Aihearkisto: Pohdintoja

Minne ne kaikki katoavat?

Luopuminen on raskasta. Se on elämässä vääjäämätöntä mutta jo sen ajatteleminen on tuskallista ja siksi varmaan asian sivuuttaa niin helposti. Kun arki rullaa normaalilla painollaan, luopumista ja menetystä ei ole olemassakaan.

Koiranomistajan yksi vaikeimmista päätöksistä on, kun rakkaasta lemmikistä pitää luopua. Lopullisesti. Ei tunnu löytyvän hetkeä, joka olisi se oikea. Eläimen sairastaessa sitä toivoo yhä vaan paranemista ja vanhuuden vaivojen tiukentaessa otettaan nelijalkainen saa päivä-, viikko- jopa kuukausitolkulla lisää aikaa. Omistaja tietenkin tuntee lemmikkinsä parhaiten mutta joskus tarvitaan myös eläinlääkärin mielipidettä, joka aina nojaa eläimen hyvinvointiin.

Olen läpikäynyt kymmenien koirieni ja kissojeni poislähdöt. Joka kerta se on yhtä tuskallista. Määrä ei siis takaa minkäänlaista rutinoitumista asiaan. Järkikulta on usein lomalla, kun päätös rakkaan eläinystävän viimeisestä matkasta on tehtävä. Minulle on ollut tärkeää, että sairas tai vanhuuden vaivoista kovasti jo kärsivä karvainen perheenjäsen saa olla viimeiset hetkensä lähelläni, perheen parissa. Se saa haistaa tutut tuoksut, tuntea läsnäolon sekä kosketukset ja kuunnella tuttuja ääniä. Hoito on aina tapauskohtaista ja jos eläimen tila sitä vaatii, olen vienyt eläimeni viimeiselle piikille. Kun on omistanut kymmeniä eläimiä, kohtaloihin mahtuu erilaisia lähtöhetkiä. Kissani ovat yhtä lukuunottamatta nukahtaneet ikiuneen sylissäni, luonnollisesti, ilman lopetuspiikkiä. Koirieni kohdalla kirjo on valtava. Joku on löytynyt kuolleena aamulla tarhasta, toinen kotoa omalta paikalta. Osa on kuollut todella vanhoina ilman varsinaista sairastelua, osa on kuollut vielä nuoruuden jyllätessä. Lukuisia on viety eläinlääkäriin piikille, myös leikkauspöydälle on menehtynyt yksi. Sitten ovat ne, jotka ovat päästäneet irti elämästä lähelläni. Niiden poislähtö on ollut levollinen. On tarkasti kellonaikaa myöten tieto, milloin viimeinen hengenveto tuntui ja rakas lemmikki on saanut tuntea lämmön ja turvallisuuden lähtiessään.

Eläin vaistoaa poislähtönsä. Mitä eläin kertoo, kun se viimeisillä voimillaan pyrkii syliin tai vastaa puheeseen heiluttamalla häntää, vaikka mikään muu ruumiinosa ei ole enää tässä maailmassa. Ymmärtääkö sinua koko elämänsä lohduttanut nelijalkainen sinun tuskasi, kun itket sen ollessa huonossa kunnossa? Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia. Rico hyvästeli parhaan ystävänsä Wilman muutama minuutti ennen kuolemaansa. Sen jälkeen se pujotteli itsensä syliini, huokaisi ja nukahti pois. Petu sairasti lyhyen aikaa ja otin sen hoitoon sisätiloihin tarhasta. Kävimme mantereella kaupassa ja kun tulimme kotiin takaisin, Petu ikäänkuin odotti paluutamme. Menimme sen luo, silittelimme sitä hetken. Sitten se pyrki syliini ja kuoli.

Lemmikin poislähtö herättää kysymyksiä. Aivan samaan tapaan kuin ihmisenkin kuolema. Mietin usein edeltäviä viikkoja. Hetki sitten se oli vielä tuossa. Muutama päivä sitten se oli vielä kunnossa, söi ja leikki. Kuukausi sitten se teki sitä ja tätä. Ja mitä sitten tapahtui? Minne katoaa silmien loiste, kropan kieli, äänet ja koko olemus, kun viimeinen hengenveto on vedetty? Tunnet lemmikin lämmön vielä pitkään lähdön jälkeen. Puhut sille mutta enää se ei vastaa. En halua siirtää juuri kuollutta eläintä koskaan välittömästi mihinkään. Annan sen olla siinä, mihin se jäi, usean tunnin jopa vuorokauden ajan. Ikäänkuin oma tajuntani ymmärtäisi paremmin, että se on poistunut, kun näen, ettei se enää liiku eikä reagoi. Mutta minne ne kaikki katoavat?

Merellä katselen usein pilviä. Kuvaan niitä paljon ja tarkastelen kuvia sillä silmällä, että löytäisin viitteitä poislähteneistä. Joskus pilvellä on koiran kuonon muoto, olen nähnyt myös tassupilviä ja lukuisia häntiä sinitaivasta vasten. Siellä ne ovat ja niillä on ihan hauskaa. Ihmisellä on tarve tuntea, että poislähteneellä on hyvä olla. Oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä. Toinen asia pilvien ja hyvänolon tunteen lisäksi, joka pitää rakkaan lemmikin ikuisesti lähelläni, on niiden jälkeläiset. Itselläni on ollut onni mukanani ja olen saanut omistaa koiria, jotka ovat perheyhteisö, suuressa mittakaavassa. Kun eilen koko huskylaumani kantaemo poistui luotamme, edessäni seisoi kahdeksan koiraa, jotka polveutuivat siitä. Katselin niitä kyynelteni läpi ja mietin, kuinka tuossa ja tuossa on viitteitä Tuiskusta. Miten Tuisku jatkaa elämäänsä ikuisesti näissä kahdeksassa. Tuiskulla on maailmalla omia pentuja pitkälle toistakymmentä. Näistä yksi tuli laumaani ja on osaltaan jatkanut Tuiskun linjaa.

Elämään mahtuu paljon luopumista. Ja paljon asioita, joita ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Kun lemmikki kuolee ja se poistuu näkökentästä, jäljelle jää kuitenkin se, mitä sen kanssa on kokenut. Voiko niitä mieltää suoranaisesti muistoiksi, ehkäpä? Ajalla on tapana kuultaa muistot mutta koira tai kissa pitää paikkansa omanlaisenaan kuoleman jälkeenkin. En olisi minä ilman noita kymmeniä ja kymmeniä lemmikkejäni. Niitä, jotka ovat ja niitä, jotka eivät enää näy mutta ovat silti.

Järjellä ja tunteella

Vastaa

Välillä tunnen olevani ilman sanoja, vaikka minulle on luontaista puhua ja kirjoittaa. Tämän tilanteen koen ainakin silloin, kun edessäni on nuori, jolle pitäisi sanoa jotain järkevää. Koetan sukeltaa aikaan, jolloin olin itse nuori. En ollut NIIN kapinallinen kuin nuoret keskimäärin mutta jääräpää olin, vailla kokemuksen antamaa vakautta. Olin hyvin kiltti ja viidyin kotona, koska näin vanhempani toivoivat. Silti halu tehdä niinkuin tunsin, oli voimakas. Olin kovin energinen jo lapsena. Nuoruudessa tuo energisyys vain lisääntyi ja purin sitä erilaisin keinoin. Fyysinen energia purkaantui juoksu- ja hiihtolenkeillä. Henkinen energisyys siirtyi kuviksi paperille, novelleiksi, taulukoiksi ja matemaattisiksi ongelmanratkaisuiksi. Lauloin myös tunteitani ulos mm. seurakunnan nuorissa. Pianon- ja urkujen soitto oli yksi tärkeimmistä kanavista saada itselleni tekemistä. Vaikka olin kuuliainen lapsi, jääräpäisyyteni ja ajattelemattomuuteni sai aikaan prosesseja, joka olisivat voineet jäädä kokematta vielä siinä iässä. Jos korkokengillä lähtee juoksemaan satasen kisoihin, tietää jo ennakkoon, miten käy. Ja silti juoksee.

On asioita, joita ei mieluusti muistele. Mutta sitten jostain ponnahtaa eteen tilanne, joka tuo nuo muistot mieleen. Kun näkee, että toinen ihminen on ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen, haluaa estää tapahtuman etenemisen. Siinä kohtaa usein loppuu sanat. On vain hätä ja vaikuttaminen toiseen loppuu lyhyeen. Etenkin jos se toinen on keskenkasvuinen nuori, joka luulee hallitsevansa tilanteen kuin tilanteen, eikä ymmärrä, että asioilla on kauaskantoiset vaikutukset. Itselläni on kaksi teini-ikäistä poikaa ja mietin miten monta askelta ihmisen on otettava harhaan, ennen kuin hän uskoo, että polulla pysyminen vie eteenpäin. Kuinka monta kertaa se on koettu, että sukupolvi toisensa jälkeen ei ymmärrä puhetta vaan kokeilunhalu johtaa asioihin, joita ilman olisi ollut parempi olla. Jos kokemuksensa voisi näyttää lapsillensa kuin filmin, voisi olla, että asioita jäisi tekemättä. Tiede harppoo huimia askelia monilla sektoreilla eteenpäin, mutta tunne- ja järkimaailmaa ei silti vielä pystytä dokumentoimaan niin, että jälkikasvu voisi ottaa niistä opikseen ja siivet jäisivät ehjiksi lentää eteenpäin. Eikö ihminen olekaan kehityskelpoinen olento vaan jurruttaa samassa mutalammikossa vuosisata vuosisadan jälkeen? Vai meneekö tähänkin kehitysvaiheeseen kymmeniä tuhansia vuosia ja meidän aikamme on juuri siinä vaiheessa, jossa kehityskelpoisimmat yksilöt alkavat vasta muokkaantumaan?

Kun järjellä selittäminen ei onnistu tai sitä ei oteta vastaan, on aika siirtyä tunteisiin. Niihin, jotka kantavat tätä koko universumia. On aika kulkea vierellä, tukea, rakastaa ja kertoa, että mitä sitten tapahtuukaan, olen tässä. Silläkin uhalla, että kaikki se tapahtuu, jota ilman tuo niin rakas ihminen olisi voinut olla. Olla valmiina ottamaan vastaan tunneryöpytys, etten tajua mitään ja että hän tekee mitä itse haluaa. Ja myös se, että hänen asiat eivät kuulu kenellekään. Kuinka tuttua. Mutta nuorelle uutta, uteliaisuutta herättävää ja haastavaa. Ilman niitä tunteita ja kokeiluja, hän ei löydä takaisin sille polulle, joka vie eteenpäin. Ei ole tarkoituskaan, että olisi valmiina sanat, jotka vaikuttaisivat suoraan. Aikuisella on antaa vain esimerkki, itsensä. Mietin tämän ongelmallisuutta. Kun oma kokemus varoittaa ja kerron siitä eteenpäin, sanat ovat kuin ilmaa. Oma esimerkkikään ei tee mitään vaikutusta, vaan mennään ja tehdään älyttömyyksiä ja sitten. Ehkäpä jopa vuosia myöhemmin tullaan liki ja kerrotaan, että olisi pitänyt kuunnella. Tämä on nähty niin usein ja ongelmalliseksi sen muokkaa tapahtumat, jotka ovat peruuttamattomia. Millä tunteella saa toisen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että suunnitelma ei ole kannattava?

Antiloopin vastasyntynyt vasa harjoittelee pitkille koivilleen nousua emonsa vieressä. Ensin nousee toinen pää, sitten toinen. Askel, horjahdus ja nurin. Ja kaikki alkaa alusta. Emo seisoo vieressä, tukee välillä vasaansa ja tarkkailee ympäristöä mutta jälkikasvun on itse noustava ja hokattava, miten nuo kropan jatkeena olevat tikut saa toimimaan. Lopulta elämän kannalta välttämätön rytmi löytyy ja vasa kirmaa emonsa vierellä kuin vanha tekijä. Tuo kaikki tapahtuu antiloopilla vaistojen varassa. Ihmislapsi on varustettu ajatteluelimillä, puhekyvyllä ja mahdollisuudella vaihtaa suunnitelmaa. Ihmisellä on vain se huono puoli, että hän yleisesti ajattelee kahta kummallista asiaa. Toinen on se, ettei hänelle itselleen koskaan tapahdu mitään pahaa ja toinen on se, että hän kyllä hallitsee kaiken, mitä eteen tulee. Mysteeriksi itselleni on jäänyt se, miksi ihminen tajuaa tämän vasta silloin, kun joku tömähtää kovaa päin.

Raitoja

Vastaa

En ole siivousfriikki. Lähinnä päinvastoin. Välttämättömät siivoukset teen mutta jatkuva puunaaminen tai suursiivoukset väsyttävät jo ajatustasolla. Olen sellainen sinnepäin ihminen. Kunhan sekaan mahtuu. Kun paikat ovat jatkuvasti pienessä kaaoksessa, tiedän, missä mikin tavara on. Jos joku innostuu siivoamaan sivupöydän, en löydä sieltä enää mitään.

Mattojen pesu eläinperheessä kuuluu niihin välttämättömiin siivouksiin. Tosin mattoja ei pestä viikoittain eikä edes kuukausittain, joten tuo välttämättömyys sopii minulle hyvin. Kesällä kasaan pestävät matot kottikärryihin ja vien ne rantaan. Uivan laiturin päällä on paras paikka pestä. Vettä on vieressä, joten huuhtelu on helppoa. Mereen vaan. Mäntysaippuaa ja juuriharja. Ja lämmin auringonpaiste. Lattioillani onkin siis vain mattoja, jotka ovat vesipestäviä, pienehköjä ja kevyitä. Räsymatot ovat parasta, mitä tiedän. Pesun jälkeen värit hohtavat ja ne kuivuvat nopeasti tuulessa tangon päälle levitettyinä. Talvisin mattojen pesu on vielä helpompaa. Siis silloin kun on tarpeeksi lunta. Matot ulos hankeen ja mattopiiskalla perään. Tamppaamisen jälkeen katselen pölyn ja lian määrää valkoisella hangella. Mistä sitä tuleekaan kaikki nuo määrät?

Matot kuivumassa 22.5.2018.

Elämä on kuin räsymatto. Tummaa ja vaaleaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Muistini lokeroista tulee mieleen kaksikin tumman ja vaalean kohtaamista, joissa ilman toista ei olisi toista. Molemmat näistä liittyvät lapsiini ja sairaalaan. Nykyaikana sairaala toimii elämän alun ja lopun paikkana. Usein mutta ei aina. Sairaala on myös toipumisen paikka. Lapset syntyvät sairaalan synnytysosastolla ja kipeitä ihmisiä hoidetaan sairaalan muilla osastoilla. Monen ihmisen elämä päättyy sairaalassa, sairauden sammuttaessa elämänliekin.

Itseäni pelkkä käyntikin sairaalassa ahdistaa. Olen joutunut viettämään sairaalassa päiviä, jopa viikkoja. Sairaala ei ole vankila, johon sinut kahlitaan mutta silti ympäröivät tyhjät seinät, vieraat ihmiset, äänet, tuoksut ja epätietoisuus tekevät paikasta erittäin ahdistavan ja haluan aina äkkiä sieltä pois. Kahdeksan vuotta sitten istuin sairaalan ensiavussa. En ollut itse potilaana. Vieressäni sängyllä makasi tyttäreni, joka taisteli elämästään. Tilanne oli hyvin absurdi. Ympärillämme häärivä hoitohenkilökunta koetti parhaansa mukaan pelastaa tyttäreni elämän ja saada hänet kuntoon. Itse istuin ja pidin lapseni kädestä kiinni, peläten ja toivoen. Tyttäreni oli halunnut päättää elämänsä. Taistelu elämästä siis tapahtui tyttäreni ulkopuolella, hänen itse halutessaan antaa jo periksi. Mietin siinä pelkojeni keskellä, miten ikinä kestäisin sen, että häntä ei enää olisi. Kuinka mustaa kaikki olisi. Miten pikkuveljet jaksaisivat, miten elämä voisi enää ikinä jatkua ilman häntä. Kun akuutti vaara saatiin sivuutettua ja tyttäreni palasi tajuihinsa, oli kaikki hetken valkeaa. Tunsin, kuinka merivesi huuhteli lian pois, kuinka värit kirkastuivat ja valkoinen hohti silmään niin, että katsominen hetken jopa sattui, auringon osuessa kirkkaaseen raitaan. Voipunut lapseni katsoi minuun ja sanoi ‘äiti’. Tuo hetki ei olisi ollut niin valkoinen ilman mustaa hetkeä hieman aiemmin.

Toinen muisto on tuoreempi. Poikani oli huonossa kunnossa ja jouduimme lähtemään sairaalaan saamaan apua. Kun istuin ensiavussa, pitäen poikani kädestä kiinni, huoli ja epätietoisuus tulevasta nostivat juuri silloin tuon edellisen muiston pintaan. Vaikka tilanne lääketieteellisesti ei ollut yhtä vakava, äitinä lapseni tuska väritti seinät, katon ja lattian mustaksi. Lääkärit ja hoitajat olivat kiireisiä ja odottelimme melko pitkään ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan avun saamiseksi. Aika tuntui saavan siivet ja siinä niiden muutaman tunnin aikana kävin läpi erisävyisiä tunteita, laidasta laitaan. Ihminen ei voi ikinä tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan. Vaikka olettaisit mitä, suunnittelisit ja olisit varautunut kaikkeen, elämä voi heittää aivan jotain muuta eteesi. Kesken myrskyn voi tulla tyyni tai seesteinen kesäpäivä voi hetkessä täyttyä raekuuron ropinalla ja taivaan repeämisellä ukkosmyrskyyn. Valkoiseksi värit alkoivat palata, kun lapseni nousi istumaan ja juteltiin. Se, mikä painoi hänen sydäntään, alkoi mönkimään sieltä ulos ja poikani hymy tuskan keskellä oli tuulen tuoma uusi lumi, joka peitti alleen kaiken sen pölyn, jota hangelle oli varissut.

Räsymatot ovat elämänmakuisia. Malmstenin kappaleessa Riepumatto on osuvat sanat. Aivan laulun lopussa on hieno oivallus: Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo valkeatkaan ois. En koskaan osaa valittaa, kun sataa vettä, autosta puhkeaa rengas, on kova pakkanen, tai kun merellä tuuli pauhaa myrskylukemissa. Otan vastaan sen, mitä annetaan. Tai otetaan pois. Kaikkea en ymmärrä mutta joskus mietin, että ehkä on vain parempi, ettei ihminen kykene kaikkea sisäistämäänkään. Se on kuin suojakilpi. Ymmärtämättömyys. Asiat, jotka kohahduttavat minua ovat niitä, jotka tehdään täydessä ymmärryksessä ja jotka satuttavat tekijäänsä itseään tai muita ihmisiä. Niihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Ja värit matossa tukevat toisiaan.

Kesäajasta

Vastaa

Kellojen siirtely Suomessa on nyt jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1981. Kellojen siirtelyn lopettamisesta ihmiset ovat varsin yksimielisiä.

Äskettäin pidettiin mielipidekysely, pitäisikö siirtyä pysyvästi kesäaikaan vai talvi- eli normaaliaikaan. Normaaliaikaa kannattavat voittivat kyselyn, tosin niukasti. Tällaisissa kyselyissä voi olla kylläkin vääristymää, eli niihin osallistuvat innokkaimmin ehkä nuoret aikuiset taajama-alueilta, joiden koko elämän ajan on siirrelty kelloja ja joille asialla ei ole suurta merkitystä.

Maaseudun väestön mielipide ei ehkä tällaisissa kyselyissä tule tarpeeksi voimakkaasti esiin. Suomessa ei olisi varmaan koskaan edes siirrytty kesäaikaan, jos maataloustuottajien mielipidettä olisi kuultu.

Aikoinaan kesäaikaa perusteltiin mm. energiansäästöllä. Eli ihmiset aikaisemmin kesällä töihin, niin tulee kesäaamujen valoisuus paremmin hyödynnettyä. Iltaisin jäisi sen mukaan sitten myös enemmän valoisaa vapaa-aikaa. Kuitenkin Suomessa kesäkuukaudet ovat muutenkin niin valoisia, että ei ole energiansäästön kannalta merkitystä meneekö joku töihin kello 8, 6 vai 5. Samoin ihmisten nukkuma-aika ei muutu eli nukkumaan mennään sitten myös valoisaan aikaan. Kaikkea elämässä ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein.

Jossain vaiheessa vielä keksittiin, että pidennetään kesäajan voimassaoloa syyskuun lopulta lokakuun loppuun. Juuri tuossa vaiheessa syksyllä syyspäiväntasauksen jälkeen ajatus jostain energiansäästöstä kääntyy aivan päinvastaiseksi, kun monet ihmiset pakotetaan lähtemään töihin pimeällä, kun tuntia myöhemmin olisi valoisaa.

Nykyisin kun entistä suurempi osa ihmisistä tekee töitä epätyypillisiin aikoihin eli aina vain vähemmän perinteistä kuudesta kahteen tai kahdeksasta neljään töitä niin kellojen siirtelyssä ei ole mitään järkeä. Ennemmin voisi muuttaa työaikoja tunnilla kesäksi niillä aloilla, joilla sille on jotain merkitystä, eikä muuttaa koko yhteiskunnan rytmiä.

Normaali- eli talviaikaa Suomessa voi puoltaa myös se, että jos Ruotsi ja muutenkin maat Suomen länsipuolella päättävät jäädä pysyvästi kesäaikaan, niin silloin esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa olisi sama aika. Tätäkin on liike-elämä pitänyt joskus tärkeänä. Vaikka kaikkea ei pitäisi mitata vain taloudellisin perustein, niin olisi erikoista, jos liike-elämän edustajat nyt kannattaisivatkin eri aikaa Suomeen kuin Ruotsiin tai Saksaan.

Omasta mielestäni luonnollisin aikavyöhyke Suomessa olisi ympäri vuoden nykyinen normaali- eli talviaika (UTC+02:00), jolloin aurinko on korkeimmillaan kello 12 tai niin lähellä sitä kuin se on mahdollista tässä aikavyöhykkeessä.

Projekteja

Vastaa

Historiani on täynnä projekteja, suunniteltuja ja suunnittelemattomia. Suurin osa suunnitelluista liittyy juoksemiseen. Ja suunnittelemattomista leikkauksiin. Sitten on ollut lukuisia projekteja koirien kanssa, opiskeluprojekteja ja kaiken näköisiä muita pikku askareita. Pidän projekteista. Sytyn asioihin, kun edessä on riittävän suuri haaste. Kuitenkin suurin haaste lopulta olen minä itse, sillä ADHD:ni pistää kampoihin tiiviisti projektien loppuunviemisen. Etenkin intensiiviseen uuden opiskeluun liittyvät projektit ovat kaikkein eniten jääneet kesken ja toteutumatta. Ei ole palikoita kärsivällisyyteen eikä palikoita keskittymiseen. Urheilun suhteen projektit ovat lähes kaikki viety loppuun ja saavutettu tavoite.

Juoksuun liittyvät projektit ovat pitkiä haasteita. Aikataulullisesti puhutaan kuukausista. Maraton on raaka laji, oikeasti. Vaikka edetään juosten vauhdilla eteenpäin, maratonille treenaaminen vaatii kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys taas on minulle kirosana. Tai oikeastaan se on tuntematon suurre. Mutta 40 juoksuvuoteen mahtuu monta maratonille valmistautumista ja näin ollen niistä on tullut minulle rutiinia. Rutiini puolestaan on ADHD ihmisen ystävä ja tukiväline. Ja en tiedä mitään niin haastavaa kuin itsensä voittaminen. Mitä mielenkiintoisempaa tekeminen on, sitä intensiivisemmin siihen pureudun. Tämä siis onnistuu minultakin. Se, mikä taas ei onnistu, on lukeminen ja keskittyminen pitkiin lauseisiin. Niiden ymmärtäminen se vasta ongelmallista onkin.

Olen elänyt kymmeniä vuosia ymmärtämättä, miksi olen levoton, miksi nukun vähän ja miksen saa mitään vietyä loppuun. Siis sellaista, joka vaatii keskittymistä eikä ole kyllin mielenkiintoista. Opiskellessani kirjoittamista opettajani ehdotti minulle, että tutkituttaisin itseni ADHD:n varalta. Kirjoittamista harrastavan ihmisen kun pitäisi kyetä lukemaan kirjoja. Ja tuolla kurssilla minun oli ääneen myönnettävä itselleni, etten kykene siihen. Lapsena ja nuorena koulussa ollessa opin kuuntelemalla. Kokeisiin lukeminen kirjoista ei koskaan sujunut ja muistan hyvin tekniikkani, millä pärjäsin koulussa. Tein paljon muistiinpanoja vihkoon tunneilla. Kokeisiin lukiessa oikeastaan en lukenut vaan kirjoitin uudelleen kaikki tuntimuistiinpanoni vihkoista. Toinen vielä tehokkaampi keino oli lupa piirtää oppitunneilla. Kun sain tehdä käsilläni jotain, pystyin omaksumaan huikeat määrät tietoa. Kun nuorimmalla pojallani todettiin ADHD:n oireita, pyysin koulusta luvan hänelle, että hän voisi kuunnella musiikkia itsenäisen työskentelyn aikana. Tämä lupa heltisi ja pojan tulokset paranivat.

ADHD on elämänmittainen projekti. Tämä projekti itseasiassa on jatkuvaa oppimista ja oivaltamista siitä, miten selvitä arjesta. Miten muistaa asioita, miten tulee toimeen ihmisten kanssa kimmastumatta, miten keskittymiseen voi etsiä erilaisia keinoja ja tietysti se, miten hyväksyä itsensä erilaisena mutta persoonallisena ihmisenä muiden joukossa.

Koska päässäni on jatkuvasti seitsemän kanavaa auki yhtä aikaa, koen, etten tarvitse erikseen minkäänlaista omaa aikaa. Sitä kun on käynnissä 24/7. Jos vielä repisin itselleni aikaa jostain ja nimenomaa siten, mitä oma aika todellisuudessa on, pimahtaisin. En koe omaa aikaa ajaksi, jolloin tehdään jotain yksikseen vaan oma aika on nimenomaa aikaa ajatella itseään. Senhän voi tehdä vaikka ruuhkabussissa tai kokatessa perheelle ruokaa. Mutta oma päänsisäinen ajatusmyrsky antaa minulle mahdollisuuden luoda jatkuvasti jotain uutta. Myrskyn lennättämät pisarat ovat lauseita ja niitä satelee tuhansia ja taas tuhansia koko hereilläoloaikani ajatteluelimistäni suun kautta muiden kuultavaksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kuulijani ovat epätietoisia siitä, mitä selitän ja mistä aiheesta. Jopa läheiseni putoavat muutamassa minuutissa kärryiltä, kun aloitan keskustelun. Ainut joka pysyy matkassa kokoajan on ADHD poikani.

Tuhannet ajatusaallot keksivät jatkuvasti uusia projekteja. En todellakaan tartu niistä jokaiseen. Mutta sellaiset aallot, jotka kerta toisensa jälkeen rantautuvat lähelleni, kerään talteen. Pyörittelen ajatuksia päiviä, jopa viikkoja. Yhteen sellaiseen tartuin tiukemmin kiinni muutamia viikkoja sitten. Pohdin sitä, mitä me syömme ja etenkin miksi. Onko meissä miestä ja naista kuunnella itseämme vai pistämmekö suuhumme sitä, mitä joku muu taho suosittelee? Vai kenties annammeko mielitekojen sumentaa kehon omat tarpeet? Miten tärkeää olisi kuunnella omia tarpeita. Etenkin syömisen ja liikkumisen suhteen. Itse sorrun ylimääräiseen syömiseen talvella. Olen kuitenkin kokenut sen positiiviseksi tavaksi. Jos painoni olisi läpi vuoden sitä, mitä se on keväällä, kesällä ja syksyllä, palelisin talvella, koska olen laihassa kunnossa kolme neljäsosaa vuodesta. Koen, että kuuntelen primitiivisiä tarpeitani ja kasvatan kehoni rasvakerrosta alitajuntaisesti loppusyksystä. Vaikka vaatteiden ahtaminen päälle on välillä tuskallista sydäntalvella, tärkeämpää on kuitenkin lämpimänä pysyminen. Tästä projektista jatkan lisää, kunhan keräilen faktaa ensin pahoista tavoistani.

Syyslenkillä

Vastaa

Kymmenen koiran lenkittämisessä tarvitaan logistiikkaa, suunnittelua ja joustoa. Silloin, kun vielä aktiivisesti pystyin treenaamaan huskyjä, lenkittäminen oli itseasiassa helppoa, joskin aikaa vievää. Koko lauma vaan mönkijän tai reen eteen ja heittämään 10-15 kilsan lenkki. Elämä ei mene aina kuitenkaan niinkuin itse suunnittelee. Realiteetit on otettava vastaan sellaisina, millaisina ne annetaan. Tärkeintä tällaisen lauman kanssa on kuitenkin se, että on säännöllisyyttä ja vaihtelevuutta.

Päivittäin metsälenkkejä vapaana juoksee 2-4 koiraa. Joten lauma on lenkitetty kolmessa päivässä. Sen jälkeen kierros alkaa alusta. Koiraparit vaihtuvat joka kerta. Lenkkikamu on aina joku muu kuin edellisellä kerralla. Tuo mahdollisuus tehdä vaihteluita on voimavara ja onni. Muita aktiviteetteja tulee säännöllisesti niin, että niissäkin koirat ja tavat vaihtelevat päivittäin. Viikottain joku koirista pääsee mantereelle ja siellä erikseen citylenkille. Nuoret koirat ovat tässä pääroolissa. Minulle kaikkein tärkeintä on se, että koirat voivat hyvin, niin fyysisesti kuin päänupiltaankin. Juuri se vaihtelevuus on se juttu, jolla rikon puuduttavia rutiineita koirilla.

Tässä eräänä kauniina syysaamuna lähdimme tavanomaiselle lenkille, sillä kertaa mukana olivat Salama ja Usva. Sisarukset asuvat vierekkäisissä tarhoissa, joten suoranaista jatkuvaa peuhaus mahdollisuutta ei ole. Iloa tuotti koirien silmiinpistävä onnellisuus päästessään leikkimään yhdessä. Kolme ja puolivuotiaista nuorukaisista tuli uudelleen pentuja niiden painellessa pitkin metsämaita, painiessa tantereen kumistessa ja heiluttaessa häntäänsä toisilleen.

Salama (takana) ja Usva syyslenkin alkutunnelmissa

Mietin tuossa lenkillä ollessani ihmisen oikeutta tehdä päätöksiä. Ja ihmisen oikeutta ja velvollisuuttakin olla kekseliäs. Ei ole olemassa yhtä kaavaa hoitaa asioita. En usko, että kukaan tietoisesti haluaa toimia vahingollisesti rakastamiaan olentoja kohtaan. Tai itseään kohtaan. On vain tehtävä valintoja, jotka eivät aina mukaile valtaväestön noudattamia trendejä. Omassa elämässäni tällaisia valintoja on mm. asuminen, työpaikka ja vaikkapa koiramaailmani. Myös unirytmini ja -tarpeeni ovat hyvin poikkeavat, tosin niissä ei ole kyse valinnoista vaan ominaisuudesta. Kun terveyskyselyssä kysytään vuorokaudessa nukuttu määrä ja toisaalla samassa kyselyssä on kohta, mihin laitetaan määrä, kuinka paljon nukkuu loma-aikaan, saan joka kerta noottia terveydenhoitajilta ja lääkäreiltä. He ilmoittavat, että nukun liian vähän. Tätä ihmettelen ja kritisoin voimakkaasti. Onko nukkumisen mittarina jokin lukema, joka on keskiarvo? Tämäkö pätee yleisesti kaikkiin ihmisiin? Ei. Ihminen itse tietää, milloin on virkeä. Kun käy nukkumaan ja herää ilman kellonsoittoa virkeänä ja vieläpä jaksaa touhuta pää toimintakunnossa, eikö se ole mittari oikeasta määrästä unta? Itselleni siis riittää neljä tuntia unta vuorokaudessa. Herään ylös ja muut jatkavat unta. Olen virkeä enkä kaipaa 20 tuntiin unta.

Toinen, uneen liittyvä asia on vuorokausirytmi. Koska teen jatkuvaa yötyötä, on vuorokausirytmini pakosti erilainen kuin päivätöissä, koulussa tai vuorotöitä tekevillä. Nukun usein tuon neljätuntiseni kahdessa osassa. Koska työmatkoihini kuluu tunti suuntaansa, en pääse edes nukkumaan aina suoraan töistä tullessani. Olen tehnyt valinnan asua saaressa ja valinnan tehdä yötyötä. Kuljen siis jatkuvasti veneellä töihin ja takaisin. Aika. Se on se, mikä on vuorokaudessa työssäkäyvällle rajallinen ja sen raameissa olen rakentanut arkeni itselleni ja perheelleni sopivaksi palikaksi. Jos kävisin päivätöissä, eläisin rytmini vastaisesti. Jos asuisin mantereella, eläisin tapojeni vastaisesti. Jos minulla ei olisi laumaa koiria, elämäni sisältö olisi hyvin tyhjä.

Ihmettelen suuresti myös sitä tapaa, jolla ihmiset, etenkin nuoret koulussakäyvät, lokeroidaan tiettyyn raamiin. Ymmärrän sen, että koulupäivä alkaa tiettynä kellonaikana ja loppuu tiettynä kellonaikana. Suurin osa nuorista elää samassa rytmissä näiden määriteltyjen, tehtyjen aikojen sisällä. Vaikka moni heistäkin on oikeasti rytmeiltään poikkeavia, he kuitenkin mukautuvat tähän määriteltyyn rytmiin. Mutta entäpä he, joilla oman kehon ja mielen vuorokausirytmi on sisäsyntyisesti aivan jotain muuta? Heidän purkittaminen valtaväestön rytmiin tekee häijyä jälkeä. Kun yksinkertaisesti ajatteluelimet eivät toimi 8-14 välillä eikä keho kykene nousemaan 6:30 opintojentielle. Näitä nuoria kutsutaan halveksuvasti eri nimillä. Ne ovat vedättelijöitä, yökukkujia, kouluvieroksujia, pinnareita, jopa epäsosiaalisia yksilöitä, jotka tarvitsevat kurinpalautuksen. Jaa. Itse hyvin läheltä tällaisia nuoria katsovana äitinä rohkenen olla eri mieltä. He ovat vain omanlaisiaan ja hakevat voimakkaasti omaa sisäistä rytmiään elämässään. Aikanaan hekin suuntaavat työelämään, perustavat perheen ja asettuvat jonnekin asumaan. Kun he oppivat kuuntelemaan omaa sisäistä rytmiään, he tekevät valintoja ja järjestävät elämäänsä siihen suuntaan, joka suo heille miellyttävän kehyksen elää. Niin, he tekevät nuo päätökset, kun heidän suodaan olla omia itsejään jo murrosiässä. Yhteiskunta ja sen byrokratia tuhlaa mielettömät määrät rahaa ja aikaa tällaisten nuorten rytmien muuttamiselle. Pidetään palavereja palaverien perään ja pohditaan jopa vuositolkulla, miksei homma toimi. Nuoret itse tuskastuvat ja tulee sijaistoimintoja, jotka eivät välttämättä ole toivottavia. Ehkäpä olisi mahdollisuus lempeämpään lähestymistapaan, jossa nuori on keskipisteenä ja hänen sisäistä rytmiä mukaillen tehdään opiskelusuunnitelma, joka kulkee käsi kädessä nuoren rytmissä. Annetaan nuorelle mahdollisuus olla sitä, mitä he oikeasti ovat. Turha yrittää ympätä neliönmuotoista palikkaa kolmionmuotoisesta kolosesta sisään. Meneehän se, kun tarpeeksi hakkaa, mutta sen jälkeen ei ole enää muotoa, joka on tunnistettavissa. Tai koko palikkaa.

Pysähdymme hetkeksi kotia lähellä olevalla majalla. Kuljemme polkua pitkin rantaan, jossa asetumme pitkän laiturin päähän. Koirat ovat jo rauhoittuneet ja katselevat kanssamme merelle. Jossain kauempaa ui vielä syysmuuttoa suunnitteleva silkkiuikku ja lokkinuorukaiset kaartelevat kivikon yllä. Joutsenia ei näy, lienevätkö aamu-unilla vielä. Usva painaa päänsä syliini ja Salama istahtaa viereeni. Rapsuttelen niitä hajamielisesti. Kaksi hyvin erilaista sisarusta. Oikeus ja onni olla omanlaisiaan, omassa laumassaan, omilla lenkeillään. Nousemme ja kävelemme loput sadat metrit kotiin. On aamuteen aika.

Suukko veikalta siskolle <3

Luonnon vietävänä

Vastaa

Luonto ja sen oikut. Nehän ne ihmistä ohjaavat. Etenkin meren takana saaristossa.

Menneenä kesänä, muutamaa päivää ennen juhannusta lähdin poikani kanssa mantereelle. Tarkoituksena viedä poika mopoineen kaupunkiin ja tulla takaisin kotiin. Ensimmäisten kilometrien aikana kuulostelin veneen moottoria, joka vatkasi normaalia enemmän. Kaikki kuitenkin toimi ilman ongelmia, joten uskalsin jatkaa ajamista. Siinä sitten pohdittiin, missähän vika lienee. Poika, joka on osaava, tarkasteli muutamia asioita mutta päädyttiin pysyä edelleen matkanteossa. Loppumatkasta ravistus kuitenkin vaan lisääntyi ja lopulta jouduttiin ajelemaan puolella kaasulla, että päästiin perille. Lopputuloksena oli veneen jääminen mantereen puolelle ja minun siirtyminen yhteysaluksen käyttäjäksi.

Leppoisa kesäloma muuttui vielä leppoisemmaksi oleskeluksi kotisaaressa ilman omaa venettä. Alunperin oli tarkoitus tehdä muutama kesälomareissu mutta ne saivat jäädä, sillä yhteysaluksen aikataulujen mukaan oli mahdotonta käydä kauppamatkoja pidemmillä reissuilla. Kuinka tärkeä ja välttämätön oma vene onkaan saaristolaiselle. Jos kaupungissa auto hajoaa, vaihtoehtoisia kulkuneuvoja löytyy kyllä. Saaressa asuva tarvitsee venettä, vain vaikkapa hakeakseen leivät, maidot ja leikkeleet kaupasta. Ensin näytti, että vene saadaan kuntoon pienellä remontilla, koneen tukipuslan vaihdolla. Remonttireiskan vierailtua veneessä, tultiin kuitenkin tilanteeseen, että vene oli telakoitava. Kyllä riipaisi sydämestä, kun uskollinen vene nousi keskellä kauneinta kesää trailerille ja maihin. Pientä jännitystä, sanoisinko jopa hermoilua, alkoi kasaantua korvien väliin, kun kuntoon tuleminen viivästyi ja kesälomapäivät alkoivat uhkaavasti loppumaan.

Paria päivää ennen töiden alkamista istuttiin iltapäiväteellä ja puntaroitiin vaihtoehtoja. Työmme on yötyötä, joten kyytiä naapureilta ei ollut mahdollista pyytää. Kukaan ei vapaaehtoisesti lähde ajelemaan yöksi mantereelle. Yhteysalukset eivät kulkeneet päivittäin. Sekin vaihtoehto oli unohdettava niiltä päiviltä, jolloin liikennöintiä ei ollut. Kotimme sijaitsee siis saaressa, linnuntietä kuuden kilometrin päässä mantereesta. Veneellä matka on liki kaksinkertainen. Sairaslomaa ei tullut pieneen mieleenkään hakea, luonto ajaa töihin, kun niitä kerran on ja saa tehdä. Eikä kukkaro anna myöten minkäänlaisille omille lomille, palkatta. Sitten ajatus kirkastui. Soutuvene. Sillä töihin illalla ja aamulla takaisin kotiin! Koska perämoottorikin oli sopivasti huollossa, pakkasimme seuraavana aamuna neljän aikaan kamerat kyytiin ja lähdimme soutamaan 11 kilometrin matkaa mantereelle, saaren ympäri. Tarkoituksena siis viedä soutuvene mantereelle valmiiksi, koska ei ollut tuntumaa, kuinka kauan ensimmäinen soutu ajallisesti vie. Emme siis uskaltaneet jättää pitkää soutua illaksi. Seuraavia soutumatkoja ei tarvinnut soutaa enää saaren ympäri, vaan veneen pystyi jättämään yhteysaluslaiturille, josta matkanteko kotiin sujui mönkijällä metsän läpi.

Aamu oli erittäin kaunis. Keli oli plägä eli täysin tyyni. Soudimme vuoronperään, noin kaksi kilometriä siivu ja vaihto. Kiirettä emme pitäneet. Oli mielenkiintoista kuvata lintuja liki merenpinnan korkeudelta. Normaalistihan kuvauskorkeus on omassa veneessä kaksi, jopa kolme metriä merenpinnasta. Vajaa nelimetrisellä Terhillä soutaminen oli helppoa. Nuorimmaiselta pojaltani saamani pyöräilyhanskat suojasivat rakoilta tehokkaasti. Pepun alle laitoimme myös pehmusteen, sillä pitkään puupenkillä istuminen kävi istumalihaksiin. Välillä nostimme airot oikoseen ja vain katselimme ulappaa. Ei ketään missään. Ne pienet hetket. Niistä koostuu elämä. Oikaisimme pikkusaarien lomitse, joten matka kutistui kilometrillä. Kun kaupungin syli otti meidät vastaan ja vene lipui aallonmurtajalta sisään, vilkaisin kelloa. Kaksi tuntia, 10 minuuttia. Yllättävän nopeasti, sillä pidimme todella useamman maiseman katselutauon matkan aikana. Ehdimme hienosti kauppaan ja takaisin kotiin aamupaatissa.

Parasta antia matkalla töistä kotiin 15.7.2018.

Kaikki soutumatkat eivät kuitenkaan olleet plägässä tehtäviä suoritteita. Matka kaupungista yhteysaluslaiturille on neljä kilometriä. Reitin keskellä kulkee laivaväylä, joten matkan teko ei ollut joka kerta yhtä leppoisaa. Eräänä aamuna jouduimme soutamaan vastatuuleen, aaltojen vyöryessä kaakosta. Vene liikkui puolta hitaammin ja vieläpä sivusuunnassakin. Töistä väsyneinä puskimme itsemme lopulta kotisaaren suojaan. Kerran kaksi laivaa osui yhtäaikaa reitille. Siinä pikkuisessa soutupaatissa istuessamme, katselimme valtavan kerrostalon korkuisen laivan lipumista ohi ja lopulta saimme vielä keinua laivan jättämissä aalloissa tovin jos toisenkin. Sen jälkeen se toinen laiva tuli vielä satamasta mutta sitä ennen ehdimme livahtaa väylän yli ja katselimme rahtialuksen menoa hieman kauempaa, keinuen jälleen valtavissa peräaalloissa. Kotisaaren rantaan päästyämme katselimme aikamme merelle, kuuntelimme lokkien aamuista kirkunaa ja lopulta kiipesimme mönkijään. Kotiin ajelua muutama kilometri reput selässä metsän läpi. Kyllä taas uni maistui kotiin päästyämme.

Aikaa merelliseen kotimatkaan meni vajaa tunti. Sen verran aikaa menee myös omalla veneellä ympäri saaren kuljettaessa. Tietysti mönkijällä ajomatka tuohon päälle. Sitä on kuitenkin vuosien varrella tottunut pitkiin kotimatkoihin, joten sen puoleen soutaminen ei poikennut tavanomaisesta. Soutamisesta tuli paljon positiivisia vaikutuksia. Kunto pysyi hyvänä ja etenkin selkä tykkäsi uudentyyppisestä liikunnasta. Tärkein vaikutus oli kuitenkin itsensä likoon laittaminen. Mikään ei ole mahdotonta, kun vain lähtee liikkeelle ja käyttää mielikuvitustaan. Työnantajakin oli tyytyväinen, vaikka pyörittelikin silmiään meidän työmatkatyylillemme.