Aihearkisto: Pohdintoja

Digitalisoituminen

Vastaa

Onko olemassa enää lukutuokiota kahvikupposen ääressä? Minne on hävinnyt lehden rapina sivuja kääntäessä, minne kahvikupista kahvi enää läikkyy? Kun perinteiset sanomalehdet kuolevat, kuolee kahvinlukuhetken lisäksi myös perinteiset toimittajan ja lehdenjakajan ammatit sekä joukko liitännäisammatteja siinä niiden mukana. Muuttuuko perinteiset lähes instituution asemaan muuttuneet sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat vain yhdeksi maksuttomaksi verkkosivustoksi miljoonien verkkosivustojen joukkoon? Valtaako maailman valeuutisten media, jolloin katsotaan vain itseä miellyttäviä ja omia mielipiteitä pönkittäviä videoita mahdollisimman provosoivasti esitettynä?

Paperilehtien tilauskanta on romahtanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja tilalle on tullut digilehti. Paperiset sanomalehdet ajetaan alas, tarjoamalla nettilehtiä kolmasosan hinnalla paperiseen versioon nähden. Paperilehtien lukemisen loppu on nyt käsillä. Ja myös kaiken tekstin lukemisen mikäli on uskominen uusimpiin trendeihin. Ihmiset eivät enää käännä sivuja, he skrollaavat niitä. Digitaalista mediaa luetaan eri lailla kuin paperista, sitä vain silmäillään ja poukkoillaan asiasta toiseen. Tuntuu kuin keskittymishäiriöt, kuten ADHD, lisääntyisivät samassa tahdissa digimaailman vallatessa tilaa. Uudet sukupolvet eivät enää edes tekstaile pikaviestinohjelmien kautta vaan lähettävät pelkkiä video- tai ääniviestejä ja muodostavat käsityksensä maailmasta niiden kautta. Heikentääkö tämä luku- ja kirjoitustaitoa? Luetaanko enää kirjallisuuden klassikoita, viisastutaanko niiden opetuksista? Katsellaanko enää vain viimeisten räppien videot eläen virtuaalitodellisuudessa, kun ketään ei enää kiinnosta lukea tai kuunnella edellisten sukupolvien tuotoksia?

Kaikella on yleensä aina vastavoimansa ainakin nostalgiailmiönä. Vinyyliäänilevytkään eivät kuolleet sukupuuttoon vaan niitä haluttiin sittenkin kuunnella, katsellen suuria pahville painettuja kansikuvia. Ehkä paperin rapina ei sittenkään ole loppumassa. Mahdollisesti ihmiskunnan tuottamaa viisautta halutaan tulevaisuudesskin lukea kännykältä, ehkä jopa paperilta. Paperi on oikeastaan nerokas ja käytännöllinen käyttöliittymä. Ei tarvita sähköä. Puusta tuotetut tuotteet ovat itseasiassa kokemassa uutta renessanssia muovin korvikkeena. Eli ne suuret sellutehtaat, jotka on nykyisin nähty kaiken taantumuksen ja saastutuksen perikuvana, ovatkin muuttumassa uuden vihreän ja muovista vapaan ajan airueiksi.

Jälkikirjoitus

Vastaa

Menin uimalan saunaan hikisen Meripäiväjuoksun ja sitä seuranneen uintituokion jälkeen. Saunassa oli 8-vuotias tyttö, joka istahti viereeni ylälauteille. Kysyin kohteliaasti häneltä, voinko heittää löylyä ja hän vastasi reippaasti, että totta kai.

Juttelimme niitä näitä kesän kuumuudesta, ulkona olemisesta, hänen koulustaan ja kavereistaan, Meripäivistä sekä merellä olemisesta. Tyttö oli sanavalmis ja iloinen. Tuo pieni hetki, alle 10 minuuttia, piirtyi ajatuksiini. Lopulta sanoin tytölle, että nyt lähden kotiin saareen. Hän toivotti mukavaa merimatkaa ja samalla hänen äitinsä saapui saunaan.

Näin jälkikäteen jäin miettimään, mitä tuo tyttö sai keskustelusta. Ehkä hän on olemassaan juttelevainen ja on käynyt ennenkin samalaisia keskusteluja umpivieraan ihmisen kanssa. Ei pelkästään uimalan saunassa vaan muuallakin. Itse koin, että on tärkeää antaa lapsille kuvaa aikuisista, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita lasten omista jutuista. Aikuisista, jotka ovat turvallisia. Aikuisista, joilla ei ole mitään taka-ajatuksia, velvoitteiden vaatimuksia tai uteluita.

Minulle oli myös elvyttävää jutella pikkutytön kanssa. Onhan minulla itsellänikin sellainen joskus ollut. Tuona ohikiitävänä hetkenä palasin tiedostamatta 20 vuotta ajassa taaksepäin ja istuin hetken tyttäreni kanssa saunassa, jutellen hänelle tärkeistä asioista. Mietin sitä, kävikö hän keskusteluita umpivieraiden kanssa koskaan. Tyttäreni oli kyllä sanavalmis mutta luulen, ettei hän olisi aivan noin suoraan alkanut tuntemattoman kanssa juttusille.

Elämässä on näitä pieniä kohtaamisia. Usein ne lipuvat ohi huomaamatta mutta ainakin itse olin tuossa tilanteessa vastaanottavainen painamaan tämän ajatuksiini pidemmäksi aikaa. En tiedä tytön nimeä enkä välttämättä tunnistaisi häntä jos hän tulisi vastaan jossain. Se on kuitenkin toisarvoinen asia. Tärkeää on se hetki, joka antoi meille jotain. Tytön puolesta en pysty sanomaan, saiko hän mitään siitä tuokiosta mutta itse nostan hattua hänen vanhemmilleen ja etenkin hänelle itselleen, siitä ystävällisestä sielusta, joka hänessä oli ja jonka hän osittain on saanut elämänlahjana vanhemmiltaan.

Iloitsen hetkestä, joka kruunasi muutenkin hienon päivän. Hänen kaltaisten tyttöjen ja poikien sydämissä asuu enkeli. Ilosanoman ja lohdun enkeli. Kyllä on mukavaa käydä saunassa.

Tasoja

Vastaa

Joskus muinoin tuli pelattua tasohyppelypelejä. Siinä hahmo eteni helpommilta tasoilta aina vaan vaikeampiin tasoihin, keräten matkalla kaiken näköisiä juttuja mukaansa. Ihmisen mieli on tuollaista tasohyppelyä. Matkaamme täällä ajatuksin eri tasoilla emmekä välttämättä koskaan kohtaa, vaikka fyysisesti olisimmekin näkö- ja toimintaetäisyydellä.

Kohtaamme eri tasoilla, kulkeaksemme hetken tai pidempäänkin samaa väylää. Toisen huomioonottaminen on molemmille osapuolille välttämätöntä. Toinen väistää, kun toisen on kuljettava suoraan.

Ajatusten tasot eivät kerro ihmisen älykkyydestä vaan kyvystä, ja miksei halustakin, edetä kohti monimutkaisempia malleja. Jokainen kantaa sisällään geenejä, jotka vaikuttavat tapaan toimia ja ajatella. Mutta vielä suuremmassa roolissa ovat kokemukset ja sitä kautta muotoutuneet ajatusmallit. Jos ei elämässä ole vastaantullut hevosen potkua reiteen, ei pysty ajatuksin sisäistämään tunnetiloja, joita tuo tapahtuma aiheuttaa. Mitä potkun saanut miettii seuraavan kerran kohdatessaan hevosen? Pieni lapsi kävelisi vaikka hevosen mahan alta ajattelematta sen enempää siinä piileviä vaaroja. Ihminen, jota polle ei ole potkaissut ajattelee erilailla kuin ihminen, jolla on reidessään ruhje kohtaamisesta.

Ajatustasolla pyörii myös pelot ja uuden vastaanottaminen. Elämään lipuu uusia ihmissuhteita. Toisilla niitä tulee luontaisesti enemmän ja toisilla harvakseltaan. Se, kuinka lähelle ja miten nopeasti ihminen uuden tuttavuuden päästää, riippuu tietysti paitsi tilanteesta myös ajatustasosta eli kokemuksesta kohtaamisissa. Ihminen syyllistyy hyvin usein pienitasoisuuteen. Leimataan toinen hyvin kevyin perustein. Ehkäpä jopa puhutaan sitä sontaa selän takana, tuntematta toista laisinkaan. Olen pohtinut tällaisia ihmisiä viimeaikoina.

Minun lapset, sinun lapset, meidän lapset. Älä astu koskaan vanhemmuuden räpylöille

Pelko menettämisestä. Pelko omalle reviirille tulevasta tunkeilijasta. Pelko siitä, että menneisyys työntyy nykyisyyden, jopa tulevaisuuden eteen. Ihminen punnitsee tilannettaan omalla tasollaan. Hänellä on työkalut asioiden käsittelemiseen. Kuitenkaan kaikki eivät kykene, tai halua, hypätä seuraavalle tasolle. Lyödään kohtaaminen läskiksi, aloitetaan sättiminen, itsensä puolustaminen ja lopetetaan kasvaminen ihmisenä. Kohtasin tällaisen ihmisen ja minulle tuli hyvin surullinen olo. Eteen voi tulla ihmisiä, joiden häviäminen horisonttiin ei vaikuta matkantekoomme. Heidänkin ohilipumisen voi silti tehdä inhimillisesti ja ihmisyyttä kunnioittaen. Mutta ne ihmiset, jotka jäävät samalle ulapalle purjehtimaan, heidän kanssaan on tärkeää kyetä viittilöimään suuntia, vaikkei samassa aluksessa oltaisikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt ajatusmallia paremmasta ihmisestä. Meidät on kaikki Luoja luonut ajatteleviksi hahmoiksi. Ottamaan huomioon toiset, auttamaan toisiamme, jokainen kykynsä mukaan. Ylimielisyys ja olen-oikeassa -ajattelutaso on kalteva. Siinä seistessä saa hyvät vauhdit – alaspäin. Minkälaisella tasolla on ihminen, joka olettaa olevansa parempi kuin toinen? Ehkäpä sillä tasolla on sellainen pomppupaikka. Sille tasolle mentäessä alkaa pomppia ylös alas. Jos siihen jää pomppimaan, liike voimistuu ja voimistuu ja on lopulta hallitsematonta sinkoilua. Ihminen, joka haluaa päästä ylemmäs ja ylemmäs, mutta joka unohtaa ihmisyyden, on hyvin pian yksin. Siltä tasolta poispääseminen on vaikeaa. Ehkä ei kannattaisi siihen koskaan mennäkään, onhan niitä muitakin tasoja valittavana.

Lopulta, pohdittuani tätä kohtaamaani ihmistä, surullisena päätin, etten voi häntä lähestyä. Hän kulkee aivan eri tasolla ajatuksin kuin mie. Hän kuitenkin jää, ainakin hetkeksi, samalle ulapalle, joten kauniisti luovin purteni hänen ohitseen ja kohdatessa nostan kotkalaisittain käteni tervehdykseen. Tunsin kasvaneeni ihmisenä, kun kykenin edes hetkeksi ponnahtamaan hänen tasolleen. Hän ei vastaavaan kyennyt, tai sitten ei halunnut vaihtaa tasoa. Lopulta päätin, että olen tehnyt osani, väylä on vapaa kulkea. Jos hänen aluksestaan loppuu vesi, hän on aina tervetullut tankkinsa täyttämään, tasolleni.

Joka vuosi on juhannus

Vastaa

Haja-ajatusten työstäminen blogikirjoitukseksi tuntuu vaikealta. Kun päässä pyörii kaikennäköistä mutta väsymys estää tuottamasta tekstiä, lopputulos on vääjäämättä kaaos tai vähintään tajunnanvirtaa. Ne kumpikaan ei anna lukijalleen mitään. Itselleni kaaostekstin tuotto ja lukeminenkin on helppoa. Elänhän pääkoppani kanssa jatkuvasssa kaaoksessa. Kerrankin kun tuskailin erään paperilappusen löytymistä, armas mieheni tokaisi: Ei olisi kannattanut siivota tuota paperikasaa. Muiden silmissä suunnaton sekasotku on sinulle järjestys. Tämä blogi on pitkälti ajatussilppua. Toivottavasti saatte juonesta kiinni.

Hyvää Juhannusta!

Tänään on juhannus. Ihmiset sankoin joukoin siirtyvät kaupungista saariin viettämään juhannusta. Toiset telttailemaan, toiset mökeille, ja kuka minnekin. Kunhan pääsee pois rutiinista, syömään ja juomaan hyvässä seurassa. Kotisaaremme on suurikokoinen. Uskon, että täälläkin on juhannuksen viettäjiä omilla mökeillään, vierailijoita metsissä telttaillen tai merenrannalla loikoillen. Ketään ei kuitenkaan näy missään. Mitään lisä-ääniä ei kuulu eikä tuntemattomia ihmisiä kävele kylätiellä vastaan. Ihmismassa katoaa saaren sisään.

Kävin juhannusaatonaattona viemässä naapurillemme juhannusluettavaa. Lähin naapurimme on eläkeläispariskunta, joka asustaa täällä lähes vuoden ympäri. He ovat mukavia ihmisiä ja touhuavat jatkuvasti jotain. Se miellyttää ikiliikkujan mieltä. Minusta on hienoa katsella, kun heidän pihallaan käyskentelevät sulassa sovussa hanhet ja sorsat poikasineen kissan katsellessa laiskana verannalta lintujen touhuja. Viedessäni lehtiä, tapasin rouvan siivouspuuhissa. Juttelimme muutaman sanan ja lähdin sitten kapuamaan mäkeä takaisin omalle tontille. En ole itse kovin seurallista tyyppiä. Minusta on mukava kyllä vaihtaa sananen silloin tällöin mutta muuten viihdyn erakkona omalla tontilla. Ja se, että lähimmät naapurit kunnioittavat tätä erakkomaisuutta, pitämättä minua outona lintuna, lämmittää mieltä. Tiedän, että apua on saatavissa milloin tahansa mutta silti oma hiljaisuus on taattua. Voisi siis summata, että meillä on loistonaapurit.

Poikani eivät tulleet tänä juhannuksena saareen. Nuorin halusi hengata kamujensa kanssa ja puuhailla moponsa kimpussa. Keskimmäinen taas löi minut ällikällä ilmoittaessaan viikko takaperin lähtevänsä Norjaan tyttöystävänsä kanssa. Vanhin poikani on pysytellyt jo vuosia omissa oloissaan. Olin tietenkin hyvin iloinen nuorien halusta ja mahdollisuudesta reissata mutta samaan aikaan pohdin sitä, miten aika juoksee.

Pojat kotirannassa leikkimässä kymmenen vuotta sitten.

Juhannus tulee joka vuosi. Se on kuitenkin joka kerta erilainen, sillä perhe, joka sitä viettää, muuttuu. Tämän pohtiminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen nostaa kaltaiselleni herkälle sielulle kyyneleet silmiin. Juhannusaattoaamuna makoilin petissä ja kaipasin poikiani. Heidän ääniään, puuhailujaan, lähelläoloaan. Mielessäni kertailin vuosia takaperin olevia tunnelmia pienistä shortsihousuisista pojannappuloista, jotka onkivapoineen viilettivät aattoaamuna rantaan. Siellä vietettiin useampi tunti kalastaen, uiden ja viettäen yhdessä aikaa. Tuota aikaa ei saa takaisin mutta ehkä jotain saa sen tilalle? Vaikka tänä juhannuksena ei pojat täällä olekaan, olen kuitenkin saanut pitkin kesää nauttia heidän läsnäolostaan. Perhe on muuttunut suuremmaksi, kun poikani tyttöystäväkin on käynyt jo visiitillä täällä.

Niin se aika, joka juoksee. Mieheni on viime viikkoina useaan otteeseen sanonut tuntevansa itsensä vanhaksi. Tuo leiskautus ei ole ollut tyypillistä huulenheittoa. Meillä on ollut töissä kovaa kiirettä. Meidän ikäisten elimistö alkaa jo huomauttelemaan kovan fyysisen rasituksen vaikutuksista. Ja nimenomaa palautuminen hidastuu, kun ikää tulee lisää. Sitä jaksaa painaa hyvän kunnon turvin kuten nuoremmatkin mutta palautuminen vaatii enemmän aikaa, unta ja hyvää ravintoa. Itse en vielä tunne rajoittavia muutoksia palautumisessa tai fyysisessä jaksamisessa. Joskus lääkärit ja hoitajat muistuttavat minuakin, etten enää ole nuori. Toimin kuitenkin aina sen mukaisesti, mitä elimistö ilmoittelee, en sen mukaan, missä kohtaa kalenteria kuljetaan.

Kun tarpeeksi lujaa siipiänsä räpyttelee, pysyy lennossa. Joskus askeleet tuntuvat kuitenkin menevät sinua edellä…

Vanheneminen ei lopulta tule onneksi rytinällä. Tätä edesauttaa valtava eteenpäin menemisen haluni ja jääräpäisyyteni, joka ei anna ajatustakaan ikääntymiselle. Minullakin on tietysti omat rajoitteeni, jotka eivät suoranaisesti liity ikään mutta ne pahus soikoon hidastavat etenkin vapaa-aamujani. Ylösnoustessani saatan suoda hetkellisen ajatuksen sille, että okei, olen hieman köpö. Sukkien laittaminen jalkaan on mahdotonta ja muutenkin pukeminen hidasta. Mutta kyllä se siitä, kun aikansa tekstiilien kanssa taistelee. Näin kesäisin on helpompaa, kun päällelaitettavaa on niukasti. Lopputulos on kuitenkin joka kerta puetun oloinen, kesät talvet. Ikä ei ole kuin luku. Liki 90 vuotiaan äitini menoa peilaten: Lonkkaleikkauksesta toivuttuaan meillä lapsilla on jälleen ollut äidin perässä pysymisen kanssa ongelmia.

Min vän är min brygga

Vastaa

Ystäväni Ruotsista on jälleen käymässä Suomessa. Olen niin iloinen, kun näemme nykyään niin usein. Tämä on siis hänen kolmas reissunsa kotikaupunkiini neljän kuukauden sisällä. Hän on aurinko ja hänen tekemisensä inspiroivat minua. Tällä kertaa hän osallistui nuorimman koiransa kanssa saksanpaimenkoirien päänäyttelyyn Hyvinkäällä. Minun piti lähteä sinne mukaan mutta selkäni päätti kipuilla niin kovaa, että olin tuomittu jäämään kotikatsomoon. Ystäväni koira menestyi hienosti näyttelyssä. Se voitti oman luokkansa.

Karmakollen’s Hero – ystäväni komea saksanpaimenkoirauros 🙂

Innostun todella helposti. Se on sekä siunaus että taakka. Innostuneena olen usein hyvin intensiivisesti kiinni innostuksen kohteessa, unohtaen normaalin arjen. Olen kuullut, että jotkut ADHD ihmiset tekevät impulssiivisuudessaan järjettömiä ostoksia. Minulla tätä ongelmaa ei ole. Ehkä se johtuu siitä, etten ole missään määrin shoppailija. Mutta tämä intoilu kohdallani on verrattavissa järjettömiin osteluihin. Ja kun vielä saan lisäpontta ystävistäni, jotka sytyttävät minut, olen ajoittain hallitsemattomassa tilassa.

Innostukseni ovat kuin auringonsäteitä pilvien lomassa. Ne sinkoilevat sinne tänne luoden valoa.

Innostuksen aikana olen sokea, kuuro ja tietämätön ympärilläni kulkevasta normaalista elämästä. Ajatus jyskyttää vain kohti päämäärää, joka saattaa olla oikeastaan hyvinkin kaukainen, jopa mahdoton saavuttaa. Tila on verrattavissa lapsen odotukseen jouluna. Ruoka ei maistu, nukkumisesta ei tule mitään, kaikki ajatteluelimen synapsit ovat kohdistuneet tavoittelemaan maalia. Koko elimistön voimavarapankki on suunnattu käytettäväksi vain tuota yhtä kohdetta varten. Tuo energia on niin suuri, että jos sen saisi vangituksi ja ohjatuksi johonkin järkevään, voisin olla vaikka mitä isona.

Ystävyys ja kumppanuus ovat kuitenkin vielä suurempia voimia. Sillä kun innostus saavuttaa huippunsa jossain vaiheessa, edessä on lyhyen tasaisen vaiheen jälkeen yhtä voimakas alamäki kohti normaalia kaaosta ajatteluelimissä. Tavoite puuroutuu, normaalit asiat palaavat käyttötyökaluiksi ja tavoitetta pystyy tarkastelemaan etäämmältä. Tässä vaiheessa ystävien tuki ja kumppanin hellä mutta päättäväinen ohjaus ovat kultaakin kalliimpia. Minulla on se onni, että läheiseni ymmärtävät luonteeni nousut ja laskut. He ovat valmiina luovimaan minut taas satamaan. Hinaajat ovat tärkeitä aluksia meriliikenteessä. Luotettava, käsvivällinen ja hellä mies on satamani superhinaaja. Ja ystäväni laitureita, joihin kiinnityn.

Rakkauteni – mieheni – turvallinen ja luotettava hinaaja, joka saattelee minut matkaan ja takaisin, kulkien lähelläni.

Haluaisin joskus kyetä tekemään tavoitteita, joiden luo matkaaminen olisi maltillista. Nuorempana oli voimia riekkua niitä kohti. Ei haitannut, vaikka olin täysin irti maasta. Kun ei ollut perhettä, oli mahdollisuus olla mahdoton. Vanhempani ja sisarukseni olivat tottuneet intoiluuni. Nuorempana saavutinkin paljon asettamistani tavoitteista. Olen pohtinut niitä ja todennut, että silloin ei ollut muita velvoitteita, kun hillua pöllönä kohti älyvapaita ja suuriakin maaleja. Ja oli terveyttä repiä itsensä fyysisesti äärirajoille. Vanheneminen tuo haasteita ADHD moottorille. Toisaalta, kaaoksesta huolimatta, olen oppinut kuitenkin jotain. Enää en putoa niin korkealta, kuin nuorempana, jos en saavuta jotain.

Ystäväni palaa Ruotsiin parin päivän päästä. Meillä on kuitenkin yhteinen historia vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien, paljon yhteisiä juttuja nykypäivässä ja niin… nyt myös yhteinen tavoite. Tämä tavoite on saavuttevissa maltillisesti, sillä ystäväni auttaa minua etenemään sitä kohti kaahailematta. Odotan sitä kuitenkin melko malttamattomasti. Omassa kaaoksessani. Målet är att uppnå mål. Allt annat är värdelöst.

Selän takaa

Vastaa

Aina ei mene niinkuin suunnittelee. Aika usein jopa. Joskus tuntuu, ettei kannattaisi edes suunnitella. Pieleen menee kuitenkin. Koska satun olemaan suunnittelun intomielinen harrastaja, olen kehitellyt suunnitelmille varasuunnitelman ja niille vielä varavarasuunnitelman. Suunnitelmasta toteutukseen onkin sitten aivan eri juttu. Sellaiseen en ole itseäni jalostanut.

Meren hoiva.

Osa pohdituista jutuista onnistuu minullakin. Mitä kauemmin jokin asia pysyy suunnittelulistallani, sitä todennäköisemmin se myös toteutuu. Jos siis sitkeästi teen ja törmään seinään, teen ja törmään uudestaan seinään, lukemattomia kertoja, huomaan jossain vaiheessa tehneeni kyseisen asian. Tuossa vaiheessa usein olen jo niin rutinoitunut tavoitteluun, etten enää osaa innostua tuulettamaan saavuttamaani asiaa. Siitä on tullut osa arkea.

Kirjoittelin jo aiemminkin, että tämä kevät on ollut erilainen. Paikoillaan pysyvä ja tekemätön. Toki eteen on tullut hetkiä, jolloin kauan toivottuja asioita on tapahtunut, niinkuin Bocellin konsertti. Mutta matalammalla tasolla tunnen edelleen pyöriväni paikoillani. Töissä jaksaa painaa. Ei siksi että on pakko, vaan siksi, että nautin töistäni. On olemassa sellainen käsite kuin sairasloma. Minulla on synnynnäinen allergia sitä kohtaan. Talvella oli pakkotilanne, jolloin vietin kolmatta kuukautta sairaslomalla. Jäljet on yhä nähtävissä. Ahdistun pelkästä ajatuksesta särkeä rytmini olemalla saikulla.

Tälle keväälle oli siis erilaisia suunnitelmia. Nyt kun kalenterissa on käännetty sivua jo kesään, pohdin liikkeellelähtemättömien suunnitelmien syitä. En ole politikko enkä huippu-urheilija, joten en osaa selittää. En siis latele eteeni syitä ja keksi oivia aasinsiltoja, miksen jotain tehnyt. Itse asiassa itseni hyvin tuntevana tiedän, että tämä tapaus jää hävyttömän usein puolitiehen, jos edes pääsee alkuakaan pidemmälle toteutuksissa.

Suurin vaikuttaja tekemättömiin asioihin on kipu. Tässä kohtaa kuulen tuon lauseen, joka minulle niin usein sanotaan. Kun koskee, on levättävä. Minun tapauksessa tämä tarkoittaisi sitä, että kannattaisi vaihtaa työ patjatehtaalle koemakaajaksi, olisin pian miljonääri. Kipu on ollut läsnä arjessani vuosikymmeniä, en edes tiedä, mitä on olla kivuton. Välillä se on hyvin vaimeaa. Kipu hiippailee kehossani, enkä edes huomaa sitä. Se tarkkailee minua tai ehkä se pitää jopa lomaa, muutaman päivän. Välillä se suunnittelee huolella, milloin aloittaa villin sambansa. Se kiihdyttää vauhtiaan ja koettaa saada minut polvilleni. Tuossa tilanteessa minulla on aikaa reagoida sen temppuihin. Sitten on päiviä, jolloin se rysähtää katon läpi suoraan naamalleni. Kukkuu, tulin taas! Porskutan eteenpäin, kuinkas muuten, ja irvistän.

Kivun olemassaolo tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Minua on leikattu, lääkitty, käytän TENS laitetta, kipulaastareita, liikun, lepään, murisen, kuljen eteenpäin. Fyysisesti. Henkisesti olen välillä hyvin, hyvin alhaalla. En ole päivääkään (tai siis yötäkään) ollut poissa selkäkipuni takia töistä. Kaikesta muusta sitten joudun luopumaan. Kipu vie nimittäin mehut. Tätä kirjoittaessani se tiivis elämänkumppanini hilluu selässäni. Irvistän ja jatkan tarinani kirjoittamista. Koska minulla on niitä vara- ja varavarasuunnitelmia, olen käyttänyt niitä voitokkaasti myös kivun vaimentamiseen. Yksi niistä on meri. Tänäänkin, töiden jälkeen, istahdin Marun ruoriin ja ohjasin sen kohtalaisen tiiviisti velloviin lounaistuulen aaltoihin. Myötäisellä veneen keula haukkasi aaltoihin ja keinui sivulle. Meri pyörittää, keinuttaa ja liikuttaa pehmeästi suurta ystävääni ja Marun liikkeet hoivaavat pieksettyä selkääni. Vielä enemmän kuin fyysinen keinunta, meri ja Maru vahvistavat henkistä puoltani. Merellä voin itkeä, merellä voin nauraa. Merellä ei kukaan pyydä minua nousemaan liian ylös, eikä alas. Voin olla minä. Saan irvistää, ilman selitysvelvollisuutta.

Tavoittele

Vastaa

Kun sinulla on tavoite, jota kohti pyrit, miten paljon olet valmis uhraamaan siihen aikaasi, voimiasi ja taitojasi? Riippuu varmaan tavoitteesta. Oli tavoite sitten pieni tai iso, jotenkin siihen on kuitenkin itseään pistettävä likoon. Tavoitteiden saavuttelussa on jokin päätepiste, hetki jolloin olet päässyt siihen, mitä halusit. Matka sinne on itsessään se juttu, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Välitavoitteet antavat uskoa tavoitteen saavuttamiseen. Tulee konkreettisesti huomattua, että on edistynyt. Päätepysäkillä tunne on mahtava. Olet voittanut itsesi, rikkonut rajoja ja saavuttanut haluamasi.

Kiven päällä, anna palkka. Rico <3

Aina suunnitelmat eivät toteudu, vaikka kuinka yrittää. Ehkä tavoite on ollut liian kunnianhimoinen? Tai motivaatio ei ole riittänyt. On saattanut tulla muita mutkia matkaan. Sairastelu, kiire ja arjen muut puuhat syövät mahdollisuuksia saavuttaa uutta ja asuttaa päämäärää pysyvästi itseensä. Omalla kohdallani jääräpäisyys asettaa itsessään mielenkiintoisia haasteita tavoitteiden saavuttamiseen. Ehkäpä välillä olen myös liian kova itseäni kohtaan. Minne sitten peilaan halujani saavuttaa jotain, se on osittain mysteeri itselleni. Tuo kovuus on vaikea pala siinä vaiheessa, kun huomaan, etten tule saavuttamaan tavoittani.

Yletyinpäs, pusu. Petu <3

Kun on sata lasissa joka asiassa, on sillä myös kääntöpuolensa. Olen sata lasissa myös silloin, kun jokin asia on pielessä. Levottomuus, ahdistus ja alakulo eivät ole minulle vieraita tunteita. Itseasiassa ne ovat muuttaneet luokseni pysyvästi jo kymmeniä vuosia sitten. Voin järkeillä elämänohjeita jälkikasvulle täysin tyynenä mutta sisälläni oleva myrsky estää itseäni ottamasta omista ohjeistani vaarin. Olen kovalla työllä saavuttanut elämässäni paljon. Tavoitteet toisensa jälkeen ovat täyttyneet mutta myös jääneet täyttymättä. Juuri tuota olen kohdallani pohtinut vuosia. Miksen pääse eteenpäin ilman ruoskaniskuja? Minua on neuvottu olemaan armollinen itselleni. Hieno neuvo, en vain osaa sitä kohdallani toteuttaa.

Vanhemmille yksi kirjoittamaton tavoite on, että lapset ovat onnellisia ja pärjäävät itsenäistyttyään. Jokainen vanhempi myös tietää, että lasten kanssa mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan. Tuossa tavoitteessa kun toisena osapuolena on ihminen, jolla on oma käsitys siitä, miten kaikki etenee. Me vanhemmat voimme vain näyttää esimerkkiä, elää omien sanojemme mukaan ja toivoa, että lapsen elämässä tapahtuu onnistumisia. Loppujen lopuksi tuossa epämääräisessä lapsi aikuiseksi -projektissa ei ole edes päämäärää. Se jatkuu niinkauan, kuin henki pihisee.

Enkeleitä, onhan heitä.

Olen epäonnistunut yhden lapseni kohdalla täysin tuossa projektissa. Tai niin ainakin tunnen. Hän oli esikoiseni, jolle annoin kaiken aikani ja rakkauteni. Pienestä kääröstä kasvoi erittäin tiedonhaluinen nuori nainen. Hänellä oli kauniit silmät, hieman ujo luonne ja hän oli hyvin lojaali ihmisille, jotka olivat hänelle tärkeitä. Tyttäreni oppi puhumaan varhain, lukemaan varhain ja hän myös lähti pois kovin varhain. Kaikki ne valvotut yöt, lohdutukset, yhdessä tekemiset, naurut, itkut, suuret sydänleikkaukset, pelot ja uskot tulevaisuuteen, ovat poissa. Tuo elämänmittainen tavoite, että hän olisi onnellinen ja pärjäisi aikuisena, päättyi heinäkuisena sunnuntaina vuosia, vuosia sitten. Niitä tunteita ei voi verrata yhteenkään muuhun epäonnistumiseen. Olen ne kokenut. Olen kohdannut kuoleman. Olen oppinut, että elämä on kysymysmerkki, hyvinkin lyhyt ja hengissä pysyminen on jo tavoite.

Kesän lämpö meren sini, laine rantaan mielii, rannan kaislat kuiskutellen, elämästä kielii.

Siksi ja juurikin siksi. Tavoitteita kannattaa tehdä. Rakennella unelmia, tehdä suorituksia, harpata mukavuusalueen ulkopuolelle. Matkan aikana oppii itsestään paljon. Siinä kohtaa omat rajansa ja sen, kuinka paljon on valmis satsaamaan niitä ylittäessään. Tavoitteiden saavuttelussa oppii myös pettymään ja ymmärtämään, ettei aina mene niin, kuin itse haluaa. Sitten vaan uutta tavoitetta kehiin. Joskus, aivan joskus, jääräpäisyyskin on hyve. Kun on otettu pois suurin haave, romutettu se niin, ettei ole mahdollisuuksia päästä siinä tavoitteessa koskaan määränpäähän, jääräpäisyys ajaa eteenpäin. Kyyneltenkin läpi, olen olemassa.

Oot sie tällä planeetalla?

Vastaa

Joskus tyhmyys masentaa. Siis oma tyhmyys. Kun muut ympärillä juttelevat asioista, jotka ovat kaikille itsestäänselvyyksiä, meikäläinen kuuntelee aiheita kuin en olisi niistä koskaan kuullutkaan. Kaikken läheisimmät ovat minulle onneksi armeliaita ja lienee tottuneet siihen, että istun hiljaa enkä ymmärrä normaalia sanomaa. Kun poikani innoissaan selittää minulle jonkun artistin aikaansaannoksia, kuuntelen asiaa sumun läpi. Ajatus ei virity vastaanottamaan sanomaa, vaikka korvani sen kuulevatkin. En pysty keskittymään.

Aina se paistaa, vaikkei kokoajan ole näkyvissä.

Olen pohtinut tuota ongelmaa piirtäen ympyrää hieman isommaksikin. Pohtinut, mitä kaikkea vaille olen jäänyt vain ja pelkästään siksi, etten pysty nappaamaan kiinni narusta tai oikeastaan suoristamaan sitä köyttä. Ongelma on käsinkosketeltava myös ihmissuhteissa. Muistan elävästi tyttäreni kiukunpuuskan murrosiässä, kun hän pyysi lupaa lähteä festareille. Ymmärsin kyllä sataprosenttisesti hänen pyyntönsä, en vain saanut aivoja välittämään vastausta suustani ulos. Tyttäreni lopulta kivahti, että miksi aina mietin asioita tuntikaupalla. Muiden äidit kuulemma ilmoittavat heti kantansa.

Loppujen lopuksi kyse ei liene kuitenkaan tyhmyydestä vaan kyvyttömyydestä rekisteröidä ilmassa leijuvaa aihetta käsittelyelimille. Tämä on aikojensaatossa johtanut siihen, että mm. kaikki koulussa opittu yleissivistys on minulta 90% hukassa. Olen kuullut kaikki asiat, tietyt osat aivoistani ovat ne myös käsitelleet. Kuitenkin se väylä, joka kuljettaa ne muistista ilmaisuun, on matalan veden takia ajokelvoton. Tästä tuli mieleen muutama päivä sitten käyty keskustelu mieheni ja poikani kanssa. Ilmassa oli pohdintaa erään kappaleen sanoituksen kanssa. Mietittiin, mihin aikakauteen se osui. Laulu kertoi sodasta ja siinä oli maininta vuodesta 1916. Puhekuplaan ilmestyi sanat ensimmäinen maailmansota. Niin tietysti. Mutta mie en vaan pystynyt sitä ilmaisemaan. Voisin kuvailla tunnelmaa oman pääni sisäisenä taistelukenttänä. Tapahtumia on kymmeniä samanaikaisesti käsiteltävänä. Ja kun joku pyytää minua poimimaan sieltä sen oleellisen, en siihen kykene. Ulkoapäin katsojasta näyttää, etten ymmärrä mitään tai en edes kuuntele. Istun vain ja jumitan.

Ei värettäkään, ei pienintäkään sanaa, tajunnanvirtaa tahi mielipidettä.

Tämä kyvyttömyys piirtää ympyrää yhä suuremmaksi. Suurimpaan mahdolliseen asiaan, jonka käsittely on yhä kesken. Tosin luulen, ettei siitä koskaan mitään valmista tulekaan. Surun kaaos. Olen kuullut sanat pitkittynyt suru. En oikein tiedä, onko surulla mittaa. Ja lopulta, mitä suru on ja pitääkö suru jotenkin päättää. Omalla kohdallani suru on vierelläni koko loppuelämäni kulkeva lapseni. Ajatuksissani olevat kyyneleet noruvat yhä yhtä kiivaina kuin vuosia sitten. Palaan ajatuksissani usein hetkeen, jolloin vahvasiipinen enkeli kietoo tyttäreni suojiinsa vain muutamaa sekunninsadasosaa tömähdystä ennen. Enkeli kuljettaa lapseni ylös taivaaseen. Häntä ei enää koske, koskaan. Nämä ajatukset ovat ainoat, jotka tuovat lohtua ja joita pohdin vuositolkulla. Onko minulla siis pitkittynyt suru, jota en viisaiden ihmisten mukaan kykene purkamaan? Elänkö vieläkin vuosia ja vuosia menneisyydessä? Vain siksi, että siellä on lapseni vielä elossa.

Enkelinsiivillä kauas, silmien ulottumattomiin.

En vain kykene tuomaan ulos sitä pohjatonta tuskaa, mitä tapahtuma minuun istutti. Sen paino on minussa. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä teen, sanon ja olen. Vuosien jälkeenkin. Ei ole selviytymistä surusta, koska suru on jatkumo. Ei ole keinoja kaivaa kaaoksesta yksittäisiä lauseita, mennäkseni eteenpäin. Ehkäpä tämä kaikki annettiin juuri minulle siksi, että olen jo valmiiksi hukkunut tuhansien ajatusten metsään. Lopulta tämä kyvyttömyys elää kuten oletetaan on minulle luontaista. Aina vastaantuleva, mitään ymmärtämätön ihminen ei ole tyhmä. Hänellä vain on liikaa keskeneräisiä lauseita väylällä, jossa aikaa luovimiseen vie kivet ja karikot. On helppoa sivaltaa jo valmiiksi viilleltyä. Pysähtyminen, viereen istuminen ja laastarin laittaminen kiivaina vuotaviin haavoihin vaatii luonnetta. Onnekseni minulla on mieheni ja poikani. He pysähtyvät, laastarit valmiina.

Poikani, rakkaimpani, kuin meren hellä kosketus. Auringonsäteinä aalloilla, laastarina haavoilleni, toivona huomisesta.

Yhtä juhlaa

Vastaa

Vappu on takanapäin. Työnjuhlaa tuli vietettyä tietenkin töissä. Vaikkei keli ollut kylmimmästä päästä, vapunjuhlijoita ei pahemmin yössä näkynyt. Yhteen porukkaan kuitenkin tein lähempää tuttavuutta muutaman kymmenen sekunnin ajan, kun ahtauduin kuuden parikymppisen juhlijan kanssa samaan hissiin. He ilmaisivat kaljanhuuruisen kunnioituksensa työtä tekevälle ja kysyivät kohteliaasti, tulenko oluelle. Vastasin yhtä kohteliaasti, että jos nyt kuitenkin toimitan nämä aviisit tilaajille. Tähän sain tyhjentävän vastauksen, ettei kukaan vappuaamuna huomaisi, jos polttaisin koko lehtikasan roskiksessa ja paistaisin siinä lämmössä vielä makkaratkin. Iloinen porukka jäi välikerroksessa pois toivottaen jaksamista. Niin, kuka sanoo, että nuoriso muka ei osaa käyttäytyä.

Kimalaisen keväistä juhlaa pajussa 🙂

Jatkaessani töitä vielä toista tuntia, jäin miettimään juhlimisen syvempää olemusta. Aina on syytä juhlaan, pienempäänkin. Juhla on irtiotto arjesta. Juhlitaan sitten isommalla porukalla tai intiimisti kahden. Loppujen lopuksi, miksi ihmiset juhlivat? Ja mikä tekee juhlasta juhlan? Sekö, että lipitetään voimajuomia siihen tahtiin, että kontataan kotiin? Juhlamieli kaikkoaa siten viimeistään seuraavana aamuna. Juhlista jää muistoksi kipeä pää, tärisevät kädet, huonovointisuus. Eikö iloisuutta saa irti sisimmästään ilman apukeinoja? Juhlainen olotila syntyy hetkistä, ihmisistä ja tunnelmasta. Nostamalla juhlan aiheen oman örvellyksen yläpuolelle, voi nauttia vuosiakin myöhemmin samasta fiiliksestä. Tulipa saavutettua jotain ja kirjattua tapahtuma muistojen kultaiseen kirjaan.

Yhdessäolo on myös juhlaa 🙂

Toistakymmentä vuotta sitten katselin läheiseni juhlimisen jälkeistä olotilaa suurena kysymysmerkkinä. Mies oli äreä, hiljainen ja sen näköinen, kuin olisi mennyt mankelin läpi. Hänellä ei ollut kerrottavaa itse juhlista ensimmäistä tuntia pidemmälle, koska muisti oli lakannut toimimasta. Hän ei tarkalleen edes tiennyt, missä oli ollut ja keitä muita oli ollut paikalla. Myöhemmin katselimme kuvia juhlista. Vierelläni istui ihminen, joka katsoi kuvia yhtä ensikertalaisena kuin itsekin olin. Ai, tuollaistako siellä oli. Valitettavasti tämä sama kaava toistui liki joka kerta hänen juhliessaan jotakin. Mietin jo tuolloin, onko hänellä todella noin vaikeaa, kun iloiset hetketkin pitää hukuttaa pullojen ja tölkkien sisältöjen tyhjentämiseen. Vierestä oli kuitenkin mahdotonta opastaa. Tunsin voimakasta avuttomuutta ja sanattomuutta. Joskus jopa syyllistin itseni ajatellen, etten ole osannut suoria hänelle kevyempää polkua elää, ilman prosentteja. Vuodet ovat vierineet noista ajoista mutta mikään ei ole muuttunut hänen tavoissaan juhlia. Syyllisyys on muuttanut pois, mutta ahdistus toisen puolesta on edelleen kämpillä.

Omat viisikymppiseni vietin juuri siten, kun olin ajatellutkin. Halusin juhlia puolenvuosisadan etappia rakkaani kanssa, ilman minkäänlaista vouhotusta. Alustin tulevaa hetkeä niin, että olin täysin hiljaa tulevasta. Vain lähimmät ihmiseni muistivat pyörät vuoteni ja onnekseni hekin onnittelivat minua soittamalla ja tekstiviestein, joten vinkkiäkään mihinkään someen ei tullut. Otin ajoissa töistä viikon vapaata ja katosimme kaikessa hiljaisuudessa kotisaareen. Ostimme lempisyötäviämme, lämmitimme saunan, kävimme pitkällä lenkillä ja iltahämärissä laitoimme kynttilöitä palamaan. Istuimme lähekkäin ja nautimme. Katselimme kuvia vuosikymmenten takaa ja pohdimme, miten olen saavuttanut viisi vuosikymmentä. Miten olen ne elänyt, miten elän nyt ja mitä toiveita on seuraavaksi viideksi kymmenvuosijaksoksi. Ja mikä parasta, voin palata noihin hetkiin vuosien jälkeenkin. Muisti pelaa, mikään ei ole turruttanut tuon juhlan muistoja.

Etapit elämään tulevat muutoinkin kuin juhlien järjestämisien kautta. Jokainen päivä itsessään on juhla. Eräs hyvin vanha mies kertoi, että hänellä on juhla joka ikinen aamu, kun hän silmänsä avaa. Hän kertoi iltaisin rukoilevansa, että saisi nähdä huomisaamun. Ja kun hän sitten herää, hänen rukoukseensa on vastattu. Tämä jos mikä on syy juhlaan. Jokainen askel, jokainen hetki on juhlan arvoinen. Rohkeutta ja viisautta on ottaa hetket vastaan omana itsenään. Huolet eivät huuhtoudu kurkusta alas, eikä juhla juhlistu myöskään tuolla liemellä. Mitä enemmän vuosia muistojeni kalenteriin saan, sitä varmempi olen omasta valinnastani: Kompuroin vain tietoisena siitä, mikä laittoi jalkani solmuun.

Sairaspetiltä työkiireisiin

Vastaa

Lenssupöpöt vaanivat keväisin uhrejaan ja yllätyksellisesti ne pesiytyvät kantajaansa saaden olotilan vetämättömäksi. Näin kävi meillekin huhtikuun alussa.

Talviloman loppupuolella nuorimmainen vietti kanssamme muutaman päivän saaristossa. Nuhainen ja kuumeinen nuorimies tuntui olevan kevyessä kevätlenssussa. Pohdittiin siinä puoliääneen, että tuleekohan tauti meillekin mutta ei oltu siitä kovin huolissaan. Muutama päivä myöhemmin, toiseksi viimeisenä talvilomapäivänä, nousi sitten kuume. Ensin miehelleni ja seuraavana aamuna minullekin. Tauti ei sitten ollutkaan meillä se helppo. Nokka oli niin tukossa, ettei nukkumisesta tullut mitään, syömisestä puhumattakaan. Kuume paukutti liki 39 astetta ja olo oli niin löysä, että oli annettava periksi ajatukselle, että palaisimme töihin.

Kovan kuumeen jakso kesti kolme päivää. Nuhakin talttui mutta sitkeä yskä jäi seuralaiseksi ja tuntuu tuo vieläkin antavan kuulua itsestään, vaikka kaikki muut oireet ovat olleet jo parisen viikkoa poissa. Töihin palasimme kuumeen laskettua pois mutta muutama ensimmäinen työyö oli kyllä taistelua. Jalat tuntuivat puurolta rappusissa ja olotila oli vähintäänkin löysä. Mitään ylimääräistä ei jaksanut töiden jälkeen tehdä, sen takia bloggauksetkin ovat olleet tauolla. Itsensä kuunteleminen on kyllä mainio taito. Niinkauan kun ei yksinkertaisesti tee mieli liikkumaan, on uskottava fiilistä, että keho tarvitsee lepoa.

Jotta asiat olisivat jokseekin tasapainossa, on vastaavasti töissä ollut hirmuinen hulabaloo. Vapaa-ajan tekemättömyys on saanut vastapainoksi vauhdikkaita työ-öitä. Sitä on siis kipitetty rappusia roppakaupalla yli omien piirien. Töiden lisäksi on ollut pienempiä ja suurempiakin stressinaiheita, jotka ovat vaikuttaneet jaksamiseen. Äitini kävi läpi suuren leikkauksen. Kun ikää on liki 90 vuotta, toipuminenkin on hitaampaa. Onneksi kaikki meni suunnitellusti ja äiti on taas kunnossa.

Marun kanssa on ollut myös jännitettävää, jopa stressiäkin. Oikeastaan mitään syytä stressiin ei ole ollut mutta minun kärsimätön luonne on kuin tulikuuma kekäle, kun kyseessä on odottaminen. Olen vilkuillut jäätilannetta kaupungin puolella ja vilkuillut sitä Kylänlahden puolella. Tuskaisena olen katsellut yhä kasvavaa veneiden määrää Sapokassa todeten, että oma vene on yhä pukkien päällä maissa. Vapautunut meri on vastustamaton elementti. Saapuessamme kiirastorstaina töiden jälkeen pääsiäisen viettoon kotiin, edessämme oli näky, joka sai sydämeni sinkoilemaan. Kylänlahti kimmelsi aamuauringon säteissä vapaana. Vielä tiistaina iltapäivällä jääkansi oli peittänyt lähes koko lahden.

Kevään sydäntä pompottavin näky. Lahti auki, tervetuloa avovesikausi 🙂 Jäät lähtivät keskiviikkona 17.4.2019.

Voisin siis tehdä yhteenvetona huhtikuun kahden ensimmäisen viikon fiiliksille sanan: poissaoleva. Ja kun olen poissaoleva, olen sitä kokonaisvaltaisesti. Mutta koska asioilla on kummallinen taipumus järjestyä, Schwarzeneggerin suomennetuin sanoin: Olen palannut.