäällä. Minun piti lähteä sinne mukaan mutta selkäni päätti kipuilla niin kovaa, että olin tuomittu jäämään kotikatsomoon. Ystäväni koira menestyi hienosti näyttelyssä. Se voitti oman luokkansa.

Karmakollen’s Hero – ystäväni komea saksanpaimenkoirauros 🙂

Innostun todella helposti. Se on sekä siunaus että taakka. Innostuneena olen usein hyvin intensiivisesti kiinni innostuksen kohteessa, unohtaen normaalin arjen. Olen kuullut, että jotkut ADHD ihmiset tekevät impulssiivisuudessaan järjettömiä ostoksia. Minulla tätä ongelmaa ei ole. Ehkä se johtuu siitä, etten ole missään määrin shoppailija. Mutta tämä intoilu kohdallani on verrattavissa järjettömiin osteluihin. Ja kun vielä saan lisäpontta ystävistäni, jotka sytyttävät minut, olen ajoittain hallitsemattomassa tilassa.

Innostukseni ovat kuin auringonsäteitä pilvien lomassa. Ne sinkoilevat sinne tänne luoden valoa.

Innostuksen aikana olen sokea, kuuro ja tietämätön ympärilläni kulkevasta normaalista elämästä. Ajatus jyskyttää vain kohti päämäärää, joka saattaa olla oikeastaan hyvinkin kaukainen, jopa mahdoton saavuttaa. Tila on verrattavissa lapsen odotukseen jouluna. Ruoka ei maistu, nukkumisesta ei tule mitään, kaikki ajatteluelimen synapsit ovat kohdistuneet tavoittelemaan maalia. Koko elimistön voimavarapankki on suunnattu käytettäväksi vain tuota yhtä kohdetta varten. Tuo energia on niin suuri, että jos sen saisi vangituksi ja ohjatuksi johonkin järkevään, voisin olla vaikka mitä isona.

Ystävyys ja kumppanuus ovat kuitenkin vielä suurempia voimia. Sillä kun innostus saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa, edessä on lyhyen tasaisen vaiheen jälkeen yhtä voimakas alamäki kohti normaalia kaaosta ajatteluelimissä. Tavoite puuroutuu, normaalit asiat palaavat käyttötyökaluiksi ja tavoitetta pystyy tarkastelemaan etäämmältä. Tässä vaiheessa ystävien tuki ja kumppanin hellä mutta päättäväinen ohjaus ovat kultaakin kalliimpia. Minulla on se onni, että läheiseni ymmärtävät luonteeni nousut ja laskut. He ovat valmiina luovimaan minut taas satamaan. Hinaajat ovat tärkeitä aluksia meriliikenteessä. Luotettava, käsvivällinen ja hellä mies on satamani superhinaaja. Ja ystäväni laitureita, joihin kiinnityn.

Rakkauteni – mieheni – turvallinen ja luotettava hinaaja, joka saattelee minut matkaan ja takaisin, kulkien lähelläni.

Haluaisin joskus kyetä tekemään tavoitteita, joiden luo matkaaminen olisi maltillista. Nuorempana oli voimia riekkua niitä kohti. Ei haitannut, vaikka olin täysin irti maasta. Kun ei ollut perhettä, oli mahdollisuus olla mahdoton. Vanhempani ja sisarukseni olivat tottuneet intoiluuni. Nuorempana saavutinkin paljon asettamistani tavoitteista. Olen pohtinut niitä ja todennut, että silloin ei ollut muita velvoitteita, kun hillua pöllönä kohti älyvapaita ja suuriakin maaleja. Ja oli terveyttä repiä itsensä fyysisesti äärirajoille. Vanheneminen tuo haasteita ADHD moottorille. Toisaalta, kaaoksesta huolimatta, olen oppinut kuitenkin jotain. Enää en putoa niin korkealta, kuin nuorempana, jos en saavuta jotain.

Ystäväni palaa Ruotsiin parin päivän päästä. Meillä on kuitenkin yhteinen historia vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien, paljon yhteisiä juttuja nykypäivässä ja niin… nyt myös yhteinen tavoite. Tämä tavoite on saavuttevissa maltillisesti, sillä ystäväni auttaa minua etenemään sitä kohti kaahailematta. Odotan sitä kuitenkin melko malttamattomasti. Omassa kaaoksessani. Målet är att uppnå mål. Allt annat är värdelöst.