Vauvan tuoksua

Vastaa

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Sekä omassa henkilökohtaisessa elämässä, että valtakunnallisesti. Suuret jupakat poikivat aina muutoksia. Ovatko ne sitten hyviä vai huonoja, riippuu siitä, kuka niitä tarkastelee.

Välillä on hyvä sulkea uutisvirta. Täällä saaressa se on hyvinkin mahdollista tehdä totaalisesti. Täällä kun ei ole ketään eikä mitään ellei itse aktiivisesti hae uutisia mediasta. Ihmisen elämä kuitenkin pääasiallisesti keskittyy päivittäiseen olemassa oloon. Ne henkilökohtaiset asiat, mitä kullakin on pinnalla, vaikuttavat siihen, miten toimia. Asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen viimeistään siinä vaiheessa, kun joka tuutista tulee paineita arkeen.

Elämän askeleet lähtevät ensisijaisesti siitä, että olet terve. Terveen määritys on hyvin vaikeaa. Jos terveyttä katsellaan siinä valossa, pääsetkö itsenäisesti liikkeelle, mukaan tulee sen rinnalle ihmisen luonne. Toiset meistä heittäytyvät lenssujen, kipujen ja voivottelun junaan mukaan. Mitään ei voi tehdä, ellei olotila ole normaali. Sitten on niitä, jotka porskuttavat eteenpäin vaikka pää kainalossa. Ja vielä niitäkin, jotka elävät, vaikkei liikuntakykyä tai muuta terveyttä ole koskaan syntymästä lähtien jaettukaan kuten valtaväestölle. Terveyden jälkeen tulevat muut asiat. Ihmissuhteet, perhe, työ, harrastukset. Kenellä mitäkin. Asioita käsitellään kullekin tärkeällä tavalla.

Henkilökohtaisessa elämässäni on tullut perheenjäsen lisää joukkoomme. Mietin sitä, millainen äiti olin itse, kun lapseni olivat pieniä. Uuden pikkuisen myötä nuo muistot ovat nousseet pintaan. Olen vahvistanut omaa käsitystäni siitä, että lapset ovat elämän suola. Jopa elämän tarkoitus. Pieni ihminen tarvitsee meitä muita lähelleen, jotta hän saa ravintoa, suojaa ja rakkautta. Perhe antaa suurimman mahdollisen repun pienen ihmisen eväiksi elämän mittaiselle matkalle. Hänestä kasvaa omanlaisensa, itsenäinen ihminen. Näin me kaikki toivomme. Itse pidän kiinni lapsistani tiukasti. Nuorimmaisen mukaan olen välillä liiankin huolehtivainen äiti.

Omaisuutta voi käsitellä, miten itse haluaa. Lapsen kohdalla on toisin. Hän kulkee ensimmäiset vuodet aivan lähellä. Seuraavaan kasvuvaiheeseen kuuluu oman itsensä löytäminen ja omien siipien kokeilu. Kannatteleeko ne jo, vai vieläkö pysyä perheen parissa. Lapset ovat lopulta kuitenkin vain lainaa meille. Me annamme eväät, hän päättää, mitä niistä syö heti ja mitä säilyttää myöhempään käyttöön. Itselleni on välillä vaikeaa päästää irti. Kun näen, että asiat eivät etene tai nuori tekee hulluja valintoja, tunnen voimakasta halua suojella lastani. Silti on pidettävä näpit erossa liiallisesta paapomisesta. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Meidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävänä on tukea nuoren itsetunnon vahvistumista ja näyttää omalla esimerkillä, miten asioista pystyy selviämään. Äidit ja isät ovat koko elämänsä äitejä ja isiä. Ovat silloinkin, kun se oma mussukka on jo viisikymmentä.

Rakkaus lapseen on kummallinen ilmiö. Paljon puhutaan ja kirjoitetaan rakkaudesta, joka kaataa raja-aitoja. Puhutaan pitkistä liitoista ja sateenkaariperheistä. Erilaisia rakkaustarinoita riittää. Ihminen hukkuu rakkausaiheisten teemojen sekaan. Minulle on tärkeää rakastaa lapsia. Omia ja kaikkia lapsia, joita kohtaan ja jotka kulkevat kanssani samaa polkua. Kerran istuin lääkärinvastaanoton odotusalulassa. Minulle tuntematon pieni tyttö tuli isänsä kanssa samaan paikkaan. Siinä 10-15 minuutin aikana, jona puhelias pikkutyttö minua jututti, tunsin voimakasta onnea siitä, että sain hänen kanssaan jutustella. Nämä kohtaamiset ovat sitä rakkautta, jota aikuinen voi lapselle antaa. Ja miksei sitä voi ajatella niinkin, että ihminen antaa sitä ihmiselle.

Arjessa on vauvantuoksua. Katseita, kymmeniä ja taas kymmeniä valokuvia pienokaisesta puhelimessani, pienen pienen käden puristus sormeni ympärillä. Äidillistä välittämistä, isyyttä, huolta, onnea, uuden ajan alkua. Onni on pitää kiinni hänestä. Rakastaa.

Tunkua kammioissa

Vastaa

Kun suuret asiat pääsevät ajatuksiin myllertämään, ei mistään tule mitään. Olen tottunut kaaokseen päässäni mutta kun asioiden koko kasvaa niin isoksi, että ajatusseinät tulevat vastaan, olo on tukala. Mitään en saa aikaiseksi, sitä vaan kuuntelee lauseiden sinkoilua ja välillä, niin välillä, sanoo ääneen jotain, mikä liittyy näihin suurin aatoksiin. Lopulta lauseet lopettavat sinkoilunkin. Niillä ei ole tilaa liikkua mihinkään eikä tilaa tulla edes ulos. Lopulta on avattava pohjatappi ja antaa takatukan hulmuta tuulessa, kun ajatusröykkiö purkautuu ulos.

Mikä siinä on, että kun elämässä tapahtuu jotain, se aina kertautuu? Vaikka asiat eivät liittyisi mitenkään toisiinsa, niin tekevälle sattuu ja kaikkea mahdollista alkaa tapahtumaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Tarpeeksi kun asioita pursuilee sieltä täältä, tulee stressi. Stressi muuttaa asumaan ajatuksiin juuri siinä vaiheessa, kun ne seinät tulevat vastaan. Niin kauan, kun ajatuksilla on tilaa, paineista ei ole tietoakaan.

Minulla oli mielessä useampikin aihe, mistä kirjoittaisin. Kotisivujen tekeminen on ollut viime viikkoina takkuista. Onneksi sen suhteen ei ole mitään velvoitteita. Kotisivujen rakentelu on vapaaehtoista ja antavaa. Kun ei jaksa niitä väkertää, ne vain odottavat inspiraatiota ja aikaa. Samoin on bloggaamisen kanssa. Mitään velvoitetta, määrättyä kirjoituspäivää ja kirjoitustahtia ei ole. Välillä intoudun kirjoittamaan päivittäin, välillä väliä on liki kuukausi.

Elämään on tullut uutta. Kovin pientä mutta samalla suurinta, mitä ihminen voi koskaan saavuttaa. Samaan aikaan tunnen voimakasta menetystä. Voisin kopioida itseäni ja sanoa, että kaikkein suurinta, mitä ihminen voi menettää. Nämä kaksi asiaa, tulot ja menot, tupsahtivat yhtäaikaa viikon sisällä ajatuksiini, ja konkretiaankin.

Tuloja ja menoja on puitu myös valtakunnallisesti viime viikkoina. Ensin kuuntelin niitä sivukorvalla. Sitten yhä kiinnostuneempana. Lopulta katselin yhden videon. Sen videon sisällön täyttäessä jo valmiiksi ahtaan ajattelukammioni, sisälleni kasvoi vihan tunteita. Mietin miten ihmisen rahanahneus, vähempi osaisten höynäyttäminen ja valehtelu päin naamaa voivat olla niitä arvoja, joita meidän kaikkien valitsemat edustajat katsovat läpi sormien?

Ehkä palaan tähän aiheeseen, saatuani jalat maanpinnalle takaisin. Saatuani arjen edes hieman sujumaan ja saatuani nukuttua. Tämä blogi voi tuntua monesta torsolta. Mutta se on yhtä kapea, kuin ajatusteni ulospääsytie kammioista tällä hetkellä. Parempaan en yksinkertaisesti nyt pysty. Halusin kuitenkin kirjoittaa, jotta jossain olisi se alku, josta mahdollisesti lähiaikoina jatkan. Kaikista niistä aiheista, joita päässäni pyörii. Tai ainakin yhdestä niistä.

Ole läsnä – omana itsenäsi

Vastaa

Herään lapsen itkuun. Väsyneenä kömyän pedistä ylös ja menen pienokaisen luo. Nostan nyytin syliini ja juttelen sille lempeästi. Vaihdan vaipan, annan maitoa ja istun pikkuinen sylissäni lopulta olkkarin sohvalle. Silitän hänen harvoja hiuksiaan ja jatkan hiljaa juttelemista hänelle. On sydänyö. Kaikki muut nukkuvat. Olisin itsekin tarvinnut unta mutta pienen vauvan tarpeet menevät äidin unien edelle.

Vuosikymmeniä myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä, lämmitellen sormiani juuri kuppiin kaadetun teen höyrytessä kasvoilleni. Katselen ikkunasta ulos. On sydänyö. Minua ei herättänyt lapsen itku, ei puhelin, eikä edes kova tuuli. Heräsin kaipuuseen lapsieni luo. Olen neljän lapsen äiti. Heidän kanssaan olen viettänyt yli puolet koko elämästäni. Nuo ajat eivät aina ole olleet ruusuisia. Ne ovat olleet välillä täynnä surua, kipua, itkua, huolta mutta yhtä lailla iloa, onnistumisia, rakkautta ja yhdessäolemisen riemua.

Elämä kuljetti minut kuitenkin eroon arjesta lapsieni kanssa. Esikoinen muutti enkeliksi Taivaaseen yli seitsemän vuotta sitten. Vanhin poikani elää itsekseen, pitäen harvakseltaan yhteyttä. Kaksi nuorimmaista asuvat mantereella isänsä kanssa. Nuorimmat pojat pitävät päivittäin minuun yhteyttä ja näen heitä myös, kun he kavereiltaan, kouluiltaan ja töiltään ehtivät luokseni käymään. Vaikka roolini läsnäolevasta äidistä on muuttnut etä-äidiksi, rakkauteni ei ole muuttunut poikiani kohtaan. Olen aina kiinnostunut kuulemaan heidän päivän puuhansa, herättelen nuorimmaisen joka arkiaamu kouluun puhelimitse, autan tarvittaessa, kun heillä on pulaa jostakin. He ovat yhä, ja aina, lapsiani, vaikkei minulla ole mahdollisuutta heitä nähdä, edes viikoittain.

Äitiys on ainutlaatuinen side, yhtä ainutlaatuisiin lapsiin. Jokainen meistä on omanlaisensa ja jokaiselle äidille ja isälle on soviteltu heidän lapset, heidän elämään. Äidinrakkautta, yhtä hyvin kuin isänkin rakkautta, ei pitäisi kenenkään viiltää. Jokainen vanhempi tietää, tuntee ja kokee oman lapsensa yksilönä kaikkein parhaiten. Lapsen kasvaessa, hänen maailmaansa tulee muitakin tärkeitä ja vaikuttavia aikuisia. Mutta omat vanhemmat ovat he, joista nuori ihminen on rakentunut, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ollen kuitenkin oma arvokas itsensä.

Uusperheissä törmätään tähän herkkään siteeseen lähes päivittäin. On minun lapset, sinun lapset ja sitten ne meidän lapset. Mitä nuorempia lapset ovat uusperheen syntyessä, sen helpompi on kaikkien mukautua uuteen arkeen. Olen itse elämässäni elänyt liki 20 vuotta uusperheessä. Tiedän, kuinka vaikeaa on ottaa vastuu tasapuolisesti kaikista lapsista ja toisaalta kunnioittaa ei-oman-lapsen sitä vanhempaa, joka ei ole uusperheessä läsnä. Mutta kuinka tärkeää tuo kunnioitus onkaan juuri lapselle! Lapsen näkökulmasta oma äiti ja isä ovat ne rakkaimmat. Uusperheen kokoonpanossa toinen aikuinen on vieras lapsen silmissä. Jos tuossa vaiheessa uusi aikuinen koettaa jyrätä lapsen oman etävanhemman roolin lapselle tärkeänä ihmisenä, mennään metsään ja lujaa.

Olen pohtinut näitä ihmisiä, jotka astuvat uuteen perheeseen, uutena aikuisena lapsille. Hyvän itsetunnon omaava aikuinen ei koskaan puhu pahaa lapselle hänen vanhemmistaan. Vielä vähemmän sitä tekee ihminen, jolla on omia lapsia. Jokainen vanhempi ymmärtää, kuinka tärkeät omat vanhemmat lapsille ovat. Kun aikuinen ryhtyy mollaamaan lapselle hänen etävanhempaansa tai koettaa jopa asettua hänen housuihinsa, ollaan suurissa ongelmissa. Syitä siihen, miksi lapselle mustataan hänen omaa äitiään tai isäänsä, on varmaan monia mutta suurin syyllinen lienee juuri heikko itsetunto ja pelko hylkäämisestä. Mustasukkainen ihminen koettaa omia ja hallita koko uutta perhettä, jotta häntä ei hylättäisi. Hän koettaa lunastaa paikkansa puolisonsa ja puolison lasten silmissä olemalla jotain, mihin hänen ei edes tarvitse kyetä. Hän ei ole saattanut maailmaan näitä ei-hänen-omia -lapsiaan. Hänellä ei ole sellaista tunnesidettä heihin, mitä lapsien omilla vanhemmilla on: hänellä, joka on heidän kanssaan päivittäin ja hänellä, joka ei heitä jatkuvasti näe.

Tapasin tässä hiljattain poikieni isän tyttären. Siis entisen mieheni esikoisen, ensimmäisestä liitostaan. Tämän tytön kanssa elimme toistakymmetä vuotta uusperhe-elämää. Hän ei asunut luonamme mutta toki tapasi isäänsä, minua ja lapsia säännöllisesti. Minulle tuo tyttö oli, ja on edelleenkin, hyvin tärkeä. Oma tyttäreni ja tämä tyttö olivat läheisiä. He pitivät toisiaan siskoinaan. Tuo kertoo paljon lasten välisestä kemiasta. Tavatessamme halasimme pitkään. Minun silmäni kostuivat ilosta nähdä hänet, vuosien jälkeen. Tyttö ei tietenkään enää ole tyttö vaan aikuinen nainen. Silti tuossa hetkessä oli viivähdys yli vuosikymmenen taa. Juttelimme hetken ja totesimme, että on se hyvä, kun on sosiaalinen media. Sieltä käsin voimme seurata toisiamme ja käydä lukemassa vaikka tätä blogia.

Tuon hetken jälkeen mietin pitkään omaa suhtautumista uusperhe-elämään. Ja siihen, mitä itse sain ja koin niinä vuosina, kun elin uusperhe-elämää livenä. Miten valtava lahja on tuntea lapsi pienestä pitäen ja kasvaa hänen tahdissaan, vaikkei lapsi oma olekaan. Kuinka suuri rikkaus juuri tämä tyttö oli omille lapsilleni. Ja onhan hän sitä yhä, kaikille kolmelle pojalleni. Ei se arki aina helppoa ollut mutta hyvinkin kasvattavaa ihmisenä. Ja tuo tapaaminen kertoi minulle, kuinka hyvinä välit ovat pysyneet, vaikkemme enää näe kuin sattumalta.

Olen usein nostanut hattua veljelleni ja teen sen taas. Hänellä on viisi omaa lasta, ja yksi uusperhelapsi. Entisiä puolisoja on useampi. Veljeni, hänen nykyinen puoliso, kaikki ex puolisot nykyisine puolisoineen, yhteisine- ja uusperhelapsineen ja heidän puolisoineen (luku on todella iso – sekoan itse jo laskuissakin) pitävät yhtä ja he kaikki mahtuvat, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti, saman pöydän ääreen. Elämä antaa, elämä ottaa. Tunteet ovat vaikea laji mutta yhteydenpito ja hyvät välit ovat huippujuttu niiden ihmisten kesken, joiden kanssa on viettänyt elämästään vuosia. Ja joiden kanssa on yhteisiä lapsia. Kun miettii pitkän liiton jälkeistä aikaa, ei ole edes tarvetta kuopata hyviä tunteita. Ne ovat niitä, jotka kantavat eteenpäin. Kuinka tärkeää on osoittaa, että toinen on yhä tärkeä. On se toinen sitten oma lapsi, puoliso, ex puoliso, naapuri tai vaikka kissa. Yhteinen historia ei katoa kumittamalla eikä se katoa myöskään, vaikka uusi ihminen elämään astuukin. Historia on se, joka meistä on muokannut meidän nykyversion.

Elämää saaressa

2 vastausta

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Pieni tyttö

Vastaa

Veljestäni tuli jonkin aikaa sitten isoisä. Hänellä on viisi lasta, joista toiseksi nuorimmaisin sai nyt vihdoin odotettua perheenlisäystä. Olimme kaikki tietysti innoissamme tapahtuneesta. Omassa sisarusparvessamme pohdimme ajanvirtaa seuraavan sukupolven ilmestyttyä nyt kuvioihin. Veljeni ja siskoni ovat minua vanhempia, joten jatkumo olikin odotettua veljeni puolelta. Äidistäni tuli sitten isomummi, veljeni tyttären tyttären myötä.

Miten hyvin pienistä asioista tuleekin jotain hyvin suurta, kaikkein suurinta, mitä vanhemmuus voi meille antaa. Kun miettii, miten pieni ihmisalku kaiken kaikkiaan on ja sitten häviävän pienestä alkiosta kehittyy äitinsä sisällä näkevä, kuuleva, tunteva ja liikkuva ihminen. Jo raskaus sinänsä on ihme. Ja sitten se jokaisen äidiksi ja isäksi tulevan huippuhetki, lapsen syntymä. Ne kaikki sitä ennakoivat oireet. Muistan kyllä vieläkin ensimmäisen lapseni odotuksen. Ja sen, miten marraskuisena sunnuntai-iltana laitoimme paperille ylös supistusten keston ja tiheyden. Mietimme, milloin on aika lähteä laitokselle. Esikoiseni syntymäsairaala oli reilun 30 kilometrin päässä, joten jouduimme hieman ennakoimaan lähtemistä sinne.

Jokainen synnytys on erilainen, samalla äidilläkin. Monilapsiset tietävät sen. Itse olen käynyt läpi synnytyksiä neljä, joista jokainen hyvinkin erilaisia keskenään. Lopulta kuitenkin lapsen tulo maailmaan on hyvin lyhyt hetki ja sen jälkeen alkaa taival uuden ihmisen kanssa, uuden ihmisen tahdissa. Tietyt asiat seuraavat jokaista lasta, ja sitten on niitä asioita, jotka nimenomaa tekevät lapsesta persoonan, omanlaisensa äidin ja isän kasvattajan. Ja juuri näinpäinhän se menee. Me vanhemmat emme suinkaan ole niitä kasvattajia, vaan lapsi kasvattaa vanhemmat uuteen rooliinsa. Lapsi on oma yksikkönsä, ilman muutoksia, me vanhemmat muututaan lapsettomasta olotilasta lapselliseen.

Pohdimme siskoni kanssa sitä, miten uuden sukupolven tulo antaa meille siihen asti nuorinta sukupolvea edustaville uuden roolin. Voimme vapauttaa itsestämme tiettyjä odotuksia uuden tulokkaan turvin. Suku jatkuu, geenit ovat siirtyneet uusille vuosikymmenille. Lapset kasvavat ja luovat suunnan omille tarpeilleen vuosien päästä. Meillä on tiennäyttäjän rooli. Olla tukena, pitää huolta, iloita, surra ja olla mukana sillä tiellä, jota lapsi kulkee. Ja myöhemmin polulla, jota hän aikuisena itselleen tamppaa.

Pienen nyytin tulo maailmaan saattaa luoda pieniä paineita vanhempiensa muihin sisaruksiin. Ehkä heilläkin on jo ajatuksissa suvun jatkaminen? Yhtä kaikki, jokainen vuorollansa. Kaikki eivät lapsia halua tai vaikka haluaisivatkin, eivät niitä saa. Heilläkin on roolinsa tässä maailmassa.

Isoisyys ja mummius on suuri saavutus. Veljeni rento asenne kaikkeen uuteen tekee hänestä omanlaisensa isoisän. Varmasti erittäin hienon isoisän. Isovanhemmuus on jotain, mitä itsekin odotan, sitten joskus tulevaisuudessa, kun sen aika on. Minulle itselleni on juuri tärkeää geenien jatkumo. Mutta koska minun elämässäni on alusta asti ollut perinteisestä malliperheestä poikkeava perhemoodi, arvostan geenien siirymisen rinnalla yhtä paljon sitä rakkautta, huolenpitoa ja hyväksymistä, mitä lasten vierellä kulkevat ei-biologiset vanhemmat antavat. Lopulta se, kenen sukusoluista lapsi on saanut alkunsa ja se, miten lapsen kanssa eletään, on se pääoma, minkä me kaikki voimme tuleville sukupolville antaa. Oli sitten itse lapsekas tai ei. Kun rakkautta lapselle antaa ihminen, joka ei ole hänessä kiinni geenein, se on sitä rakkautta, jota tämä koko universumi niin kipeästi tarvitsee.

On kuitenkin käsinkosketeltavan lämmin se ajatus, joka uuden tulokkaan luokse lentää. Tervetuloa elämään pikkuinen tyttö.

Siemen, seitti ja merenaallot

Vastaa

Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.

Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.

Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?

Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.

Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.

Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan.  Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.

Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.

Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.

Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.

Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.

Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.

Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.

Muovinen vai muoviton, osa kaksi

Vastaa

Kesäisen kierrätyspäätöksen jälkeen suunnittelimme muovinkeräysreissun kotisaaremme rannoilla, sillä halusimme tehdä vielä lisää vähämuovisen ympäristön eteen. Koko saaren rantojen kiertäminen olisi ollut aivan liian iso projekti, joten päätimme keskittää keräämisen läntisen Kuutsalon yhdelle rannalle.

Elokuun lopulla osui säiden suhteen sopiva keli. Pakkasimme pyörien mukaan jätesäkin ja kasan touhukasta mieltä. Matkaa Halssinsaaren rantaan on kotoamme pyöräiltävää tietä noin 3 kilometriä. Sen jälkeen pitää vielä rämpiä umpimetsässä puolisen kilometriä. Hyödynsimme metsäpätkän syömällä masumme täyteen isoja, meheviä mustikoita. Päästyämme rantaan, kohtasimme hyvin lohduttoman näyn.

Muoviroskia oli joka paikassa. Vanhoja kanistereja, muovinarua, makkarapakkausten kääreitä, mehukannuja, muovipeitteitä jne. Ranta on suhteellisen pieni hiekkaranta. Pituutta sillä on vajaa 100 metriä. Sen vastapäätä on Lehmänsaari. Rannassa ei ole asutusta eikä sitä polkuakaan sinne, joten kaikki muoviroska oli tullut sinne mereltä. Oletimme, että ainakin elintarvikkeista tullut jäte on peräisin Lehmästä. Jäimme pohtimaan, onko Lehmässä ollenkaan roskiksia siellä vieraileville venekunnille.

Muovinkeräysretkemme saalis Halssinsaaren rannasta.

Keräsimme muovijätettä 10 – 15 minuutin ajan. Sen jälkeen jätesäkkimme on ääriään myöten täynnä. Muovin lisäksi nostelimme näkemämme lasin pois hiekan seasta. Sitäkin kertyi kiitettävä määrä. Lasi oli aikojen saatossa hioutunut sileäreunaiseksi. Mietimme siinä kerätessä, kuinka kauan vanhimmat muovijätteet olivatkaan seisoneet rannalla. Öljykanisterit ja mehukannut kertoivat omaa tarinaansa. Merkki ja malli niissä oli hyvin vanhaa, joten siellä ne olisivat jatkanut tököttämistään vielä satoja vuosia käyntimme jälkeenkin.

Hioutunutta lasia Halssissa.

Jo ensimmäisessä muoviblogissa totesin, kuinka paljon pelkkää muovijätettä kotitaloudessa syntyy. Keräämme saarikodissa muovit tyhjään 15 kg koiranruokasäkkiin. Vaikka meitä on vain kaksi ja valitsemme mahdollisimman vähämuovisia pakkauksia kaupassa, tyhjennämme muovisäkkimme noin 10 päivän välein. Vastaavasti muuta jätettä syntyy yllättävän vähän. Tyhjennämme sanomalehdistä tehdyn roskiksen vain kaksi kertaa kuussa.

Kahden viikon roskat meidän taloudessa, kun muovijäte on kerätty erikseen.

Muovinkierrätys, muovittomien tai vähämuovisten elintarvikepakkausten valitseminen ja kestokassien/kestopakkausten käyttäminen on tätä päivää. Se ei ole vain luontohippien ja viherpiipertäjien juttu, vaan ihan meidän kaikkien. Haastan teidät lukijani ottamaan kopin muovittoman arjen vaihtoehtojen sisäistämiseen.

Autiosaaren enkeli

Vastaa

Kun ympärillä tapahtuu tekoja, joita en voi ymmärtää, palaan hetkeen ennen tuota tapahtumaa. Ajatuksin suojaan henkilöitä, jotka ovat kohtaamassa kipua. Mietin, miten tapahtuma olisi voitu estää. Mitkä kaikki asiat vaikuttivat siihen, että ymmärryksen ylittävä sarja ylipäätään käynnistyi. Kuinka niihin olisi voitu puuttua ja koko tapahtumaa ei olisi lopulta tullut. Tämä tietysti koskee ihmisten alkuun laittamia julmuuksia. Luonnonkatastrofit ovat toinen juttu. Niidenkin uutisoinnin yhteydessä mietin, miten ihmisille olisi voitu informoida ennakkoon tulevasta ja mahdollisesti välttää suurimmat tuhot ja menetykset.

Kun ajatukset ovat sumua, teot voivat olla katastrofaalisia.

Syyllisen etsiminen, löytäminen ja osoittaminen on tyypillistä. Koetetaan kohdentaa joku, joka laitetaan vastuuseen. Rangaistaan teosta, jotta se ei toistuisi. Syyllinen siis pistetään itsetutkiskelun piinapenkkiin miettimään, mitä tuli tehtyä. Syyllisen etsintään, kiinniottoon ja prosessiin, joka johtaa rangaistuksen langettamiseen, menee aikaa, resursseja ja se saattaa jopa aiheuttaa lisää vaaratilanteita. Tuomion julkistaminen taas nostaa erilaisia tunteita pintaan. Useissa tapauksissa, joissa ajatuksiltaan häiriintynyt ihminen tekee julmuuksia, syyllisiä tapahtuneeseen olemme pidemmän tien kautta me kaikki. Yhteiskunta pyörii lakien ja asetusten varassa. Resursseja syydetään kohteisiin, jotka ovat päättäjille ja näin ollen myös äänestäjille tärkeitä. Kun kriisit puhkaisevat turvallisuuden tunteen väkivaltaisuuden naamion muodossa, olisi viimeistään aika asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Vastuu tapahtuneista on meillä kaikilla.

Inhimillinen tuska saa minut tuntemaan kipua. Uneni pätkittyy ja usein löydän itseni itkemästä niiden takia, joita on satutettu. Minun kyyneleeni eivät helpota kärsiviä mutta heidän kyyneleensä saavuttavat minut ja tunnen suurta avuttomuutta heitä miettiessäni. Tunnen myös samaistumista. Menetysten, fyysisen kivun ja henkisen paineen tunteet kertautuvat minussa. Tahtoisin ojentaa käteni mutta kaikki se tapahtunut on niin kaukana. Ei ole resursseja kuin itkeä ja tuntea voimakasta empatiaa. Kun jossain kuolee ihminen tai eläin väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai sairauden riuduttamana, tunnen viiltävää tuskaa. Onnekseni en pysty lukemaan uutisia intensiivisesti. Se suojaa herkkää sisintäni repeytymästä riekaleiksi.

Miten asioilta, jotka ahdistavat mutta joille ei itse voi mitään, pystyy suojautumaan? Sanotaan, että laita mediatulvalle rajat ja koeta keskittyä omaan elämään. Mieti, miten todennäköistä on, että tapahtunut toistuisi tai osuisi omaan arkeen. Mitä lähempää järkytys sivuaa meitä, sitä vaikeampaa on palauttaa itsensä normaaliin tilaan. Kaukana maailman laidalla tapahtunut asia tulee usein unohdettua arjesta sen jälkeen, kun uutisointi siitä laantuu. Jos tapahtuman keskipiste on oman elinympäristön sisällä tai jos se jopa koskettaa läheisiämme, turvallisuuden tunteen ja normaalin arjen palauttaminen on pitkä prosessi. Kuitenkin, vaikka sulkeutuisin koko yhteiskunnan uutisoinnin ulkopuolelle, jo tapahtunut ja tietoisuuteen imeytynyt tapahtuma on vääjäämättä muokannut sisintäni. En pysty sivuuttamaan asiaa enää siinä vaiheessa, kun se on paiskautunut päin käsityskykyäni. Keinoni suojautua ahdistukselta ovat kovin minimaaliset. Lähinnä liikkuminen ja rukous ovat mieleni rauhoittajat.

Yhteiskunnan tuki haavoittuneelle on kuin laiva, joka ei poikkea väylältä. Se näkyy suurena ja tuntuu pienenä.

Ihminen, joka on kokenut trauman, muuttuu. Tätä muutosta ei pitäisi kenenkään jäädä selvittelemään yksin. Muuten olemme jatkuvassa oravanpyörässä. Traumasoituneen ihmisen mieli on hauras. Jokainen yksilötasollakin etsii oikeutta, tasapainoa ja kokemukset tapahtuneista muokkaavat ihmistä lisää. Yhteiskunnan tuki on ailahtelevaista. Joukkokriiseissä on nähtävissä pureutumista massojen auttamiseen. Tämä on hyvin lohdullista, sillä usein esim luonnonkatastrofit tekevät kertaheitolla elämänalustasta täysin uuden. Ihmiset joutuvat aloittamaan kaiken tyhjästä. Se, mihin tarvitaan toisenlaista otetta, on yksilöä kohdannut kriisi. Moukaroitu ihminen jää valitettavan usein ahdistuksensa kanssa yksin autiolle saarelle. Laivat, joiden väylät risteävät autiosaaren vesistöjä, ovat yhteiskunnan tarjoama tuki. Se näkyy valtavana horisontissa mutta ei koskaan saavuta apua tarvitsevaa ellei tämä omista soutuvenettä, schwarzeneggerin lihaksia ja tahtoa hakeutua väylälle. Tämä tahto on usein nujertunut kriisin myötä.

Ilman suojelusenkeleitä kyky selvitä tien ylityksestä olisi mahdotonta.

Olen joutunut itse kokemaan tuo yhteiskunnan tukilaivaston ohiajon. Lippulaiva toisensa jälkeen on näkynyt silhuettina horisontissa. Yksikään kapteeni ei ole pyytänyt luotsia saati hinaajaa muuttaakseen kurssiaan kohti autiosaartani. Väylät ovat kyllä kyllin syviä ja satama-altaassa on laiturointiin tilaa. Yhteiskunnalla ei vaan ole tahtoa, aikaa eikä resursseja paneutua vaihtamaan kurssia yksilöä auttaakseen. Miten sitten olen yhä tässä? Minulta on otettu mutta vastapainoksi olen myös tuntenut saamisen riemun. Vierelläni on joukko ihmisiä, jotka taivuttavat autiosaaren hedelmäpuiden oksia saadaksemme syötävää, he ovat apuna rakentamassa suojia tuulta, sadetta ja kylmyyttä vastaan ja he kaivavat hiekkalinnoja kanssani autiosaaren rannassa. He nauravat, itkevät ja kumittavat ahdistukseni piirustuksia. He ovat herkän mieleni tukipilarit. Minulla on lisäksi vierelläni suojelusenkeli, joka todella osaa asiansa.

Pienilapioinen ja ämpärillinen

Vastaa

Hiekkalaatikolla istuu kaksi tenavaa. Toisella on pieni lapio, jonka avulla syntyy upeita hiekkakakkuja. Toisella on myös lapio. Ja uutuuttaan hohtava ämpäri. Hiekkakakkuja syntyy näidenkin avulla mutta ne eivät miellytä tekijäänsä. Ämpärillinen tenava katselee välillä pienilapioisen tenavan teelmiä ja kääntyy sitten tekemään omiaan. Lopulta ämpärillinen saa tarpeekseen. Hän nousee ylös, potkaisee rikki pienilapioisen suurimman hiekkakakun, huutaa olet pöhkö ja lähtee tavaroineen pois.

Hiekkalaatikkoleikit 🙂

Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kummankaan sen enempää muistamatta lapsuuden hiekkalaatikkoepisodia, nämä tenavat ovat nuoria aikuisia. He ovat ehkä käyneet samaa ala- ja yläkoulua. Joka tapauksessa heidän tiensä ovat olleet yhteneväisiä ja heistä on tullut kamuja, jopa ystäviä keskenään. Kun ämpärilliselle tulee huolia, pienilapioinen on tukemassa ystäväänsä. Ja toisinpäin. Lopulta kuitenkin käy niin, että pienilapioinen sairastuu vakavasti. Ämpärillinen käy katsomassa ystäväänsä sairaalassa. Samaan aikaan paikalla on lääkäri, joka ilmoittaa, että pienilapioinen kyllä selviää mutta tarvitsee jatkuvaa apua vielä viikkoja toipilaskaudella. Ämpärillinen raivostuu ja tempaisee lääkärin kaulasta stetoskoopin ja heittää sen seinään. Ämpärillinen poistuu paikalta.

Miksi on niin vaikeaa antaa toisten loistaa? Miksi on niin vaikeaa kohdata vastoinkäymisiä? Miksi on niin vaikeaa astua eteenpäin, mutta kuitenkin muistaa menneisyys? Eletty elämä, joka sisältää paljon yhteisiä muistoja. Kun tuo elämä muuttuu, tuntuu olevan yhtä vaikeaa sopeutua siihen. Ja vielä vaikeampaa pitää yhteyttä häneen, joka on poistunut arjesta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka pitävät yhteyttä kanssakulkijoihin, jotka ovat antaneet palan itsestään heille. Veljeni on oiva esimerkki tällaisesta ihmisestä. Ihmiset menneisyydestä tuntevat meidät usein paremmin kuin me itse. Kun tarvitsemme apua, he ovat usein niitä, jotka tietävät, miltä kantilta on parasta tukea antaa.

Ystävyydessä, parisuhteessa, sisarusparvessa tai missä tahansa suhteessa, jossa kaksi ihmistä toimii vuorovaikuttaen toistensa elämään kulkee mukana eräs hengenheimolainen. Kunnioitus. Me kun ollaan erilaisia, vaikka samassa puussa roikutaankin, ollen oksia, runkoa, juuria, kokonaisuutta. Hyvinä aikoina on helppo olla kiltti, huomaavainen ja ymmärtää. On jokin, mikä yhdistää. On jokin, minkä eteen valetaan yhteistä veistosta, yhteiselle jalustalle. Toisen mielipide on tärkeä. Opitaan kunnioittamaan sitä ja yhdistämään erilaiset arvot yhteiseksi paketiksi, kumpaakaan loukkaamatta.

Minne kunnioitus, välittäminen, kiltteys ja ymmärrys katoavat, kun tulee kuilu, jonka yli ei enää yhdessä mennä? Tunteet, jotka silloin nousevat pintaan, ovat raakoja. Väheksymistä, ilkeitä sanoja, kiristämistä, loukkaamista. Itku kurkussa vedetään naamalle maski, jotta toinen ei enää tunnistaisi syvintä sisintä. Eikä missään nimessä pääsisi sinne sisään. Elämä jatkuu ja uusia ystäviä, kumppaneita ja arjenjakajia ilmaantuu pelikentälle. Kävellään nokka pystyssä ohi. Ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka toisen lapio on katkennut ja hiekkalaatikko on muuttunut mutavelliksi. Olemassa olevaa ämpäriä kyllä kiillotetaan. Kaikki on hyvin minulla. Sinä sen sijaan olet luuseri.

Minne ne katoavat? Vuosia jatkuneet hyvät tunteet, hyvät hetket, yhteiset jutut, harrastukset, toisen olemassa olon onni. Jos ylitettävä kuilu on todella mahdoton ylittää yhdessä, olisiko mahdollista kuitenkin pitää huolta, ettei kummankaan tarvitse pyyhkiä vuosien, jopa vuosikymmenten muistoja kuilunpartaalta alas? Kunnioittaa toista ihmisenä. Hän on kuitenkin tuonut olemisensa ja turvallisuuden elämään silloin, kun molemmat osapuolet sitä toisiltaan tarvitsivat. Vuosien jälkeenkin, joku saattaa odottaa. Soittoa, viestiä, yhteistä kahvihetkeä. Kun kerran on antanut itsestään toiselle kaiken, se ei muutu kuilun reunalla kiveksi. Ihminen muuttuu, tulee uusia arvoja, ihmisiä, tapahtumia. Menneisyydessä saattaa kuitenkin olla pienilapioinen. Hiekkakakun sijaan hänen edessään on muokkaamatonta hiekkalaatikon hiekkaa.

Suklaa on hyvää

Vastaa

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.