Aihearkisto: Pohdintoja

Elämää saaressa

On yö. Pakkasta on kolmisen astetta ja koillistuuli vinkuu lehdettömissä puissa ja vyöryttää rantaan isoja aaltoja, jotka keikuttavat venettä, laituria ja taiteilevat hauraita jääkidekukkia kaisikkoon. Tällä kertaa en ole töissä, vaan on vapaa yö ja istun Marussa, käyttäen moottoria.

Keliä ei voi valita mutta veneestä pitää pitää huolta – aina.

Otsalamppuni valaisee kapean siivun kajuutasta. Kirjoitan lokiin käyttöajan ja kelin. Merivesi on alhaalla, juuri koillistuulen takia. Marun keulan alla on kuitenkin vielä toistakymmentä senttiä vettä, joten en ole huolissani pohjakosketuksesta. Istun tutulla penkillä ja katselen unisena pimeyteen. Käväisen pikaisesti täkillä ja kurkkaan perään, että vesi tulee ulos. Pakkasella kun on vaarana, että merivesijäähdytys jäätyy. Siksi moottoria on käytettävä, kun vene on syksyisin, talven korvilla, vedessä. Kaikki toimii kuten pitääkin.

Kovan tuulen takia uivalaituri on hieman vinossa. Samaten on Maru vinossa. Vene on kuitenkin kovan tuulen aikoina sidottu varaliinalla maihin sekä laituriin ylimääräisellä köydellä kiinni. Vene on myös kiinteässä laiturissa kiinni, jos uivanlaiturin ankkurit sattuisivat pettämään. Varasuunnitelmalle pitää olla vielä varasuunnitelma. Ja kovilla keleillä käyn rannassa tsekkaamassa kiinnitykset useamman kerran vuorokauden aikana.

Elämä saaresssa ei ole niin kuin mantereella. Monesti ihmiset saavat kuvan maanpäällisestä paratiisista, jossa on hiljaista, rauhallista ja täällä vaan ollaan ja nautitaan olosta. Mantereella auto jätetään parkkipaikalle. Sitä ei tarvitse käydä katsomassa kovilla tuulilla, korkeilla ja matalilla vesillä, vesisateessa, pakkasessa eikä ukkosella. Se löytyy aivan samasta asennosta, mihin se viimeksi jätettiin. Saaressa kulkuväline on alttiina luonnonvoimille. Sitä ei vaan parkkeerata laituriin ja nousta kyydistä. Vaikka omalla veneellä ajetaankin vain osan vuotta, kahdeksan kuukautta vuodesta, on siitä huolenpito kokonaisvaltaista, kellon ympäri, kun kelit niin vaativat.

Sähkökatkon osuessa kohdalle, saareen saadaan huomattavasti hitaammin sähköt takaisin kuin mantereelle. On sitä kerta jos toinenkin odoteltu toista vuorokautta lampun syttymistä. Onneksi palella ei kuitenkaan tarvitse, kun pistää saunan tulille. Saadakseen saunan lämmön tupaan, on sitä ennen pitänyt tehdä ennakkoon muutama asia. On kaadettava puu, pilkottava se moottorisahalla pätkiksi, halottava pätkät ja kasattava kuivumaan. Keväällä kaadettu, pilkottu ja halottu puu on sopivan kuivaa seuraavana talvena oikein varastoituna. Puut eivät myöskään itsekseen kävele saunaneteiseen. Ne on haettava halkopinosta. Talvisin tehdään lumituiskussa ensin lapiolla reitti halkojen luo ja sitten vaan puita pesään ja villasukat voi jättää odottamaan kylmempiä kelejä.

Kun tekee mieli teetä tai kahvia, kaadetaan vettä keittimeen ja odotetaan. Sitä ennen on muutama pieni juttu kuitenkin tehtävänä. Täällä ei ole hanaa, josta vettä ottaa. On kuitenkin kaivo, josta sitä saa, kun menee nostamaan, kelillä kuin kelillä. Kuivia kausia varten on tonkat, joilla vesi on tuotu mantereelta. Ensin ne täytetään kaupungissa, kannetaan Maruun, ajetaan kotiin saareen, nostetaan kannut kottikärryyn ja kärrätään kotipihaan. Ja vot, siitä sitten vaan kaatamaan tonkasta vettä keittiön saaviin ja kahvinkeittoon.

Aamupalan yhteydessä on turha uneksia uunituoreesta sanomalehdestä (ellei satu olemaan työvuoron päättänyt lehdenjakaja). Tuore sanomalehti tulee saaristoon 3 kertaa viikossa, talvisin klo 16:30. Samaan tapaan tulee kannettu posti. No, eipähän tarvitse joka päivä hypistellä laskuja kädessään 🙂 Postiluukkua tahi -laatikkoa ei tosin ole olemassakaan. Lehdet ja posti haetaan kylän yhteisestä postikaapista. Meillä matkaa kaapille on puolisen kilometriä, toisissa kylissä täällä saa kävellä 2-3 kilometriä kaapille. Se on ihan piristävää, kun vettä sataa kaatamalla, tai pakkanen paukkuu parissakymmenessä asteessa. Muistettava on vielä sekin, että mitään lumiauroja täällä ei ole. Sitä sitten lumikeleillä, tuiskun sattuessa kohdille, kahlataan puolessa metrissä, umpihangessa hakemaan se sähkölasku.

Puolen kilsan matka postilaatikolle on talvisin tämän näköistä pöperöä.

Ja sitten on nämä sattumukset, joita mm. eläinten kanssa sattuu ja tapahtuu aika-ajoin. Välillä koirat ottavat yhteen ja tulee rumaa jälkeä. Täällä ei ole eläinlääkärin vastaanottoa. Eikä 20 m/s myrskyssä lähdetä viemään ketään mantereellekaan. Talvisin yhteysalus kulkee kyllä, aikataulujen mukaan. Joten on osattava paikata koirat itse. Reservissä on oltava paria erilaista antibioottia, sideharsoa, haavanpuhdistusainetta, tassusiteitä jne. Eikä ne ole pelkästään koirat, jotka vaativat lääkitsemistä. Itselleenkin voi tulla kuume, oksennustauti, mitä tahansa, eikä aina pääse lääkäriin. Antibiootit on meille ihmisillekin valmiina. Merivartiosto kyllä hakee ilmatyynyaluksella, kun ihmisellä on hengenhätä. Mutta se ei inahdakkaan paikoiltaan muussa tapauksessa, eikä eläimien takia ollenkaan.

Matalan veden aikaan talvisin täältä ei pääse mihinkään. Kerran olen ollut kuusi päivää jumissa, kun mitään kyytiä ei saatu saareen matalan veden takia. Onneksi oli pakastimessa ruokaa. Töihin vaan piti ilmoittaa, että jumissa ollaan. Nämä ovat tilanteita, joita pyrkii ennakoimaan mahdollisimman pitkälle. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lopulta kuitenkin, jään mieluummin saareen jumiin kuin niin, että en pääsisi mantereelta saareen. Koirat nimittäin eivät pärjäisi täällä kuutta päivää ilman ihmistä. Työpaikka kyllä pysyy kasassa ilman minuakin sen ajan.

Saaristossa asumisen parhautta: meri, luonto, hiljaisuus.

Saaressa on siis hyvin erilaista asua kuin mantereella. Yksinkertainen, karu elämä on se, mikä täällä kiehtoo. Luonnon läheisyys ja se, että ei ole ihmismassoja missään. Talviaikaan on viikkoja, etten näe ketään, omaa miestäni lukuunottamatta. Vaikka tämä saari ei ole ulkomerellä, olemme silti täälläkin riippuvaisia luonnosta ja olemme pitkälti luonnonolojen armoilla. Aivan toisin kuin mantereella. Ei ole kauppoja, ei valoja metsäteillä, ei vesivessaa, ei juoksevaa vettä (ellei sitä kiiressä hae kaivolta). Täällä on kuitenkin hiljaisuus, oma tahti, luonto ja tunne selviytymisestä. En lähde enää mantereelle asumaan, koska aikoinaan päätöksen kokovuotiseksi saarelaiseksi ryhtymisestä tein. Olen onnellinen saarelainen.

Pieni tyttö

Vastaa

Veljestäni tuli jonkin aikaa sitten isoisä. Hänellä on viisi lasta, joista toiseksi nuorimmaisin sai nyt vihdoin odotettua perheenlisäystä. Olimme kaikki tietysti innoissamme tapahtuneesta. Omassa sisarusparvessamme pohdimme ajanvirtaa seuraavan sukupolven ilmestyttyä nyt kuvioihin. Veljeni ja siskoni ovat minua vanhempia, joten jatkumo olikin odotettua veljeni puolelta. Äidistäni tuli sitten isomummi, veljeni tyttären tyttären myötä.

Miten hyvin pienistä asioista tuleekin jotain hyvin suurta, kaikkein suurinta, mitä vanhemmuus voi meille antaa. Kun miettii, miten pieni ihmisalku kaiken kaikkiaan on ja sitten häviävän pienestä alkiosta kehittyy äitinsä sisällä näkevä, kuuleva, tunteva ja liikkuva ihminen. Jo raskaus sinänsä on ihme. Ja sitten se jokaisen äidiksi ja isäksi tulevan huippuhetki, lapsen syntymä. Ne kaikki sitä ennakoivat oireet. Muistan kyllä vieläkin ensimmäisen lapseni odotuksen. Ja sen, miten marraskuisena sunnuntai-iltana laitoimme paperille ylös supistusten keston ja tiheyden. Mietimme, milloin on aika lähteä laitokselle. Esikoiseni syntymäsairaala oli reilun 30 kilometrin päässä, joten jouduimme hieman ennakoimaan lähtemistä sinne.

Jokainen synnytys on erilainen, samalla äidilläkin. Monilapsiset tietävät sen. Itse olen käynyt läpi synnytyksiä neljä, joista jokainen hyvinkin erilaisia keskenään. Lopulta kuitenkin lapsen tulo maailmaan on hyvin lyhyt hetki ja sen jälkeen alkaa taival uuden ihmisen kanssa, uuden ihmisen tahdissa. Tietyt asiat seuraavat jokaista lasta, ja sitten on niitä asioita, jotka nimenomaa tekevät lapsesta persoonan, omanlaisensa äidin ja isän kasvattajan. Ja juuri näinpäinhän se menee. Me vanhemmat emme suinkaan ole niitä kasvattajia, vaan lapsi kasvattaa vanhemmat uuteen rooliinsa. Lapsi on oma yksikkönsä, ilman muutoksia, me vanhemmat muututaan lapsettomasta olotilasta lapselliseen.

Pohdimme siskoni kanssa sitä, miten uuden sukupolven tulo antaa meille siihen asti nuorinta sukupolvea edustaville uuden roolin. Voimme vapauttaa itsestämme tiettyjä odotuksia uuden tulokkaan turvin. Suku jatkuu, geenit ovat siirtyneet uusille vuosikymmenille. Lapset kasvavat ja luovat suunnan omille tarpeilleen vuosien päästä. Meillä on tiennäyttäjän rooli. Olla tukena, pitää huolta, iloita, surra ja olla mukana sillä tiellä, jota lapsi kulkee. Ja myöhemmin polulla, jota hän aikuisena itselleen tamppaa.

Pienen nyytin tulo maailmaan saattaa luoda pieniä paineita vanhempiensa muihin sisaruksiin. Ehkä heilläkin on jo ajatuksissa suvun jatkaminen? Yhtä kaikki, jokainen vuorollansa. Kaikki eivät lapsia halua tai vaikka haluaisivatkin, eivät niitä saa. Heilläkin on roolinsa tässä maailmassa.

Isoisyys ja mummius on suuri saavutus. Veljeni rento asenne kaikkeen uuteen tekee hänestä omanlaisensa isoisän. Varmasti erittäin hienon isoisän. Isovanhemmuus on jotain, mitä itsekin odotan, sitten joskus tulevaisuudessa, kun sen aika on. Minulle itselleni on juuri tärkeää geenien jatkumo. Mutta koska minun elämässäni on alusta asti ollut perinteisestä malliperheestä poikkeava perhemoodi, arvostan geenien siirymisen rinnalla yhtä paljon sitä rakkautta, huolenpitoa ja hyväksymistä, mitä lasten vierellä kulkevat ei-biologiset vanhemmat antavat. Lopulta se, kenen sukusoluista lapsi on saanut alkunsa ja se, miten lapsen kanssa eletään, on se pääoma, minkä me kaikki voimme tuleville sukupolville antaa. Oli sitten itse lapsekas tai ei. Kun rakkautta lapselle antaa ihminen, joka ei ole hänessä kiinni geenein, se on sitä rakkautta, jota tämä koko universumi niin kipeästi tarvitsee.

On kuitenkin käsinkosketeltavan lämmin se ajatus, joka uuden tulokkaan luokse lentää. Tervetuloa elämään pikkuinen tyttö.

Siemen, seitti ja merenaallot

Vastaa

Ajatuksissani on kaaos. Se on minulle tuttua mutta välillä se yllättää minutkin. Kaaos ei koskaan ole hallittu ja kuitenkin, kun sen tiedostaa ja sen kanssa on elänyt vuosikymmeniä, se on kuin onkin lopulta hyvässä järjestyksessä.

Ajatusten kaaos muokkaa arkeani. Se vaikuttaa mielialaan ja se vaikuttaa jopa fyysisesti. Kaaoksen keskellä on jokin johtoajatus, joka peittyy muiden ajatusten sekaan. Ajatukseni ovat kuin hirmumyrsky. Keskellä on tyven ja ympärillä sekasortoa aiheuttavat myrskytuulet. Tajunnanvirta on yksinkertaisin keino selvittää kaaosta. Se ei kuitenkaan kanna itseäni pidemmälle. Pitääkö sen sitten kantaa, sitä en tiedä.

Syntyessään jokainen ihminen on väritön, läpinäkyvä. Syntymähetkestä lähtien mukaan alkaa sekoittua värejä. Ensimmäisinä vuosina näiden värien kirjo määräytyy vanhempien tai ylipäätään niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa lapsi elää. Kun lapsi kasvaa, hän alkaa itsekin värittämään. Värit tarttuvat arkeen, kouluun, opiskeluun, harrastuksiin, töihin, ihmissuhteisiin. Värejä voi tuottaa erilaisille pinnoille. Toiset pinnat imevät värejä paremmin ja sävyt kestävät vuosia, jopa vuosikymmeniä. Se, mitä pintaa käyttää, ei aina ole meidän valittavissa. Joskus eteemme läiskäistään pinta ja väripaletti, jota emme haluaisi käyttää. Jatkamme kuitenkin värittämistä. Joskus sävyt vaalenevat tai niistä tulee kirjavia. Joskus kaikki menee aina vaan tummemmaksi. Kun mustaan sekoittaa lisää mustaa, mitä siitä syntyy?

Minun eteeni on tullut usein tummia sävyjä. Olen vaalentanut niitä sinisellä, valkoisella ja vihreällä. Sitten kerran, vuosia sitten, edessäni oli hyvin liukas pinta. Siihen kaadettiin tynnyrikaupalla mustaa. Hyvin nopeasti jouduin hallitsemattomaan liukuun alaspäin ja samalla koko olemukseni tahriintui mustaksi. Jatkoin liukumista koettaen haparoiden tarttua johonkin kiinni, jotta vauhti edes hiljentyisi. Kaikki, mitä koskaan olin nähnyt, tuntenut tai värittänyt, katosivat. Ajatukset muuttuivat mustiksi. Olemukseni muuttui mustaksi. Ja lopulta liike pysähtyi mustan, liukkaan kaivon pohjalle. Olin siellä aivan yksin. En nähnyt mitään, en kuullut mitään. Tuntui, etten edes ollut mitään.

Pohjalla maatessani kuuntelin hiljaisuutta. Hengitin ja katselin pimeyteen. Ymmärsin, ettei ollut mitään eikä ketään missään. Tunsin voimakasta kipua ja se syvensi mustaa entisestään. Kaikki sanat, teot ja ihmiset olivat kadonneet. Koetin nousta istumaan. Käteeni ei osunut mitään, mistä ottaa kiinni ja kun koetin korjata asentoa, liukas pinta allani esti sen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja hylätyksi. En jaksanut edes huutaa apua, koska tiesin, etten saisi tuskaani helpotusta.

Ajatusteni seasta löysin muiston. Jossain minussa piti olla jotain, mikä piti minut järjissäni, elossa ja kaaosmaisen tilan keskellä aktiivisena. Kaivelin taskujani. Käteeni osui pieni siemen. Hypistelin hetken siementä likaisissa sormissani kunnes painoin sen kaivon pohjalla olevan mustan, liukkaan ja kylmän sotkun sekaan. Odotin. Muistelin ihmisiä, joita tunsin. Muistelin paikkoja, joissa olin ollut. Muistelin myös keskusteluja, sanoja, lauseita ja sitä, miten ihmiset elivät. Pikkuhiljaa sisälläni nousi tunne, ettei kukaan tiedä, millaista täällä on maata.

Ajattoman ajan jälkeen hermostuin makaamiseen. Itkin ja raivosin olemassaololleni. Joka paikkaan koski. Välillä haroin hiuksiani, jotka valahtivat likaisina kasvoilleni. Ja kun niihin koskin, ne mustuivat entisestään. Tunnustelin ympäristöäni. Viha nousi sisälläni ja revin joka suuntaan päästäkseni edes istumaan. En tiedä, kauan olin siinä tilassa mutta sitten käteeni osui jotain erilaista. Se oli ensin hyvin hentoa mutta sitkeää. Eikä se ollut mustaa. Se oli vihreää ja siinä oli kaunis oranssi kukka. Katselin ylöspäin ja näin heikon valon, joka osui käsiini, kukkaan ja lopulta se loi tervetullutta sarastusta koko paikkaan, missä olin.

Sitten alkoi sataa. Kasvi kukkineen alkoi kasvaa ja vankistua. Valon määrä lisääntyi ja pääsin istumaan. Katsoin ympärilleni. Näin pienen hämähäkin, joka oli asettunut kämmenselälleni. Se teki siinä jotain, mitä en ensin ymmärtänyt. Musta oli muuttumassa harmaan ja ruskean sävyihin. Hämähäkki katosi, jäin taas yksin. Loputtomalta tuntuvan hetken päästä edessäni oli vahva seitti, joka jatkui ja jatkui ylöspäin, kohti valoa. Tapasin jalkaani virheälle kasville. Varoin tallomasta kaunista kukkaa. Otin otteen seitistä, nostin kasvin kukkineen syliini, kiedoin sitten seitin käsivarsieni ympärille ja tunsin, kuinka aloin nousta ylöspäin.

Matkalla ylös eteeni ilmestyivät portaat. Niiden askelmat olivat meren aaltoja. Laitoin aktiivisesti jalkojani askelmalta toiselle. Toiset niistä olivat tyventä, toiset raivoavia vaahtopäitä. Välillä jalkani tapasivat pientä pinnanvärettä, välillä kuului vain loisketta sumun peittämiltä askelmilta. Nousin kokoajan ylöspäin ja aloin nähdä värejä. Valkoista, vihreää, sinistä, lilaa, punaista, keltaista ja kyllä, näin mustaakin lisää. Maan pinnalle päästyäni minusta otettiin vahva ote ja nousin jaloilleni seisomaan.

Jatkoin matkaani, vahva ja turvallinen ote seuranani. En ollut enää yksin, koskaan. Kaaos pysyy ajatuksissani ja aika-ajoin se vie minut muistoissani mustan, liukkaan ja pimeän kaivon pohjalle. Se muistuttaa minua siitä, missä olin ja miten saatoin ylipäätään elämääni jatkaa. Varon tapaamasta ihmisiä. Varon maalaamasta mustaa. Pysyn turvallisesti kiinni siinä maaperässä, jossa on tukeva ote. Ja sitten. Ne portaat, joita pitkin nousin ylös. Ne irrotin mukaani ja kuljen merenaaltoja pitkin lopun elämääni. Sen päätin, sillä meren portaat pelastivat osittain henkeni.

Meillä jokaisella on tehtävä täällä maanpäällä, vaikka jotkut meistä makaavatkin aikansa mustan liukkaan kaivon pohjalla, kuka mistäkin syystä. Olisin voinut antaa periksi ja sinne olisin jäänyt. En kuitenkaan nosta itseäni, sitkeyttäni tahi minkäänlaisia taitojani korokkeelle. Päädyin ylös, koska maailmassa on vielä rakkautta, joka ei sanele ehtoja. Koska siemenistä itää lapset, jotka pitävät meidät kiinni elämässä. Koska maailma on täynnä värejä ja meille on annettu sivellin ja erilaisia pintoja. Koska kaikesta kivusta, menetyksestä ja huolista huolimatta meille on annettu aikaa ja ajatukset. Vaikka toisilla meistä ajatukset ovat kaaos, niistä on silloin tällöin poimittavissa lause tai pari, jotka tuovat lohtua, värejä ja rakkautta.

Se pieni hämähäkki, joka teki jotain kämmenselälläni. Olisin kovasti saattanut pelästyä, jos se olisi hohtanut kirkkaasti valkoisena, tai olisi ollut suuri ja kaunis. Se oli kuitenkin rauhoittavan pieni ja mahtui kädelleni. Se kutoi seitin, kyllin vahvan, jotta pääsin pois kaivon pohjalta. Sitä ennen se oli johdattanut kaivon reunalle ihmisen, joka tulisi huolehtimaan haavoitetusta mustasta kaivonpohjan asukista koko loppuelämänsä. Uskon kovasti, että hämähäkki ei ollut vain kahdeksanjalkainen viipeltäjä. Se oli se sama enkeli, joka hellästi otti tyttäreni putoamisen vastaan, sekunninmurto-osaa ennen hänen osumistaan maahan.

Autiosaaren enkeli

Vastaa

Kun ympärillä tapahtuu tekoja, joita en voi ymmärtää, palaan hetkeen ennen tuota tapahtumaa. Ajatuksin suojaan henkilöitä, jotka ovat kohtaamassa kipua. Mietin, miten tapahtuma olisi voitu estää. Mitkä kaikki asiat vaikuttivat siihen, että ymmärryksen ylittävä sarja ylipäätään käynnistyi. Kuinka niihin olisi voitu puuttua ja koko tapahtumaa ei olisi lopulta tullut. Tämä tietysti koskee ihmisten alkuun laittamia julmuuksia. Luonnonkatastrofit ovat toinen juttu. Niidenkin uutisoinnin yhteydessä mietin, miten ihmisille olisi voitu informoida ennakkoon tulevasta ja mahdollisesti välttää suurimmat tuhot ja menetykset.

Kun ajatukset ovat sumua, teot voivat olla katastrofaalisia.

Syyllisen etsiminen, löytäminen ja osoittaminen on tyypillistä. Koetetaan kohdentaa joku, joka laitetaan vastuuseen. Rangaistaan teosta, jotta se ei toistuisi. Syyllinen siis pistetään itsetutkiskelun piinapenkkiin miettimään, mitä tuli tehtyä. Syyllisen etsintään, kiinniottoon ja prosessiin, joka johtaa rangaistuksen langettamiseen, menee aikaa, resursseja ja se saattaa jopa aiheuttaa lisää vaaratilanteita. Tuomion julkistaminen taas nostaa erilaisia tunteita pintaan. Useissa tapauksissa, joissa ajatuksiltaan häiriintynyt ihminen tekee julmuuksia, syyllisiä tapahtuneeseen olemme pidemmän tien kautta me kaikki. Yhteiskunta pyörii lakien ja asetusten varassa. Resursseja syydetään kohteisiin, jotka ovat päättäjille ja näin ollen myös äänestäjille tärkeitä. Kun kriisit puhkaisevat turvallisuuden tunteen väkivaltaisuuden naamion muodossa, olisi viimeistään aika asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Vastuu tapahtuneista on meillä kaikilla.

Inhimillinen tuska saa minut tuntemaan kipua. Uneni pätkittyy ja usein löydän itseni itkemästä niiden takia, joita on satutettu. Minun kyyneleeni eivät helpota kärsiviä mutta heidän kyyneleensä saavuttavat minut ja tunnen suurta avuttomuutta heitä miettiessäni. Tunnen myös samaistumista. Menetysten, fyysisen kivun ja henkisen paineen tunteet kertautuvat minussa. Tahtoisin ojentaa käteni mutta kaikki se tapahtunut on niin kaukana. Ei ole resursseja kuin itkeä ja tuntea voimakasta empatiaa. Kun jossain kuolee ihminen tai eläin väkivallan uhrina, onnettomuudessa tai sairauden riuduttamana, tunnen viiltävää tuskaa. Onnekseni en pysty lukemaan uutisia intensiivisesti. Se suojaa herkkää sisintäni repeytymästä riekaleiksi.

Miten asioilta, jotka ahdistavat mutta joille ei itse voi mitään, pystyy suojautumaan? Sanotaan, että laita mediatulvalle rajat ja koeta keskittyä omaan elämään. Mieti, miten todennäköistä on, että tapahtunut toistuisi tai osuisi omaan arkeen. Mitä lähempää järkytys sivuaa meitä, sitä vaikeampaa on palauttaa itsensä normaaliin tilaan. Kaukana maailman laidalla tapahtunut asia tulee usein unohdettua arjesta sen jälkeen, kun uutisointi siitä laantuu. Jos tapahtuman keskipiste on oman elinympäristön sisällä tai jos se jopa koskettaa läheisiämme, turvallisuuden tunteen ja normaalin arjen palauttaminen on pitkä prosessi. Kuitenkin, vaikka sulkeutuisin koko yhteiskunnan uutisoinnin ulkopuolelle, jo tapahtunut ja tietoisuuteen imeytynyt tapahtuma on vääjäämättä muokannut sisintäni. En pysty sivuuttamaan asiaa enää siinä vaiheessa, kun se on paiskautunut päin käsityskykyäni. Keinoni suojautua ahdistukselta ovat kovin minimaaliset. Lähinnä liikkuminen ja rukous ovat mieleni rauhoittajat.

Yhteiskunnan tuki haavoittuneelle on kuin laiva, joka ei poikkea väylältä. Se näkyy suurena ja tuntuu pienenä.

Ihminen, joka on kokenut trauman, muuttuu. Tätä muutosta ei pitäisi kenenkään jäädä selvittelemään yksin. Muuten olemme jatkuvassa oravanpyörässä. Traumasoituneen ihmisen mieli on hauras. Jokainen yksilötasollakin etsii oikeutta, tasapainoa ja kokemukset tapahtuneista muokkaavat ihmistä lisää. Yhteiskunnan tuki on ailahtelevaista. Joukkokriiseissä on nähtävissä pureutumista massojen auttamiseen. Tämä on hyvin lohdullista, sillä usein esim luonnonkatastrofit tekevät kertaheitolla elämänalustasta täysin uuden. Ihmiset joutuvat aloittamaan kaiken tyhjästä. Se, mihin tarvitaan toisenlaista otetta, on yksilöä kohdannut kriisi. Moukaroitu ihminen jää valitettavan usein ahdistuksensa kanssa yksin autiolle saarelle. Laivat, joiden väylät risteävät autiosaaren vesistöjä, ovat yhteiskunnan tarjoama tuki. Se näkyy valtavana horisontissa mutta ei koskaan saavuta apua tarvitsevaa ellei tämä omista soutuvenettä, schwarzeneggerin lihaksia ja tahtoa hakeutua väylälle. Tämä tahto on usein nujertunut kriisin myötä.

Ilman suojelusenkeleitä kyky selvitä tien ylityksestä olisi mahdotonta.

Olen joutunut itse kokemaan tuo yhteiskunnan tukilaivaston ohiajon. Lippulaiva toisensa jälkeen on näkynyt silhuettina horisontissa. Yksikään kapteeni ei ole pyytänyt luotsia saati hinaajaa muuttaakseen kurssiaan kohti autiosaartani. Väylät ovat kyllä kyllin syviä ja satama-altaassa on laiturointiin tilaa. Yhteiskunnalla ei vaan ole tahtoa, aikaa eikä resursseja paneutua vaihtamaan kurssia yksilöä auttaakseen. Miten sitten olen yhä tässä? Minulta on otettu mutta vastapainoksi olen myös tuntenut saamisen riemun. Vierelläni on joukko ihmisiä, jotka taivuttavat autiosaaren hedelmäpuiden oksia saadaksemme syötävää, he ovat apuna rakentamassa suojia tuulta, sadetta ja kylmyyttä vastaan ja he kaivavat hiekkalinnoja kanssani autiosaaren rannassa. He nauravat, itkevät ja kumittavat ahdistukseni piirustuksia. He ovat herkän mieleni tukipilarit. Minulla on lisäksi vierelläni suojelusenkeli, joka todella osaa asiansa.

Pienilapioinen ja ämpärillinen

Vastaa

Hiekkalaatikolla istuu kaksi tenavaa. Toisella on pieni lapio, jonka avulla syntyy upeita hiekkakakkuja. Toisella on myös lapio. Ja uutuuttaan hohtava ämpäri. Hiekkakakkuja syntyy näidenkin avulla mutta ne eivät miellytä tekijäänsä. Ämpärillinen tenava katselee välillä pienilapioisen tenavan teelmiä ja kääntyy sitten tekemään omiaan. Lopulta ämpärillinen saa tarpeekseen. Hän nousee ylös, potkaisee rikki pienilapioisen suurimman hiekkakakun, huutaa olet pöhkö ja lähtee tavaroineen pois.

Hiekkalaatikkoleikit 🙂

Toistakymmentä vuotta myöhemmin, kummankaan sen enempää muistamatta lapsuuden hiekkalaatikkoepisodia, nämä tenavat ovat nuoria aikuisia. He ovat ehkä käyneet samaa ala- ja yläkoulua. Joka tapauksessa heidän tiensä ovat olleet yhteneväisiä ja heistä on tullut kamuja, jopa ystäviä keskenään. Kun ämpärilliselle tulee huolia, pienilapioinen on tukemassa ystäväänsä. Ja toisinpäin. Lopulta kuitenkin käy niin, että pienilapioinen sairastuu vakavasti. Ämpärillinen käy katsomassa ystäväänsä sairaalassa. Samaan aikaan paikalla on lääkäri, joka ilmoittaa, että pienilapioinen kyllä selviää mutta tarvitsee jatkuvaa apua vielä viikkoja toipilaskaudella. Ämpärillinen raivostuu ja tempaisee lääkärin kaulasta stetoskoopin ja heittää sen seinään. Ämpärillinen poistuu paikalta.

Miksi on niin vaikeaa antaa toisten loistaa? Miksi on niin vaikeaa kohdata vastoinkäymisiä? Miksi on niin vaikeaa astua eteenpäin, mutta kuitenkin muistaa menneisyys? Eletty elämä, joka sisältää paljon yhteisiä muistoja. Kun tuo elämä muuttuu, tuntuu olevan yhtä vaikeaa sopeutua siihen. Ja vielä vaikeampaa pitää yhteyttä häneen, joka on poistunut arjesta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka pitävät yhteyttä kanssakulkijoihin, jotka ovat antaneet palan itsestään heille. Veljeni on oiva esimerkki tällaisesta ihmisestä. Ihmiset menneisyydestä tuntevat meidät usein paremmin kuin me itse. Kun tarvitsemme apua, he ovat usein niitä, jotka tietävät, miltä kantilta on parasta tukea antaa.

Ystävyydessä, parisuhteessa, sisarusparvessa tai missä tahansa suhteessa, jossa kaksi ihmistä toimii vuorovaikuttaen toistensa elämään kulkee mukana eräs hengenheimolainen. Kunnioitus. Me kun ollaan erilaisia, vaikka samassa puussa roikutaankin, ollen oksia, runkoa, juuria, kokonaisuutta. Hyvinä aikoina on helppo olla kiltti, huomaavainen ja ymmärtää. On jokin, mikä yhdistää. On jokin, minkä eteen valetaan yhteistä veistosta, yhteiselle jalustalle. Toisen mielipide on tärkeä. Opitaan kunnioittamaan sitä ja yhdistämään erilaiset arvot yhteiseksi paketiksi, kumpaakaan loukkaamatta.

Minne kunnioitus, välittäminen, kiltteys ja ymmärrys katoavat, kun tulee kuilu, jonka yli ei enää yhdessä mennä? Tunteet, jotka silloin nousevat pintaan, ovat raakoja. Väheksymistä, ilkeitä sanoja, kiristämistä, loukkaamista. Itku kurkussa vedetään naamalle maski, jotta toinen ei enää tunnistaisi syvintä sisintä. Eikä missään nimessä pääsisi sinne sisään. Elämä jatkuu ja uusia ystäviä, kumppaneita ja arjenjakajia ilmaantuu pelikentälle. Kävellään nokka pystyssä ohi. Ei kiinnitetä mitään huomiota, vaikka toisen lapio on katkennut ja hiekkalaatikko on muuttunut mutavelliksi. Olemassa olevaa ämpäriä kyllä kiillotetaan. Kaikki on hyvin minulla. Sinä sen sijaan olet luuseri.

Minne ne katoavat? Vuosia jatkuneet hyvät tunteet, hyvät hetket, yhteiset jutut, harrastukset, toisen olemassa olon onni. Jos ylitettävä kuilu on todella mahdoton ylittää yhdessä, olisiko mahdollista kuitenkin pitää huolta, ettei kummankaan tarvitse pyyhkiä vuosien, jopa vuosikymmenten muistoja kuilunpartaalta alas? Kunnioittaa toista ihmisenä. Hän on kuitenkin tuonut olemisensa ja turvallisuuden elämään silloin, kun molemmat osapuolet sitä toisiltaan tarvitsivat. Vuosien jälkeenkin, joku saattaa odottaa. Soittoa, viestiä, yhteistä kahvihetkeä. Kun kerran on antanut itsestään toiselle kaiken, se ei muutu kuilun reunalla kiveksi. Ihminen muuttuu, tulee uusia arvoja, ihmisiä, tapahtumia. Menneisyydessä saattaa kuitenkin olla pienilapioinen. Hiekkakakun sijaan hänen edessään on muokkaamatonta hiekkalaatikon hiekkaa.

Suklaa on hyvää

Vastaa

Suklaa. Se nyt vaan on hyvää. Itselleni maistuu nimenomaa tummasuklaa, maitosuklaa jää kaupan hyllyyn. Myös valkoinen suklaa on hyvää mutta ehdoton ykkönen on siis tumma. Kukin nauttii suklaansa omalla tavallaan. Itse rakastan keittää teetä tai cappuccinoa ja nautiskella rauhassa levyllisen kyytipoikana. Minulla on paljon ystäviä ja kamuja, jotka komppaavat tämän makean, kaakaoisen ja rasvaisen herkun perään. Yksi heistä naureskelee kanssani usein sanontaa, että suklaanhimo pysyy kurissa, kun nauttii sitä kohtuudella. Tätä tarkennetaan vielä huomiolla, että kannattaa ottaa vain yksi pala päivässä. Noh, meille suklaanhimoisille yksi palahan on yhtä kuin 200 grammaa.

Suklaa, suklaa, suklaa. Himottavan hyvä herkku 🙂

En muista tarkkaan, mistä lähtien suklaa on ollut tiiviisti arjessani mukana. Lapsuudesta muistan lähinnä joulut, pääsiäiset ja syntymäpäivät, jolloin tuota herkkua saatiin. Sitä ei siis ollut päivittäin, ei viikoittain eikä edes kerran kuussa nautittavaksi tarjottuna. Myöskään teini-iässä ei suklaa kuulunut lempiherkkuihini. Aikuisuudesta muistan kyllä suklaan. Oikein jos tarkkaan muistilokeroitani kaivelen, oletan, että suklaa tuli jäädäkseen mussutettavaksi, kun odotin ensimmäistä lastani. Liekö raskausajan mielihaluja?

Miksi tuo herkku sitten saa ihmiset sekaisin? Suklaan anatomiaa sen paremmin tuntematta oletan, että tietyt aineet siinä aiheuttavat mielihyvän tunnetta, joka tosin lässähtää melko pian syömisen jälkeen. Rasva on varmasti yksi niistä ainesosista, jota ihmiskeho, ilman sen suurempaa ilmoitustaululle jättämää infoa tarpeestaan, himoitsee. Olemme primitiivisiä olentoja. Pyrimme pysymään hengissä ja hyvässä lihassa, kun koskaan ei tiedä, milloin katovuodet meitä koettelevat. Toiset syövät suklaata juhlistaessaan jotain. Jotkut syövät sitä suruun. Jollekulle se on kauppareissujen pakollinen osto, joka saatetaan hotkaista jo kotimatkalla autossa. Mie syön sitä, koska se yksinkertaisesti on hyvää. Syömisen vauhtiin päästyäni, järki putoaa kyydistä neljännen suupalan kohdalla. Sitten sitä vaan syö ja syö, kunnes levystä on jäljellä vain käärepaperit. Ja sen jälkeen on masu kipeä.

Olen pitänyt aika-ajoin suklaalakkoja. Itse en ole päässyt tuosta herkusta eroon kuin totaalisella kieltäytymisellä. Saaressa asumisessa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on kaupattomuus. Kun alkaa tehdä mieli suklaata, eipä auta, vaikka pukisi vaatteet sekunnissa päällensä. Ei ole kauppaa, mistä hakea hetkellisiä mielihalujaan. Ja kuitenkin, kaupan ulottuville päästyäni, suklaalevy on matkannut mukaani. Jokainen liikaa herkkuja popsiva tietää, mitä tapahtuu jos jatkuvasti saa ylimääräistä energiaa päivittäin. Sitä pikkuhiljaa alkaa vaatteet kutistua, vaikka kuinka pesisi ne oikeasssa lämpötilassa ja varoisi laittamasta niitä kuivausrumpuun. Aikoinaan, kun treenasin tosissani maratoneille, söin joka ikinen päivä suklaalevyn. Ei näkynyt missään. Kun selkä irtisanoi sopimuksen tehtävistään, suklaansyönti alkoi tuntua epämääräisinä kiristyksinä vaatekappaleiden ja ihon symbiooseissa.

Lakkojen jälkeen sama meno jatkui, kunnes aloin pohtia asiaa aivan eri vinkkelistä. Paitsi suklaa, myös maito, rahkat, jäätelöt ym maitotuotteet ovat läpi elämäni aiheuttaneet minulle vatsanväänteitä. Pysähdyin miettimään, pitäisikö niistä luopua. Koska rakastan haasteita ja projekteja, laitoin itseni likoon ja pidin viikko kaupalla tarkkaa kirjaa, mitä syön ja mitkä ovat tuntemukset. Seurannan tuloksena huomasin ilokseni vatsan voivan hyvin, kun maitotuotteet olivat pois ruokavaliostani. Siis myös suklaa.

Paitsi, että kilot pysyvät järkevissä lukemissa, myös talous kiittää suklaattomasta arjesta. Ja niin, mun tapauksessa myös vatsa on onnellinen ja sitä mukaa koko oleminen on helpompaa. Poistin suklaalakot kelenteristani ja muutin suhdettani tuohon himottavaan, makuelimiäni hivelevään nautintoaineeseen. Tein tämänkin päätöksen kohdalla itsestäni jälleen koekaniinin. Pystynkö olemaan ilman suklaata normaalissa arjessa, jos ja kun se ei ole kokonaan kiellettyä? Tarkennettuna tämä tarkoittaa sitä, että juhlapäivinä nautin suklaata mutta muuten säästelen masuani väänteiltä, rahapussiani liialliselta keventymiseltä sekä vaakaa liian suurten lukemien näyttämiseltä.

Ylpeänä voin onnitella itseäni. Homma toimii. Se, mikä tässä on hauskinta ja josta huomaan tahtotilan voiman, on se, että kaapissani on suklaata. Siellä se odottaa seuraavaa juhlapäivää. Tosin mies ja pojat saavat kyllä vapaasti tyhjentää varastoja, joten ehkä joudun käymään juhlien lähestyessä kaupassa, jotta itsellenikin jää jotain mussutettavaa. Tärkein asia, miksi homma toimii, on tuntemus hyvinvoivasta masusta. Talouspuoli ja epämääräiset kilot tulevat kaukana perässä. On tässä astetta vakavampikin pointti, miksi tähän kokeiluun aikoinaan ryhdyin. Kun selkäni leikattiin 2,5 vuotta sitten, ortopedi tokaisi minulle, että hienoa, kun olen normaalipainoinen. Hän jatkoi, että pidä itsesi mieluummin hieman alipainoisena jatkossakin, jotta rankasi ei kuormitu turhaan. Mitäpä en tekisi terveyteni eteen? Sitä on niin monta kertaa jo revitty palasiksi, että pidän kynsin ja hampain kiinni jäljellä olevista rippeistä.

Äitiyden onni on antaa lapsilleen vapaus olla kedonkukkia

Vastaa

Työyön jälkeen ajelin kotiin. Keli oli pitkästä aikaa plägä. Lähdin liikkeelle pimeässä. Mantereen puolella väyläpoijujen valot olivat oivia tienviittoja. Ruotsinsalmen ohitettuani katselin siniseen hämärään, joka oli pikkuhiljaa väistymässä. Kaukana taivaanrannassa oli heikko puna, jota ympäröi tiiviisti pilvimassat. Auringonnousua oli turha koettaa kuvata.

Valoa on vain hitunen, ulappa on peilityyni. Aurinko ei ole vielä ehtinyt taivaanrantaan. Hiljaista. Vain omat ajatukset seuranani.

Hiljaisuudessa ajellessani mietin itselleni asettamia rajoja. Sellaisia, jotka ovat matkanneet mukanani vuosikymmeniä. Oikeastaan nuo rajat eivät edes tunnu rajoilta, ne ovat osa minua. Kuitenkin ne rajoittavat elämääni, koska pidän niistä kiinni. Osa niistä on syntynyt jo lapsuudessa. Vanhempani ohjasivat meitä tiettyyn suuntaan ja osa rajoista jäi roikkumaan minuun. Jollakin ajatustasolla niitä voisi kutsua kasvatuksen tulokseksi mutta luulen, että minun kohdallani osa niistä on kuitenkin kasvanut minuun kiinni, koska olen ruokkinut lapsena kuulemiani letkautuksia. Lopulta ne ovat tulleet niin lihaviksi, että ovat muuttuneet elämänohjeiksi.

Elämänohjeet ovat kummallinen joukko. Ne kerääntyvät vuosien varrella tajuntaan ja niistä sitten voimakkaimmat valikoituvat kantaviksi pinnoiksi. Se, mikä lapsena tuntui tutulta ja turvalliselta, matkaa kupeessamme hamaan vanhuuteen asti. Kuitenkin lapsen silmin maailmaa katsoessa kaikki näyttää erilaiselta. On turvallista tuudittautua vanhempien ja muiden aikuisten antamiin totuuksiin. Murrosiässä näitä totuuksia sitten alkaa kyseenalaistaa ja muokkaamaan. Ehkä niistä osa seuraa muokkattuinakin elämänmittaisen matkan vierellämme.

Tarkastelen tätä asiaa akuutisti äitinä, sillä nuorin poikani on murrosiän pyörityksessä. Poika on kyllä jo pikkuhiljaa saapumassa tyveneen. Itse olen äitinä muokannut saamiani elämänohjeita lapsilleni sopiviksi. Liputan vahvasti lapsen persoonan huomioonottavaan kasvatukseen. Se, mikä toimii yhdellä, ei toimi kaikilla. Yksilöllisyys neljän lapseni kanssa on ollut punainen lanka äitiydessäni. Kuinka paljon kysymyksiä, epäilyksiä ja muokattuja muunnelmia olenkaan saanut hypistellä lasteni seurassa. Joskus olen saanut kipakkaa palautetta arvoistani. Olen hyvinkin ollut fossiili, ylisuojeleva, se-oli-sinun-lapsuutesi -leimattu ja ties mitä. Lapseni ovat kaikki sanoneet, mikä toimii ja mikä ei. Ja sitten olen taas etsinyt uutta väylää komentosillaltani, jossa lapseni tietysti ovat mukana.

Ehkä pitäisi olla vahvempi auktoriteettina? Näin minua on ohjeistettu. En yksinkertaisesti sulata ajatusta, että olisin käskyttäjä tai että näyttäisin ehdottomuuteen nojaavaa esimerkkiä, miten elämä pitää elää. Annan lapsilleni vapauden kokeilla varpailla, onko vesi kylmää. Toiset heistä tyytyivät katselemaan kevät merta, toiset hyppäsivät laiturilta veteen, kysymättä pintalämpötilaa. Sama ajatus pätee nopeuteen omaksua jokin asia. Olen niin usein todennut, että yhteiskunta lokeroi meitä. Ihmisille asetetaan rajat, jotka perustuvat aikaan. Sen ja sen ikäisenä sinun pitää olla saavuttanut sitä ja sitä. Naurettavaa. Tätä totuutta sitten taotaan jo pikkukoululaisten vanhempien päähän. Lapsesi on vähintään poikkeava, jos hän ei ole saavuttanut jotain tiettyyn kalenteriajankohtaan mennessä.

Sama lokerointi jatkuu aikuisten maailmassa, vieläkin julmempana. Pitää olla työllistynyt, omata terveet elämäntavat, olla perheellinen, hetero, opiskellut, lapsia vähintään 1,8 ja tietysti vähäpäästöinen auto. Hyvä on muistaa myös kuulua johonkin harrastusporukkaan, somettaa vähintään kolmen tunnin välein tekemisiään, epäillä kaikkea, mikä ei ole samasta muotista ja pisteenä i:in päälle, pitää muistaa olla sosiaalinen, seurallinen ja siveä. Niinpä niin. Meitä on joka junaan. Jokainen voi mielestäni elää haluamallaan tavalla, kunhan ei satuta itseään eikä toisia. Kun antaa lastensa edetä omassa tahdissaan, heistäkin kasvaa junassa matkustavia moniottelijoita.

Onneksi elämä on paras opettaja. Eteeni on tullut vuosikymmenten aikana monenlaisia ihmisiä. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. Olen ottanut opikseni. Ja lopulta olen rohjennut astua rajojen yli. Toiset asiat olen tehnyt hyvinkin nopeatempoisesti. Ja toisia asioita olen valmistellut vuosia. Olen löytänyt tavan elää, jossa olen tasapainossa. Sen tasapainon löytymisen toivon löytyvän jokaiselle ihmiselle. Omille lapsilleni, ystävilleni, läheisilleni ja kaikille tossunkuluttajille, kautta universumin.

Tikarisateessa

Vastaa

Oletko koskaan koettanut huutaa kuolleelle? Oletko ollut hänelle vihainen tai esittänyt kysymyksiä hänelle? Hän ei vastaa. Hän ei puollustaudu. Hänestä ei saa mitään irti. Häntä voi kyllä syyllistää mutta syyllisyys tulee bumerangina takaisin. Ja mitä sitten, kun kaikki se syyllisyys, loka ja tuska, jonka heitit hänen päälleen, onkin sylissäsi?

Tuijotan kuvaa kehyksien sisällä. Hyvin koottu ilme, hienoinen hymynkare huulilla. Asento on rento, samoin vaatetus. Tuijotan kuvaa ja mielessäni olen kovin vihainen. Ääneen en sano mitään. On sydänyö, istun yksin sägyllä, kehystetty kuva sylissäni. Mitä sait aikaan, kun lähdit? Tuliko mieleen, että tänne jää hyvin läheinen joukko ihmisiä, jotka kaipaavat sinua, joiden elämä muuttui lähtösi jälkeen? Ei vastausta. Sinä vain lähdit. Et kertonut suoraan syytä, kerroit vaan pikkuhiljaa silloin tällöin, että elämä väsyttää. Niin. Väsyttää se ketä tahansa. Ei täältä silti vain lähdetä tuollalailla. Kerroit, että elämäsi on merkityksetön. Mitä vielä! Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassa, kovaa. Millä sanoilla minun olisi pitänyt kertoa, että merkitset paljon? Niin monelle. Niinkuin me kaikki. Me kaikki olemme tärkeitä, monille ja taas monille ihmisille. Harva vaan kertoo sen meille. Emmekä mekään muista kertoa sitä kenellekään.

Istun yhä kuva kädessäni. Editseni laukkaa vuodet ja tuhansia sanoja. Kohtaamisia lähtösi jälkeen. Ikävää, epätoivoa, surua, kaipausta, syyllistämistä, lohdutusta, etsimistä. Ja etenkin lauseita, jotka sattuivat. Muutoksia, jotka vääjäämättä tekivät tuhojaan turvallisessa arjessa. Tuntemuksia, jotka saivat minut nousemaan ylös, ja lähtemään. Matkalle, jossa ei ole päämäärää. Matkalle, pakoon siitä, mitä oli. Pakoon sinne, mitä ei ole.

Sydän pitäisi saada lakaistua mutta ei ole voimia tarttua luutaan. Siellä asuvat ne kaikki, mitä ajatuksissasi kannat. Ihmiset, eläimet, tapahtumat, kivut, ilot, surut, menetykset, saavutukset. Kaikki. Kun sydämestä revitään irti lapsi, jota rakastaa, tilalle ei tule mitään. On kuin yksi jäsenesi lähtisi irti. Toinen käsi, tai toinen jalka. Opettelet elämään ilman raajaa. Silti silloin tällöin koetat käyttää poissaolevaa. Astua jalalla, mitä ei ole tai kurottaa jotain kädellä, joka on poissa. On turha kertoa, että elämä jatkuu ja että aika parantaa haavat. Raajat eivät kasva takaisin, vaikka eläisin 100 vuotta. On turha lohduttaa sanoilla, että sinun pitää mennä eteenpäin, onhan sinulla muut lapset. Nuo sanat ovat julminta, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Tai oikeastaan kaikkein kamalinta oli kuulla, että lapsihan oli täysi-ikäinen, hän sai tehdä elämälleen ja itselleen juuri niinkuin halusi. Noita lauseita laukovat ihmiset joko eivät loppuun asti ajattele, mitä sanovat tai sitten he ovat äärimmäisen julmia ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä.

Katselen kuvaa ja kysyn, tuliko mieleen ennen lähtöäsi, että se, mitä pidit siihen asti hyvänä, turvallisena ja tuttuna, kokee muutoksen. Et ole sitä näkemässä mutta katsoit kuitenkin järkeväksi lähteä, vaikka lähtösi jälkeen tuli hyökyaalto, joka murskasi alleen kaiken entisen. Ravistaen jäljelle jääneiden sieluja, ajatuksia, elämän peruspilareita. Kuva ei vastaa minulle edelleenkään mitään. Kosken sormin kuvan edessä olevaan lasiin. Silitän sormin kuvan päätä, ja kyyneleet kastelevat kehykset. Kun minulla ei ole edessäni nappia, jolla palaisin takaisinpäin. Aikaan, jolloin olit. Mitä osaisin sanoa toisin? Miten olisin osannut elää niin, että et olisi lähtenyt? Kerroit, ettei kukaan välitä eikä muista enää vuoden päästä, kun olet lähtenyt. Miten väärässä olitkaan!!! Sinut kyllä muistetaan. Sinua kaivataan ja mietitään, millainen nyt ja nyt olisit, jos olisit täällä, missä me muutkin. Sinun lähtösi jälkeen tieni ei ole ollut enää tasainen. Vuoret ovat kasvaneet, laaksot ovat syventyneet. Meri on muuttunut vihaiseksi ja sade, joka taivaalta putoaa, on tikareita, jotka viiltävät haavat auki.

Olen silloin tällöin halunnut tulla luoksesi. Kuitenkin, ne ihmiset, joiden kanssa tätä matkaa täällä taivallan, ovat saaneet minut jäämään. Tunnen, että minulla on elettävänä kaksi elämää yhtä aikaa. Omani ja sinun. Sinun elämä, joka jäi kesken. Pitää pitää huolta itsestäni, jotta jaksan tämän matkan. Meidän matkan. Ja koska kuljet vierelläni, tunnen surun. Kuulen yhä askeleesi hiekalla, tunnistan äänesi ja näen piirteitäsi niin itsessäni kuin veljissäsikin. Ne kaikki pitävät minut täällä, koska sinun elämäsi jatkuu minussa. Laitan kuvan takaisin pöydälle. En ole enää vihainen.

Matkaako sinun vieressä säheltäjä?

Vastaa

Kuinka usein törmääkään tilanteeseen, jossa on väärinymmärretty ihminen. Jossain tapauksissa syynä on jokin elimistöllinen poikkeus valtaväestöstä, jota sen kantajakaan ei itse tiedosta. Ei siis välttämättä sairaus vaan elimistön ominaisuus käsitellä asioita. Itselläni se on ADHD. Tuo sanahirviö on ollut vuosia kevyt heitto, jos ja kun sähelsin jotain. Tokaisin usein itselleni, että mulla on varmaan ADHD, kun sählään.

Kaikkea ei voi laittaa ADHD:n piikkiin mutta näin jälkikäteen, diagnoosin saatuani, olen ymmärtänyt vuosien takaista käytöstäni. Miksi vain jumitin ja toisaalta, miksi menin pää kolmantena jalkana kuurona ja kovaa. Miksi ihmissuhteiden ylläpito oli vaikeaa, miltei mahdotonta, miksen pystynyt oppimaan kuten muut ikäiseni ja miksi mieli oli jatkuvasti levoton, kuullen ympärillä pyörivät kymmenet keskustelut, käsitellen yhtä aikaa kymmeniä asioita, ja spurttaillen eteenpäin vain niissä asioissa, jotka saivat ajatukseni lentoon.

ADHD ihminen tarvitsee lähelleen ihmisen, joka pitää kiinni. Ihmisen, jolle tuo vilkas, touhuava sähläpää on tärkeintä. Nuorempana vihasin itseäni juuri siksi, että koin olevani tyhmä, koska en pystynyt oppimaan perinteisin menetelmin mitään. Ainut minkä osasin erittäin hyvin, oli liikkua. Kävellä, juosta, pyöräillä, uida, hiihtää. Mitä enemmän olin liikkeessä, sitä paremmin pystyin keskittymään. Toinen voimavarani oli luovuus. Kirjoitin, piirsin, lauloin, tanssin. Tämä pätee nykytilaanikin täysin. Samoin työ, jossa liikun, on minua varten. Onnekseni olen löytänyt sellaisen.

Kun saa tiedon (diagnoosin) ominaisuudestaan, joka vaikuttaa näinkin kokonaisvaltaisesti arkeen, kuten ADHD, voi alkaa työstämään tapoja, joiden avulla arki ja koko elämä helpottuu. Niin itsellä kuin läheisilläkin. Minulle kaikkein vaikeinta on keskittyminen, paikallaanolo ja oleminen äänien seassa. Kun koetan lukea jotain, ajatukseni lähtevät harhailemaan jo kolmannen lauseen jälkeen. Ajatukset pomppivat kaikessa, mitä mieleen ylipäätään voi tulla. Paikallaan oleminen on tukalaa. Jos joudun istumaan vaikkapa lääkärin odotustilassa, en kykene olemaan paikoillani. Kävelen, vaihdan asentoa, kirjoitan, tutkin puhelintani, puhun tuntemattomien kanssa, tuskastun ja alan tehdä lähtöä ennen kuin pääsen sisään.

Tukalinta on olla äänimaailmassa. ADHD ihminen kykenee poimimaan äänijoukosta kymmeniä keskusteluja. Voi kokeilla, millaista se on, laittamalla 5 eri radion keskustelukanavaa päälle ja koettaa siinä kuunnella kaikkia yhtä aikaa. Äänimaailma myös ahdistaa, jos joutuu olemaan paikoillaan. Äänet ikään kuin vyöryvät yli, eikä niitä saa poissuljettua kuuloltaan. Siksi asun erakkona saaressa. Täällä ei kukaan keskustele, ei ainakaan päällekkäin kenenkään kanssa. Täällä ei ole autojen ääniä, musiikkia, kenkien kopinaa asfaltilla. Täällä ei pauku, narise eikä vihellä mikään.

Kun ei pysty keskittymään, hidastuu. Ei saa mistään tekemisestä kiinni. Mitään ei kykene aloittamaan, sillä keskittymisen puute johtaa mahdottomuuteen tehdä aloite. Oli kyse sitten tiskaamisesta, opiskelusta, lastenhoidosta tai mistä vaan. Joko kaikkea on liikaa tai sitten ADHD-ihminen on löysä, mitään aikaansaamaton, kauas tuijottava olento. Eikä hän voi sille mitään. Jos puoliso siinä vaiheessa alkaa nalkutuksen, huutamisen, vähättelyn ja syyllistämisen, ollaan tilanteessa, jossa ADHD ihminen väistää voimakasta äänimaailmaa ja tuntee itsensä vielä huonommaksi, syyttä ja turhaan.

Käytän nykyään apunani lyhyitä tekemisiä ja kalenteria. Tukenani on aina ollut vahva haluni kirjoittaa ja analysoida tekemisiäni, joten tuota luontaista taipumusta käytän hyödykseni, jotta arki ADHD:n kanssa olisi siedettävämpää. Kirjaan siis itselleni kevyen suunnitelman, raskaan sijaan, jonka mukaan etenen viikoittain. Oli kyse sitten omasta liikunnasta, koirien treeneistä tai vaikkapa ihmisten kanssa kohtaamisista. Kun kalenteri on käytössä, on helpompi aloittaa. Juuri tässä kohtaa koen, että olen väärinymmärretty. Miksi tuo nainen kokoajan tuijottaa puhelintaan kuin teini? Eikö hänellä ole mitään muuta elämää? Niin. Puhelimestani löydän tekemiset ja puhelimeni on levottomuuteni lääkäri, pienillä asioilla, joita voin sen avulla tehdä, kun en pysty olemaan paikoillani.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin perhe, joka tiedostaa ja ymmärtää taipumukseni. Ja sen, etten voi muuta, vaikka haluaisinkin. Mieheni on rauhallinen ja ohjaa minua, kun hän näkee, että alan sinkoilla. Samoin hän antaa minun olla flegmaattinen, sen tilan tullessa päälle. Hän itseasiassa on minun oppikirjani. Hän kertoo minulle asioita kuvin, elein ja kulkemalla kanssani luonnossa. Hän antaa minun oivaltaa ja kysellä asioita, jotka olisi pitänyt systeemin mukaan oppia 15-vuotiaana. En kyennyt silloin mutta nyt, mieheni avulla, kykenen. Hän vahvistaa niitä puoliani, jotka ovat hallinnassani mutta joita en saa ulos keskittymiskykyni puutteen takia. Ja kun onnistun, vahvistuu mieleeni jälki, että olen osannut tämän ennenkin. Myös poikani antavat minun olla minä. Liikkuvainen, puhelias, laulavainen äiti, joka on vähän sählä. Tämä oma perhe ja sen tuki on kaiken a ja o ADHD-ihmiselläkin.

Piikkipusikon läpi

Vastaa

Mikä on kehityksen jarru? Tarkastelen sitä nyt lähemmin yksilötasolla. Voin heittää ainoastaan itseni esimerkiksi, muiden puolesta on huono sanoa mitään. Kaikilla ihmisillä ei suinkaan samat asiat estä kehittymistä. Tunnen kovin usein, etten kehity haluamissani asioissa. Poljen paikoillaan. Usein, liiankin usein vaihdan vaihdetta liian nopeasti, todeten törmääväni mahdottomuuteen. On varmaan useita pikkutekijöitä, jotka rakentavat tämän mahdottomuuden linnan minun ja kehittymiseni väliin. Eihän mikään kokonaisuus ole tehty vain parista osasta. Kuitenkin on kaksi suurempaa ilmiötä, jotka vaikuttavat omaan polskutteluuni kehittymättömyyden pintavesissä.

Henkisellä puolella ongelmani ovat nautintojen sallimattomuus. Ne ovat siis visusti kiellettyjä ja ainut tapa edetä on juosta piikkipuskan läpi. Mitä enemmän piiskaan itseäni eteenpäin, sitä varmemmin valitsen mahdollisimman leveän ja piikikkäistä piikikkäimmän pusikon, jonka läpi ängen. Mitä enemmän haastetta, sen tyytyväisempi olen. Mutta lopulta vuodan niin paljon verta kymmenistä pienistä haavoista, että joudun pysähtymään ja sitomaan itseäni. Tai jopa sidotuttamaan. Kun koen helpotusta saadessani haavani umpeen, tunnen yhtäaikaisesti vihaa. Kohtaan hetken, jolloin sallin itselleni nautinnon, joka taas sotii periaatteitani vastaan ja kierros alkaa alusta. Jos jatkuvasti kiertää ympyrää, palaten aina jossain vaiheessa alkuun, ei kehity.

Elämän labyrintti ei onneksi ole pelkkä ympyrä, vaikka silloin tällöin tuntuu, ettei tavoitetta saavuta millään. Kun sitkeästi jatkaa eteenpäin, kehittyy ja löytää uuden väylän.

Toinen, vielä suurempi möykky kehittymiseni edessä on keskittymiskyvyn puute tai sen lyhyys. Tämä on hyvin tuttu seuralainen. Kehityksen eksponentiaalisella radalla se on kuitenkin tasakattoinen este viivan liki kohtisuoralle kohoamiselle. Jos vielä piikipuskien koko ja niiden läpi menemisen vauhti on hallittavissani, keskittymiskyvyn ailahtelevuus ei ole. Vaikka kuinka istuisin nenä kiinni kirjassa, tuntikausia, mitään ei kulje sivuilta sisääni. Missään kohti eivät kirjojen lauseet muutu aivoissani kehittymisen siemeniksi. Tämä on asia, joka todella kaihertaa minua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisempi olen. Tajuan, mitä kaikkea tietoa ilman olen elämäni aikana jäänyt. Kehittymistä ei ole siis tapahtunut opiskelemallakaan.

Kehittymisen kalliokiipeily ja keskittymiskyvyn sileä seinämä. Minun suuri haasteeni elämässä.

Noiden kahden lisäksi on joukko pienempiä seuralaisia, jotka haluavat vain heitellä rantapalloa kuralätäkössä. Rohkeus tarttua tilaisuuksiin. Saatan tehdä hyvinkin nopeasti päätöksiä asioissa mutta lopulta nuo pikapäätökset ovat kuin pituushyppääjän floppi. Kovan vauhdinoton jälkeen tussahdetaan lankulta hikisesti hiekalle, putsataan urheiluhousut ja lähdetään suihkuun. Ponnistusvaihe jää siis tekemättä, tilaisuuksiin en tartu tosissani, vaikka niitä editseni on vilissyt elämäni aikana. Myös suuruudenhulluus vaivaa minua toisinaan. Tämä jarruttaa kehittymistä, sillä piirrän suurta maalausta paperille mutten muuta sitä teoiksi. Kehittymistä ei jälleen tapahdu. Juutun myös liikaa yhteen projektin kohtaan. Jos siis on jokin, mistä pidän, pidän siitä liikaa. Tästähän voisi päätellä, että kehityn tuossa pitämässäni hommassa. Lopulta kuitenkin tuolle kehittymiselle käy kalpaten. Olen kuin ekaluokkalainen, jolla on uusi, komea pyyhekumi. Sillä on mukava pyyhkiä. Pyyhin, pyyhin ja pyyhin, kunnes kumista on jäljellä vain purut paperilla. Missä on se kuva, jonka piirsin? Missä on kehittymiseni hedelmä? Noh, ehkäpä kehityin mainioksi paperin valkaisijaksi.

Jotta haavani parantuisivat, olen oppinut ojentamaan käteni. Olen ottanut vastaan ja antanut taas eteenpäin.

Elämä opettaa toisinkin. Ei aina tarvita kirjoja. Eikä kultajuoksua kisoissa. Ei aina tarvitse olla se joukon välkyin, hauskin tai kaunein, komein ja filmaattisin. Joskus riittää, kun kykenee kirjoittamaan, puhumaan tai vaikka askartelemaan elämää. Itselleen. Lapsilleen. Rakkaimmalleen. Kun kykenee pohtimaan, millainen haluan olla, missä haluan elää, miten pystyn ojentamaan käteni auttaakseni, kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu. Systeemi tekee meille liian usein raameja. Raameja, jotka rajoittavat meidät samaan muottiin. Jos yksi on kuningas, toinen voi olla ratsu. Jos yksi kehittyy huimaksi nuorallatanssijaksi, toisesta tulee turvaverkko hänen suojakseen. Kun en pysty pääsemään eteenpäin kuin sen piikkipuskan läpi, nuollen haavojani jälkikäteen, pystyn kuitenkin puskemaan tuon raadollisen matkan nopeasti, auttaen muita haavoitettuja puskan toisella puolella.